Teologimurhat

Kolmasti murhattu mies

Tarja-Liisa Luukkanen, Kolmasti murhattu Johan Samuel Pajula. Opettaja, tutkija, suomen kielen edistäjä ja vuonna 1918 murhattu kirkkoherra. Elokas s.a. (2018), 327 s.

Vapunpäivänä vuonna 1918 tulivat punakaartilaisroistot Iitin pappilaan ja veivät mukanaan kirkkoherra Janne (Johan Samuel) Pajulan.

Välihuomautuksena niille, jotka kauhistelevat sanaa punakaartilaisroistot, lienee kai välttämätöntä todeta, että samaan aikaan toimi myös valkokaartilaisroistoja, mutta tämä ei merkitse sitä, että tuota edellä mainittua ryhmää ei olisi ollut olemassa.

Lurjukset väittivät vievänsä papin esikuntaan, jotakin asiaa muka selvittämään. Uhri itsekin ymmärsi, että kysymys oli muusta. Hänet löydettiin sittemmin joen pohjasta pahoin runneltuna ja kivillä pohjaan painettuna.

Pajulan kohdalla kyse oli toisesta murhasta, kertoo dosentti Tarja-Liisa Luukkanen. Ensimmäinen oli oikeusmurha, kun teologisen tiedekunnan vehkeilijät hommasivat hylkäävän tuomion Pajulan virkaväitöskirjalle ja kolmas murha tapahtui, kun Suomen kirkkohistorian vaiheita tutkivat henkilöt jättivät hänet syrjään alan kehityksestä kertoessaan.

Pajula nimittäin oli suomalaisen kirkkohistorian todellinen uranuurtaja, joka kirjoitti alan ensimmäisen suomenkielisen tohtorinväitöskirjan. Sillä oli sekä ansionsa että puutteensa kuten kaikilla inhimillisen toiminnan tuotteilla, mutta anteeksiantamatonta oli, ettei sitä myöhemminkään edes noteerattu, enempää kuin hänen ansiokasta virkaväitöskirjaansa, vaan uskottiin mieluummin niitä, jotka aikoinaan juonittelivat tuhotakseen Pajulan uran.

Luukkasen kirja perustuu perinpohjaiselle lähteiden tutkimukselle ja antaa kiintoisan kuvan myös Suomen 1800-luvun teologian kehityksestä.

Suomen papistoahan on kansainvälisesti kuvattu hyvin sivistyneeksi ja joissakin venäläisissä 1800-luvun kuvauksissa tätä ominaisuutta on suorastaan ylistetty.

Kuitenkin papit hankkivat tuon sivistyksensä -sikäli kuin asia tapahtui teologisessa tiedekunnassa- varsin karuissa oloissa.

Koko tiedekunnassa oli näet koko ajan vain neljä professoria. Aluksi se riittikin, kun oppilaita oli vain kolmisenkymmentä. Tilanne kuitenkin jatkui vielä silloin kun heitä oli yli kaksisataa. Professuurit eivät sitä paitsi suinkaan aina olleet miehitettyjä, vaan sama henkilö saattoi hoitaa kahtakin. Sitä paitsi professoreilla saattoi olla opetustunteja kouluissa. Luukkasen tulkinnan mukaan kyseessä oli rahanahneus.

Teologia tästä kuitenkin kärsi. Luukkanen arvioi, että 1880- ja 1890-luvuilla teologia oli Suomessa suorastaan tuhoutumassa yliopistollisena oppialana. Paitsi, että väitteleminen oli hyvin harvinaista, ei väitöskirjojen tieteellisyydestä useinkaan voinut puhua. Pajula oli tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Itse asiassa koko kirkon johto -joka oli varsin lähellä yliopistoa- oli muodostunut patavanhoilliseksi, lähinnä kartanoherännäisyyden piiristä värvätyksi klikiksi, jota elähdytti ns. beckiläinen fundamentalismi ja joka sen turvin asettautui vastahankaan sääty-yhteiskunnan purkaantumiseen ja modernisaatioon liittyviä ilmiöitä vastaan.

Nimet sellaiset kuin Immanuel Colliander, Gustaf Johansson, E. Kaila ja Torsten Thure Renvall puhuvat puolestaan. Luukkanen arvioi, että nuo vanhoilliset vahingoittivat toimillaan luterilaista kirkkoa enemmän kuin kukaan tuon ajan julkisista uskonnonvastustajista.

Saattaa olla. Luukkanen on tarkoin tutkinut kirkon ja yliopiston terävän pään sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita ja onnistunut löytämään sieltä kiinnostavan ydinaineksen, joka vastusti Pajulan ja ilmeisesti muidenkin hänen tapaistensa henkilöiden urallaan etenemistä.

Pajula oli suomenkielinen satulasepän poika ja kuului ensimmäisen polven sivistyneistöön. Teologipiireissä hän oli outo lintu.

Mielipiteet eivät tuossa hallitsevassa piirissäkään toki aina menneet yhteiskunnallisen aseman, kielen tai edes uskonnollisen suuntauksen mukaan. Kyllä tieteellisillä ansioilla oma merkityksensä oli.

Sitäkin merkittävämpää oli, että vaikka Pajulan ansiot joskus  tunnustettiin jopa hänelle muuten vierailla tahoilla, onnistuivat hyväveliverkostot määrätietoisella juonittelulla tuhoamaan hänen uransa. Asia inhotti myös erinäisiä aikalaistodistajia.

Epäilemättä kirjan sankarilla oli omat heikkoutensa, joita kirjoittaja ei epäröi tuoda julki. Pajulakin oli jonkin sortin fundamentalisti ja nykyajan näkökulmasta saattaa kovin oudolta näyttää vaikkapa hänen antisemitisminsä. Hän oli joka tapauksessa ehdottomasti tieteellisen tutkimuksen uranuurtaja tiedekunnassaan ja irvokasta oli, että hänet tuomitsivat sellaiset henkilöt, joilla itsellään ei ollut siihen mitään asiallista pätevyyttä, ei aina muodollistakaan.

Pajulaa vainottiin vielä epäonnistuneen professorinviranhaun jälkeenkin. Jopa hänen pääsynsä Juvan kirkkoherraksi estettiin.

Myöhempi kirkkohistorian historiankirjoitus on sittemmin ottanut täydestä Pajulan vihollisten aikoinaan esittämät arviot ja itse asiassa lurjusten toiminnasta on myöhemmin esitetty hymisteleviä arvioita.

Luukkanen esiintyy kirjassaan suurena kunnian palauttajana ja totuuden esitaistelijana. En itse ole juuri tuon alan asiantuntija, mutta hänen argumentaationsa ole vailla vakuuttavuutta.

Myös tietty moraalisen suuttumuksen tuimuus henkii vastaan Luukkasen kirjan sivuilta, eikä ihme. Teologien pienessä ja hurskastelevassa piirissä vehkeily kukoisti ja ainakin näin jälkikäteen arvioiden olisi tilanne useinkin antanut aihetta veisata tuota mainiota, virsikirjasta jo poistettua virttä: ”Jo vääryys vallan saa, se huutaa taivaisiin…”

Luukkanen toistaa teesejään varsin tiuhaan, joten ne eivät ainakaan jää huomaamatta. Tämä on sikäli turhaa, että hänellä kyllä riittää argumenttejakin niiden puolesta.

 Perusteellisuudestaan ja tietystä toistosta huolimatta kirjan jaksaa kyllä lukea läpi. On se sen verran kiintoisa näköala aikansa yliopistoon, jossa pieni piiri saattoi pyörittää omaa oikeaoppisuuttaan ja estää väärien näkemysten pääsyn hyvää yhteisöä pilaamaan.

Pajulan kahta murhaa ei tekemättömäksi saa, mutta se kolmas eli hänen pudottamisensa pois alansa historiankirjoituksesta lienee nyt, tämän työn ansiosta jo peruutettu.

En tiedä, onko Luukkasen kirjaa vielä arvioitu alan asiantuntijoiden piirissä. Ainakin minä odotan sitä suurella mielenkiinnolla.