Rauhasta puhumassa

Pahoja muistelemassa

 

Elokuun 30 päivänä juliaanisen kalenterin mukaan -sitähän sekä Ruotsi, että nyt myös Venäjä noudattivat- allekirjoitettiin Uudessakaupungissa (Ništat), Suomen suuriruhtinaskunnassa traktaatti eli rauhansopimus, jossa määrättiin ikuisiksi ajoiksi hallitsijoiden, tsaari Pietarin ja kuningas Fredrikin ja heidän kaikkien tulevien seuraajiensa puolesta muun muassa alueluovutuksista. Toki siinä samalla Suomen suuriruhtinaskunnasta palautettiin Ruotsille takaisin suurin osa. Tältä kannalta muuten myös Topelius asian toteaa Välskärin kertomuksissa.

Korvauksia alueista sitoutui Venäjä maksamaan kaksi miljoonaa jefimkaa eli hyvin merkittävän summan, joten sopimuksella oli myös kaupan piirteitä: kun otat rahat vastaan, olet kaupan hyväksynyt. Pulinat pois.

Amnestia myönnettiin kaikille muille paitsi Mazepan kasakoille ja traktaatti suorastaan määräsi ikuisen unohtamisvelvollisuuden myös koskemaan kaikkia niitä vihamielisyyksiä ja pahoja asioita, joita jommankumman valtion taholta oli aseilla tai muuten aiheutettu, niin, ettei niitä koskaan enää mainittaisi. Vielä vähemmän saisi kukaan milloinkaan niitä vihoissaan kostaa.

Kuten huomaamme, Suurta Pohjan sotaa koskeva historiantutkimus tehtiin siinä yksin tein mahdottomaksi, ainakin nykymittapuilla arvioiden. Mikäli sodasta jätetään pois kaikki väkivalta ja konnuudet, jää jäljelle vain sellainen kokonaisuus, jonka ymmärtäminen on mahdotonta.

Tämä Uudenkaupungin rauhan määräys on kukaties hyvässäkin sopusoinnussa kristillisen uskomme kanssa. Joka tapauksessa se näyttää sittemmin tulleen tykkänään unohdetuksi puolin ja toisin. Venäjällä kyllä nostettiin ns. Suuren isänmaallisen sodan yhteydessä hyvin tunnetuksi ja keskeiseksi tunnus: mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu! (Никто не забыт, ничего не забыто). Sillä tarkoitettiin, että kaikki hyökkääjän tekemät konnuudet ja väkivallanteot muistettaisiin ja tutkittaisiin tarkoin.

Valitettavasti tämä tunnus sitten unohdettiin kyllä hyvinkin usein, kun kyse oli oman puolen tekemistä rötöksistä. Mutta kuten Ernst Renan Sorbonnen puheessaan vuonna 1882 lausui: kansakunnan on yhdessä muistettava tiettyjä asioita ja unohdettava eräitä toisia. Tätähän sittemmin paljon sovellettiin monissa maissa.

Mutta ajat ovat muuttuneet. Nykyään on ilmeisesti monien ns. edistyksellisten piirien mielestä ehdottoman välttämätöntä kaivaa esille kaikki ne manneisyyden ilmiöt, joihin liittyy, ainakin meidän aikamme mittapuilla mitaten, jotakin kielteistä nimenomaan oman kansakuntamme kannalta.

Vasta syvimpien pohjamutien kaivaminen mahdollistaa kansallisen psykoanalyysin, joka sitten tuo mukanaan kansallisten neuroosien paranemisen vai mitä tuoneekaan. Yritys ainakin on jo sinänsä kiitettävä, voidaanhan siinä havaita jonkinlaista epäitsekkyyttä ja nöyryyttä.

Venäjällä tämä sama suuntaus pääsi hyvään vauhtiin Neuvostoliiton romahdettua. Kuitenkin suuri ja ilmeisesti suurin osa kansasta ei kyennyt sitä hyväksymään. Tilanne lienee samanlainen monessa muussakin maassa.

Venäjällä joka tapauksessa on asiaa pidetty merkittävänä kansallisena ongelmana ja niinpä historiankirjoituksen ohjaamisesta on aivan viime vuosina tullut hallinnon uusi lempilapsi.

Olin juuri Moskovassa, kansainvälisessä Uudenkaupungin rauhaa käsittelevässä konferenssissa, jonka avajaisiin oli saapunut myös uuden historiapolitiikan kerma: Medinskistä ja Naryškinistä Narotšnitskajaan. Vanhat alan tutkijanimet Anisimovista (etänä) ja Artamonovista lähtien olivat paikalla ja etänä sinne ilmestyi myös A.O. Tšubarjan, josta voisi tulla Venäjän Talleyrand-seuran itseoikeutettu presidentti, mikäli sellainen perustettaisiin.

Historian ohjaajien joukko vaikutti tyytyväiseltä, symposiumihan oli saanut ansaitsemansa suosion, mutta luulenpa, ettei heidän avajaisten perusteella kannattanut vielä ruveta historiapolitiikan saavutuksia juhlimaan.

Intelligentsija ja siinä luvussa myös venäläinen intelligentsija on juuri siitä erikoinen kansalaisryhmä, että se ei anna hallita itseään ja pitää juuri tätä tärkeimpänä itsekunnioituksensa lähteenä.

Neuvostoajallakin kunnioitetut historioitsijat löysivät aina asioita ja näkökulmia, jotka eivät sopineet yhteen virallisen totuuden kanssa. Usein he eivät edes salanneet sitä, vaikka ”väärien” tulkintojen julkaiseminen olikin virallisilla forumeilla mahdotonta. Virallisen totuuden kritiikittömät kannattajat leimautuivat auttamatta hölmöiksi.

Sensuurin tie on aina hankala. Se, joka on sen valinnut, leimautuu taantumukselliseksi ja hänen taistelunsa aikaa ja kehitystä vastaan on vain viivytystaistelua. Helpompaa olisi byrokraattien hallita kapallista kirppuja kuin yhtä penkkiriviä intellektuelleja eli venäläisittäin intelligenttejä (интеллигенты).

Uudenkaupungin rauhan osalta ei suuria sensaatioita ollut ilmassa. Rauhan yleinen merkitys on varsin kiistaton ja Venäjän tsaarin uuden titulatuurin merkitys ja tunnustaminen Euroopassa ovat asioita, jotka eivät suuria intohimoja aiheuta, niin kiinnostavia kuin ovatkin.

 Voltairen ja muiden aikalaisten arviot Pietarista ansaitsevat yhä tutustumista ja kaiken kaikkiааn Venäjän länsimaalaistumisen prosessi ja sen arviointi eri aikana ja eri piireissä selkiyttävät kuvaamme siitä, mistä aikoinaan oli kysymys., Nykyajankaan kannalta nuo asiat eivät ole merkityksettömiä.

Kysymykset orjien viemisestä Suomesta Venäjälle herättivät huomiota ja niiden johdosta esitettiin huomautus, että varsinaisen orjuuden ja maaorjuuden välille on syytä tehdä selvä ero.

Tämä on aivan hyväksyttävä tarkennus ja toivoa voisi, että venäläiset innostuisivat omastakin puolestaan tutkimaan sodan ja Isonvihan aikaa Suomessa. Ruotsissahan sitä ei ole tutkittu lainkaan ja suomalaisetkin ovat käyttäneet vain vähän venäläisiä lähteitä.

Hailuodon murhaperjantaista ei paikalle sattuneesta seurasta kukaan halunnut sanoa sen enempää. On selvää, että mikäli asia halutaan todella selvittää, tarvitaan myös venäläisten lähteiden mahdollisimman perusteellista tutkimusta.

Itse asiassa, sanoo Antti Kujala, näiden aikojen ehkä paras tuntija Suomessa, Isonvihan historia on vielä sanan varsinaisessa merkityksessä kirjoittamatta. Kaikki kunnia toki Christer Kuvajan uraauurtavalle tutkimukselle Venäjän armeijan huollosta Isonvihan aikana, mutta se on vain yksi, joskin tärkeä näkökulma.

Miehityspolitiikka kaikkine muutoksineen, verotuspolitiikka, poltetun maan taktiikan soveltaminen ja sissiliikkeiden merkitys ansaitsisi tulla tutkituksi myös venäläisten lähteiden kautta ja heidän näkökulmansa huomioiden. Siinä voisi taas olla yhden suomalais-venäläisen yhteisprojektin aihe.

 

Seksin pauloissa

Seksiä ja seksiä

 

Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta. Suomentanut Risto Hannula. 2001, 218 s.

Matti Mäkelä, Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia. 1995. 157 s.

 

Joskus on pohdiskeltu ja liekö mittailtukin, miten usein nuoret miehet ajattelevat seksiä. Muistelen, että joka kolmannessa ajatuksessa sen karvainen hahmo vilahti, vai mikä adjektiivi nykyään olisikaan ajanmukainen ja kuvaavampi.

Mutta Kari Suomalainen, tunnetusti viisas mies, väitti, että naiset taas eivät mitään muuta ajattelekaan kuin seksiä. Kaikki on heille sitä, vaatteista ruokiin ja lapsista kahvikutsuihin.

Saattaahan se olla. Tosin tutkijat ovat muistaakseni havainneet, että nimenomaan naissukupuolen keskuudessa on tavattoman suuria eroja seksuaalisuuden intensiivisyydessä. Jokin neljäsosa on seksuaalisesti hyvin vaativaa ja siitä aina kiinnostunutta, kun taas lopuilla asia on paljon enemmän kätkössä ja siitä saatu tyydytyskin yleensä aika vaatimatonta.

Mikäli jälkimmäinen pitää paikkansa, kuten uskon, se selittää yhtä ja toista myös siitä sekasotkusta, jota monet ns. naistutkijat julistavat. Kaikkia naisia koskeviksi tosiasioiksi, kun julistetaan omat, aivan epätyypilliset kokemukset sen sijaan, että otettaisiin vakavasti todellisten naisten tuntijoiden näkemyksiä. Näitä taas löytyy miesten parista, sellaisten, joilla on verrattain laajasti kokemuksia alalta, sanokaamme nyt 10-30 vakavaa ja syvällistä suhdetta.

Joka tapauksessa, Merete Mazzarella tuntuu aivan hyvin sopivan tuohon Kari Suomalaisen kaavaan. Vanheneminen ja kuoleman lähestyminen on hänelle kiinnostavaa nimenomaan siitä näkökulmasta, miten seksin mahtaa siinä käydä.

Eihän siinä välttämättä niin huonosti käy, ainakaan nyt heti ensimmäisten kymmenen eläkevuoden aikana, mutta toki koko prosessissa syntyy ennemmin tai myöhemmin uusia tarvehierarkioita, joista nuoruusiän seksuaalikeskeiset käsitykset ovat kaukana. Ja nuorenapa tämäkin kirjoittaja alkoi vanhenemista opettaa.

Mutta kovin moni asia on suhteellinen ja ajan myötä muuttuva. Montaigne alkoi tuntea itsensä vanhaksi 30-vuotiaana, kun taas meidän aikamme terhakat mummot ja vaarit saattavat olla täydessä iskussa vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Ei seksiäkään iän mukana unohtaa tarvitse, kyllä apteekki auttaa.

1970-luvun suomalaisissa seksitutkimuksissa tutkittavien yläikärajana oli 59 vuotta, mainitsee kirjoittaja, mutta nyt se oli nostettu 74 vuoteen. Itse muistelen, että aloin työpaikalla vastata kyselyyn seksuaalisesta ahdistelusta (vaiko sittenkin häirinnästä?), kunnes huomasin, että yläikärajana tosiaan oli tuo 59 vuotta. Olipa siinä ja siinä, etten loukkaantunut koko ikäluokan puolesta, mutta silloinhan sitä olisi pidetty naurettavana, mitä se tietysti olisi ollutkin.

Joka tapauksessa Matti Mäkelä osoittaa kirjassaan olevansa loukkaantunut aikansa sukupuolisovinismin (female chauvinism) johdosta ja syytä kyllä olikin. Toinen toistaan häpeämättömämpiä muoteja ilmaantui meidänkin maahamme, kaikkein törkeimpänä maaninen yritys etsiä kaikkialta isän ja lapsen suhteesta insestiä, mistä synnytettyjä valemuistoja sitten käytettiin hyväksi avioeroprosesseissa.

Mäkelä näyttää vastaavan häväistykseen maskuliinisella épatagella ja esittelee sadomasokistisia kuvitelmiaan, joissa alistettu nainen vasta toden teolla pääsee toteuttamaan syvimpiä tarpeitaan.

Ellen väärin muista, Mäkelä todella onnistui aikoinaan ärsyttämään niitä, joita oli tarkoitus, joten nuokaan harjoitukset eivät menneet hukkaan, vaikka markiisi de Sade oli kyllä sanonut saman jo kauan sitten ja paljon pirullisemmin.

Mäkelän esittämät kuvitelmat neitsytvaimosta ja ainoastaan hänelle koko elämänsä aikana antautuvasta kumppanista saattavat kuvata hänen todellisia tarpeitaan tai sitten ei. Olisi absurdia väittää, että ne ehdottomasti ovat tyypillisiä miehisiä tarpeita. Kirjallista puhettahan tämä on.

Kenties ihan todellista tilannetta sen sijaan kuvasi novelli Kaksi vaimoa, jossa kirjoittaja esitteli kiinnostavaa uusperheen mallia.

Ranskalaisessa kulttuurissahan oli aikoinaan tapana, että perheeseen kuului rakastajatar, josta kuitenkaan ei perheessä sen enempää puhuttu, vaikka käytetty termi olikin ménage à trois eli kolmen talous. Olihan niitä sellaisiakin, kuten muistamme esimerkiksi Juhani Ahon tapauksesta.

Mäkelällä sen sijaan laajennettuun perheeseen kuuluu toinen vaimo, jonka luo hän menee yhdeksi päiväksi viikossa. Ykkösvaimo heittää sinne usein autolla ja motkottaa, mutta hyväksyy asian. Lasten kanssa asiasta ei sen enempää puhuta, mutta kaikkihan sen tietävät.

Mäkelän kuvaama systeemi sinänsä lienee tervetullut innovaatio tällä alalla. Niin sanotut uusioperheet, joissa lapsia pompotellaan kuin lemmikkejä ja joissa yleensä yhden vanhemman seksihaluille uhrataan miltei kaikki muu mahdollinen, ovat epäterve ilmiö.

Mäkelän idea siitä, miten keskinäinen vihamielisyys laukaistaan, kuulostaa nerokkaalta: molemmat pannaan vuorollaan puoleksi tunniksi kehumaan toista. Jopa tulee hyvä olo ja vaikutus kestää kauan!

Epäilemättä muslimien moniavioisuus on selvästi meikäläistä paljon säädyllisemmän seksuaalielämän instituutio, mutta sehän nyt ei ole herran aikoihin ollut arvo sinänsä. Sen sijaan siihen yhdistettävä miehen herruus voisi olla tavoittelemisen arvoista.

Avioliittoa on kristillisissä kirkoissa pidetty yleensä sakramenttina tai sen veroisena valana Jumalan edessä, eikä vain jonkinlaisena ehdollisena sitoutumisena erääseen huvittelun muotoon. Sellainen käsite kuin Ensitreffit alttarilla puhuu enemmän kuin tuhat sanaa oman aikamme tasosta ja laadusta tässä suhteessa.

Mäkelä viittaa kirjassaan myös aikansa ansiokkaisiin ja uraauurtavaan seksitutkimukseen (Kontula – Haavio-Mannila 1993).

Siinä muun muassa todettiin, että sukupuolia oli kaksi: Vasta aivan pienenä ja määrältään merkityksettömänä tulevat homo- la lesbosuhteet sekä muita sukupuoli-identiteettejä etsivät ihmiset. Heistä tosin puhutaan paljon, mutta etupäässä siksi, että heistä voi kaukaisina ja vaarattomina puhua. Koskevathan nuo puheet vakiintunutta, samana pysyvää joukkoa, jota on helppo vastustaa tai puolustaa.

Tai mitä ihmeen vastustamista tai puolustamista siinä oli, mitä ihmiset keskenään neljän seinän sisällä tekevät? Marginaalit ovat marginaaleja ja olisi absurdia viritellä koko yhteiskunta heidän tarpeidensa mukaan.

Se oli sitä aikaa se, neljännesvuosisata meidät siitä nyt erottaa. Mitäpä järkevää asiaan voisi lisätä?

 

Waltari

Kirjailija

 

Mika Waltari,. Kirjailijan muistelmia Toimittanut Ritva Haavio. WSOY 1980, 486 s.

 

Waltari on maamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tykkään hänestä kovasti. Jostakin syystä ei tästä kirjasta kuitenkaan tuntunut heruvan juuri minulle paljon mitään uutta ja mieleen jäävää.

Olen kai jo lukenut useimmat asiat joko hänen tuotannostaan, muiden muistelmista ja vaikkapa näistä Ihmisen ääni ja Legenda jo eläessään -kirjoista. Tämäkin sisältää pätkiä aiemmista. Voi olla, että olen tämänkin opuksen jo joskus lukenut.

Waltarikin oli monena eläessään ja leimautui aikanaan myös niin sanotusti edistyksellisen puolen vastapooliksi, vaikkapa siksi, että kirioitti toisenlaisen kirjan asevelvollisuusarmeijasta kuin Haanpää. Mutta kyllähän sitäkin instituutiota ihmiset joutuivat kovin monesta perspektiivistä katsomaan, eikä Waltarin opus ole lainkaan vähemmän kiinnostava.

Sellainenkin aika sitten tuli, että Neuvostoliitto romahti ja muuankin lappilainen kommunistiuskovainen joutui julkisesti kyselemään, että kun hän on koko ikänsä Lappia kierrellyt aatetta ylistämässä ja sen toteuttamista kehumassa, niin pitääkö hänen nyt lähteä uudelle kierrokselle perumaan puheitaan.

Juuri noinhan se logiikka olisi vaatinut hänen tekevän ja jonkinlaisia, usein irvokkaita kääntymyksiä todella myös tapahtui paljon.

Niihin aikoihin joku ja muistaakseni jopa itse Hannu Salama jollakin palstalla kyseli, että kuka nyt sitten, tämän uuden tietomme valossa oikeastaan palveli sodan aikana oikealla puolella rintamaa: Armas Äikiä puna-armeijan uniformussaan vai Mika Waltari Suomen armeijan juustoveitset kauluksessaan iskemässä kynällään kiväärin sijasta.

Eiväthän nämäkään asiat niin yksioikoisia ole, mutta kyllä Mika teki oman osansa ja varmasti myös omantuntonsa mukaan sodankin aikana. Sellaisestakin talvisodan aikana syntyneestä kirjasta kuin Antero ei enää palaa, olisi tehnyt mieli kuulla edes jotakin, vaikkapa nyt ihan se, milloin se annettiin painettavaksi. Veikkaan, että ennen Moskovan rauhaa.

Vastapuolella vasemmiston suomeksi kirjoittaneet ”kapinalliset kynät” oli juuri sodan kynnyksellä ensin tuomittu fasismin vähintäänkin objektiivisiksi kätyreiksi ja sitten tapettu. Eipä kumma, että Raoul Palmgren jätti mieluummin kirjoittamatta suuren työväenkirjallisuuden historiansa ne sivut, jotka koskivat tätä joukkoa.

Sen on sittemmin tehnyt Mikko Ylikangas, jonka kirja kannattaa ehdottomasti kaivaa kirjastojen kätköistä ja lukea, jos on tästä aihepiiristä kiinnostunut.

No, tästä puolesta tämä kirja ei puhu mitään ja koko sota-ajastakin hyvin vähän. Osallistuminen Saksassa pidettyyn kirjallisuuskokoukseen selostetaan aiemmin julkaistun tekstin avulla. Eipä Waltari tainnut tätä osaa työstään niin erityisesti arvostaa sellaisenaan, mutta korostaa ainakin tuon ajan merkitystä Sinuhelle.

Erikoista on, että impulsiivinen ja herkkä Waltari työskenteli kuin kello. Muutamia tunteja päivässä hän kirjoitti ja kun päivän urakka oli ohi, hän jätti jopa lauseen kesken. Se auttoi jatkamaan sittemmin samasta ajatuksesta ja tunnelmasta.

Päivän urakka ei ollut ihan mahdoton ja 10-15 liuskaa päivässä ei ole kovin paljon. Pikalukija Waltari kuitenkin oli ja oli opiskeluaikana oppinut lukemaan tenttiin 400 sivua saksankielistä tekstiä päivässä.

Tietenkin asiaa auttoi, että kyseessä olli asiateksti. Siitä oli vain intuitiivisesti löydettävä ne avainsanat, jotka saksan kielessä aina sijaitsivat ainakin lauseen lopussa.

Kävin itsekin joskus pikaluvun kurssin ja luulen saaneeni ainakin joitakin  hyviä vihjeitä sitä, miten luetaan kursorisesti ja miten ainakin pitäisi lukea tehokkaasti.

Kun aikoinaan koetti samaan aikaan lukea ja nukkua tai ajatella niitä näitä tenttikirjojen äärellä, olli teho tietenkin surkea ja muistelen, että satakin sivua päivässä tuntui joskus jo hyvältä saavutukselta, vaikka varsinaiseksi saaliiksi olisi tullut vain muutamia kymmeniä alleviivauksia ja epämääräisiä muistoja jostakin Haukion kala-firmasta tai vastaavasta.

Mutta kyllä myös Waltari sittemmin oppi ja opetteli hidastakin lukemista, nautiskelua.

Mitä tulee käytettyihin kieliin, hän oli pitkän linjan latinisti, mikä auttoi kommunikoimaan vaikkapa Italiassa ja tietenkin myös oppimaan ajan kansainvälistä kieltä, ranskaa. Teologinplanttuna tuli opittua vähän kreikkaa ja hepreaa, ruotsia tietenkin osasi jokainen ja saksakin näyttää sujuneen.

Waltari kuitenkin inhosi Saksaa, mutta oli sen sijaan ihastunut gallialaiseen henkeen. Valitettavasti ranskan taito oli heikonlainen, kuten useimmilla muillakin tuon ajan Pariisissa viihtyneillä merkittävillä suomalaisilla. Merkityksettömillä se varmasti oli usein jopa erinomainen.

Kommunikaatio joka tapauksessa sujui ja se tietty ulkopuolisuuden tunne, joka kuultaa kaikista Waltarin tämän aihepiirin kirjoista, on mielestäni pikemmin niiden avu kuin puute.

Nykyäänhän ymmärtääkseni suomalaiset yleensä puhuvat Ranskassakin engelskaansa ja tarpeen tullen käyttävät käännöskonetta, joka mankeloi jokaisen kielen aina englannin kautta. Siinähän sitä sitten ymmärrellään toinen toisensa tylsyyksiä tasolla, joka varmasti kyetään tavoittamaan puolin ja toisin.

Muistelmissa on paljon kiinnostavaa sille, joka haluaa tietää, miten kirjat ovat syntyneet, mutta viime kädessä ne tietenkin ovat syntyneet kirjailijan päässä, joka ei ollut minkäänlaisten eurostandardien mukaan rakennettu.

Waltari korostaa olleensa noin periaatteessa aina hyvin tervejärkinen, mikä lienee ollut jonkin verran enemmän toiveajattelua kuin totta. Nuoruuden uskonnolliset kokemukset eivät muistelmien mukaan olleet erityisen syvällisiä, mutta aikuisiän mystiset kokemuksen sen sijaan kyllä.

Waltari vieroksuu sitä, että mystistä kokemusta etsittäisiin ja yritettäisiin keinolla jos toisellakin saada aikaan, mutta tosiasia lienee, että muussa tapauksessa se jää useimmiten löytymättä. Saattaa olla hyvä niin.

Ne psykedeelisten rohtojen vangit, joita tapaamme näilläkin leveysasteilla napaansa tuijottamassa, eivät juuri vastaa ihannekuvaa ainakaan länsimaisesta ihmisestä. Mutta ehkäpä tämän ajan synkretistinen uskonsekoitus vaatii juuri sellaista. Emme me tätäkään asiaa enää voi tyhjäksi tehdä. Kai ne kohta ovat kirkoissa.

Waltari nautti ainakin kerran psykedelistä myrkkyä eli kärpässientä, jonka vaikutuksia hän on selostanut Neljä päivänlaskua- teoksessaan. Vahvimmat elämykset taitavat kuitenkin kuulua muualle. Dipsomaanin hallusinaatioiden ohella näyttää tulleen vakavia skitsofreenisia kohtauksia.

Mystisen elämyksen ominaisuuksiin kuulunee, ettei sitä voi kuvata. Yrittää voi, mutta samaahan se on kuin kuvailisi sokealle jotakin renessanssin maalausta. Jollakin tasolla viesti kai silloinkin menee perille, mutta olennaista ei missään tapauksessa voi välittää.

Oliko Waltari mahdollisesti mystikko? Vaikuttaa siltä, että oli kyllä siinä hedelmällisessä mielessä, että hän tunsi mystisen kokemuksen todellisuuden ja voiman, mutta ei jäänyt sen vangiksi, saati yrittänyt kaupitella sitä torilla.

Se oli viisautta. En tiedä, mitä mieltä Waltari olisi ollut ns. pössyttelyn vapauttamisesta, mutta luulen, että kansalaisena ja poroporvarina hän olisi ymmärtänyt velvollisuudekseen ainakin rajoittaa sitä, vaikka taiteilijana varmasti ymmärsi asiaa laajemminkin.