Oikea asia ja petturit

 

Petturin osa

 

Edesmenneen Eho Moskvyn johtaja Aleksei Venediktov arveli Der Spiegel-lehden toimittajalle Christian Eschille, että Putin näyttää sijoittavan niin ihmiset kuin jopa kansat, jotka eivät häntä kannata, ennen muuta kahteen kategoriaan: viholliset ja petturit.

Pettureita on näistä kahdesta perinteisesti pidetty sekä pahempina että vaarallisempina. Suotta ei Danten Helvetissä kaikkein syvimmällä ja itse Saatanan hampaissa ole juuri petturien paikka.

Kun Stalin organisoi suuren terrorin, hän keskittyi juuri erilaisten, todellisten ja potentiaalisten petturien etsimiseen ja likvidoimiseen. Tavallinen vihollinenhan voitiin voittaa taistelulla ja hänellä oli merkitystä juuri sen verran kuin hänellä oli taistelukykyä.

Vihollinen sen sijaan saattoi naamioitua liittolaiseksi ja ystäväksi ja luikerrella päätöksenteon kaikkein korkeimmille tasoille. Yksi ainoa sellainen petturi saattoi romahduttaa koko armeijan. Siksi petturit oli paljastettava ja kitkettävä ”juurineen” opetti Stalin. Mitkään neuvottelut petturien kanssa eivät olleet mahdollisia. Tämä oli koko ”suuren terrorin” perusidea.

Kokonaisten kansojen leimaaminen pettureiksi ei sekään ole historiallinen uutuus. Vanhat slavofiilit pitivät aikoinaan petturikansana puolalaisia, joita kunnioittivat epiteetillä ”slaavilaisten kansojen Juudas”. Olisihan puolalaisten, jotka sentään olivat slaaviveljiä, oikea paikka ollut yhdessä venäläisten kanssa ja yhteiseloon  sen kanssa heidät olikin pakotettu.

Puolalaiset kuitenkin pitivät jääräpäisesti kiinni kuvitellusta ”länsimaisuudestaan”, jonka osoitti ennen muuta heidän kuulumisensa katoliseen kirkkoon. Puolalaiset kapinoivat yhä uudelleen ja yhä uudelleen heidät myös kukistettiin. Vastustushenki ei kuitenkaan kadonnut minnekään. Puolalaiset eivät yksinkertaisesti suostuneet olemaan vain huonoa venäjää puhuvia venäläisiä.

Ukrainalaisetkin ovat perinteisesti olleet samassa valtiossa isovenäläisten kanssa ja miljoonilla ukrainalaisilla on tälläkin hetkellä venäläisiä sukulaisia. Kieli toki poikkeaa merkittävästi venäjästä, mutta ei sen oppiminen niin vaikeaa ole. On se opittu ennenkin. Ukraina näyttää nyt olevan Putinin kuvitelmissa slaavilaisten kansojen Juudas.

Kävin muutama vuosi sitten Jekaterinburgissa, jossa minulla oli kunnia tavata myös kuvernööri Jevgeni Roisman. Koko kaupungille oli ominaista tietty suorastaan demonstratiivinen liberaalisuus, jota symbolisoi kaupungin parhaalle paikalle pystytetty komea Jeltsin-keskus. Poliittisten vainojen uhreja oli myös asianmukaisesti muistettu. Samaan aikaan harjoittivat viimeisen keisarin palvojat joen toisella puolella omaa kulttiaan, mikä tuntui moniarvoisuuden puitteissa ymmärrettävältä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jeltsin ). Kaikki vaikutti hämmästyttävän aidolta liberaalisuudelta sen perinteisessä merkityksessä.

Nyt Roisman on vangittu ja sama kohtalo uhkaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat nimittää asioita oikeilla nimillään. Moni on kääntänyt kelkkansa ja Spiegelin mukaan sellainen on myös Moskova Carnegie-keskuksen aiemmin usein siteerattu ekspertti Dmitri Trenin.

Virallinen tiedonvälitys zombiuttaa kansalaisia, jotka eivät kykene sulattamaan ajatusta, että venäläiset joukot olisivat voineet syyllistyä siviilien tappamiseen ja muihin sotarikoksiin. Kaikki pannaan ”natsien” kontolle ja nykyistä ”erikoisoperaatiota” pidetään Suuren isänmaallisen sodan suoranaisena jatkona.

Se, joka ei kannata Venäjää tässä skenaariossa, on petturi, natsien kätyri. Valtio uhkaa kovilla rangaistuksilla niitä, jotka kertovat tosiasioita rintamalta ja kansan syvät rivit näyttävät olevan tälle politiikalle solidaarisia: eihän venäläinen sotilas ole mikään fasisti, hän on reipas, iloinen, rehti ja aivan erityisesti hyvä eli kiltti (dobryi).

Luulen, ettei missään muussa maassa ole ollut samanlaista kiltin sotilaan kulttia ja tuon hyvyyden ja jopa kiltteyden projisiointia koko armeijaan, kuin Venäjällä. Vihollisia kohtaan venäläinen sotilas toki on juuri niin kova ja armoton kuin tuo hirviö ansaitseekin, rooli hyvyyden puolustajana edellyttää juuri sitä.

Vanha englantilainen sananparsi sanoo: olkoon minun maani aina oikeassa kansainvälisissä konflikteissa, mutta olipa se oikeassa tai väärässä, se joka tapauksessa on minun maani.

Primitiivisimmillään tämän on ajateltu tarkoittavan sitä, ettei sillä mitään väliä ole, mitä minun maani tekee, kannatan sitä joka tapauksessa ja se ansaitsee sen.

Asia ei ole ihan noin yksinkertainen tuon sananparren kanssa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=minun+maani ).

 Selvää kuitenkin on, että kansanjoukoilla on suuri taipumus pitää oman maansa toimia aina oikeutettuina, kritiikkiä ei  kerta kaikkiaan kyetä edes ajattelemaan. Tämä ilmenee nyt räikeästi Venäjällä, jossa oman kiltin Aljošan uhrit taistelussa ”natseja” vastaan aivan ilmeisesti koetaan ”erikoisoperaation” oikeutetuksi, joskin kalliiksi hinnaksi, josta operaation pyhyys tavattomasti lisääntyy. Hyvyyden ja oikeuden on voitettava, maksoi mitä maksoi.

Sodan oloissa tai sodan uhatessa ei venettä saa keikutella. Tämä ymmärretään kaikissa maissa ja Venäjällä asiaa on hyödynnetty aina tarvittaessa. Kun maatalouden täyskollektivisointi suoritettiin, rummutettiin kaikkialla naapurimaiden ja Ranskan suorittaman intervention vaaraa. Tosiasiassa sotaan ei valmistauduttu millään tavoin, eikä vaaraa pidetty todellisena. Sen väittäminen oli kuitenkin väkevä ase, joka antoi oikeutuksen toisinajattelevien ”petturien” murskaamiselle.

Muuan runoilija loi joskus neuvostoaikana käsitteen ”säikkymättömien lintujen maa”, jolla viitattiin Siperiaan ja kuukkeleihin.

Muuan toisinajattelija sovelsi sanontaa ja puhui ”säikkymättömien idioottien maasta”, jolla hän tarkoitti Neuvostoliittoa.

Pelkään pahoin, että tuota termiä voitaisiin käyttää tänäkin päivänä. Mitkään argumentit eivät saa tavallista isänmaallista kansalaista uskomaan, että hänen oma maansa voisi taistella väärän asian puolesta. Jos kerran taistellaan, niin tokihan siihen on painavia syitä.

Jokainen sinkkiarkussa kotiin palaava soturi on painava tosite oman asian puolesta. Onko olemassa suurempaa rakkautta, kuin antaa henkensä toisten puolesta, oikeuden, totuuden ja hyvyyden puolesta?

Epäilkääpäs nyt tuota väitettä? Luulenpa, että teidät, mikäli olette venäläinen, leimataan oikopäätä petturiksi…

Intelligentsija ja ohrana ennen ja nyt

 

Valtio 3. ja ohrana 3.

 

Joskus kultaisella 70-luvulla moskovalaisessa keittiössä eräs sikäläinen kaverini otti minut vakavaan puhutteluun. Hän aloitti sanomalla, että minun katsotaan kunnioittavan sikäläistä systeemiä. Vastasin siihen, että pitää paikkansa. Te olette valinneet oman systeeminne ja me omamme. Eläkää pois vain sen mukaan, kunhan ette tule tyrkyttämään sitä meille.

Vastauksena oli, ettei tätä systeemiä kukaan ollut valinnut, se oli nimenomaan pakotettu kansalle. Maata hallitsi puolueen nimeä käyttävä rosvokopla, joka piti kansaa vankinaan. Mitä nyt merkitsi jo pelkästään se, ettei maasta päässyt halutessaan pois? Ettei voinut lukea, kuunnella ja katsella mitä halusi? Ei tämä ollut mikään vapaan järjestelmän kanssa tasa-arvoinen vaihtoehto.

Tämä näkökulma oli kieltämättä kiintoisassa ristiriidassa meikäläisen sen ajan älymystön ajatusten kanssa ja opin pian huomaamaan, ettei kukaan intellektuelliksi itseään nimittävä tai ajatteleva voinut samaan aikaan olla vallitsevan systeemin palvelija.

Kun sitten vähän tutustuin asioihin, huomasin, että tilanne oli ollut sama jo tsaarin ajalla. Siihen aikaan ei valtio toki ollut yhtä röyhkeä suhteessaan kansalaisten vapauksiin, mutta yhtä kaikki, kukaan intelligentsijaan kuuluva ei voinut sitä kunnioittaa, saati palvella.

Venäläisestä intelligentsijasta on sanottu kaikenlaista ja usein on pidetty vääränä ja jopa kohtalokkaana sen asennetta valtiotaan kohtaan. Hannibalin vala olla koskaan tekemättä yhteistyötä valtion kanssa johti tilanteen lukkiutumiseen, minkä kohtalokkuutta symbolisoi Aleksanteri II:n murha juuri ennen kuin hän olisi antanut maalle perustuslain.

Joka tapauksessa halveksituin tsaristisen valtion elimistä oli ohrana, venäläisittän ohranka eli отделение по охранению общественной безопасности и порядка, yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen säilyttämisen osasto.

Se, joka ihaili tsaarinajan valtiollis-yhteiskunnallista järjestelmää, oli intelligentsijan silmissä hylkiö, ohranan kanssa yhteistyötä tekevät olivat iljetyksiä, joitten nimeäkään ei kehdannut mainita. Esimerkkinä vaikkapa Puškinin runo tunnetusta Suomen ystävästä Faddei Bulgarinista, jota epäiltiin ohranan agentiksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=filgarin ).

1900-luvun alussa suhtautuminen oli, jos mahdollista vieläkin tiukempaa, mikä ilmenee havainnollisesti kertomuksesta, jossa Maksim Gorki kuvaa ohranan seksotia (sekretnyi sotrudnik, salainen yhteistyömies: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ohrana ).

Bolševikkivallan aikana tilanne ei ollut ohranoijan kannalta yhtään parempi. Tosiasia oli, että ilmiantoja tehtiin joskus jopa paljonkin ja niistä usein jopa hyödyttiin. Moraalisesti intelligentsija piti tätä tietysti kauhistuksena. Luulen, ettei kuitenkaan mitään Matti Rossi-ilmiötä edes ollut Venäjällä. Sellaisen olion olemassaoloonkin olisi siellä ollut vaikea uskoa.

Vai oliko sittenkin? Miten suhtaudumme nuoren Putinin intoon antautua tiedustelijan (razvedtšik, tšekisti) uralle? Mitä se todisti hänen intellektuaalisista ja moraalisista ominaisuuksistaan?

Luulen, että kyseessä oli tietty salaisuuksien haltijan ja valta-aseman kaipuu. Kadulla saattoi saada turpiinsa, ellei ollut tarpeeksi kovaa jengiä takana. KGB oli kovista kovin, sillä laitkaan eivät sitoneet sitä todella.

Muistakaamme, että myös kommunistinen puolue asettui aina periaatteessa lain yläpuolelle. Se saattoi ylittää byrokraattiset virkatiet koska tahansa ja toimia myös konspiratiivisesti näennäisesti lailla hallitussa valtiossa. Tšekan eli erikoiskomission idea oli juuri se, että se toimi laeista välittämättä, puolueen käsikassarana.

Jo tsaarin aikana oli otettu askelia tähän suuntaan. Aleksanteri II:n murhasta 1881 lähtien oli mahdollista vangita ihmisiä ilman erityistä ”laillista” syytä ja mikäli alueet julistettiin poikkeustilaan, oli rankaisuelimillä rajoittamaton toimivalta. Potentiaaliset ongelmatapaukset voitiin lähettää hallinnollisella päätöksellä Siperiaan, ilman tuomiota rikoksesta.

Kuten tunnettua, ohrana Putin (suomalaisittain sanoen) muutti sitten koko Venäjän hallinnon oman mallinsa mukaiseksi. Vastavoimia tuolla systeemillä ei ole. FSB:n entinen päällikkö Patrušev keksi vielä imarrella itseään ja kollegoitaan puhumalla FSB:stä nykyajan aristokratiana.

Voihan sitä niinkin sanoa, tsaarin ajan aristokratia oli se etuoikeutettu ja mielivaltaa kansaa kohtaan käyttävä luokka, jota ajan intelligentsija syvästi inhosi.

Mieleen tulee myös Heinz Höhnen kirja SS -Der Orden unter dem Totenkopf. Myös SS-joukot olivat kuin olivatkin omanlaisensa ritarikunta. Mitä ylevää ritarikuntien historiaan nyt yleensäkin sisältyy, voi kysyä vaikkapa virolaisilta.

Mutta aika muistot kaunistaa. Viime vuosina on Venäjällä ollut havaittavissa aivan uskomaton vanhan Venäjän palvonta. Se systeemi, jota kansan ystävät kerran niin leppymättömästi vihasivat, onkin nostettu ylivertaiseksi Venäjän ylpeydeksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nostalgian+vaikea+kohde ).

Nyt olemme tilanteessa, jossa Venäjän yhteiskunnallis-poliittinen järjestelmä on eräänlainen tsarismi 3. ja sen turvallisuuspalvelu on ohrana 3. Verrattuna vallankumousta edeltäviin esikuviinsa ne ovat tietysti jossakin määrin erilaisia. Verrattuna bolševikkien 2. tyypin maaorjuuteen ollaan vielä hieman sallivammalla linjalla. Suurta levottomuutta tai tyytymättömyyttä ei ole -vielä. Putinin hyvien vuosien perintö kantaa yhä.

Kansan rooli on toki paljolta sama kuin aina ennenkin: se tottelee, koska on pakko. Intelligentsija on kyllä viime aikoinakin moneen otteeseen päässyt sanomaan mielipiteensä, mutta sen merkitys on olematon -vielä.

Kun todellisia vaikutusmahdollisuuksia ei ole, on alamaisten viimeinen keino terrori -ultima ratio populi. Vanhalla Venäjällä tämä johti vastaterroriin, jota toteutti tehokkaimmin Putinin ihailema Stolypin. Bolševikit puolestaan niistivät potentiaaliset oppositioainekset jo nupussaan.

Kiinnostava kysymys on, milloin ja missä merkeissä valta ja kansa joutuvat taas Venäjällä vakavasti vastakkain. Tiedotusvälineiden zombiuttamat massat näyttävät nyt kyllä kannattavan rikollista hyökkäyssotaa ja iloitsevan autoista, joita saadaan ostaa sankarivainajien jättämillä palkkiorahoilla.

Mutta kuinka kauan tätä jatkuu? Syntyykö jo piankin tilanne, jossa intelligentsija ei enää siedä sitä, että sitä kielletään ajattelemasta ja ilmaisemasta itseään vapaasti? Missä vaiheessa lailliseksi tsaariksi itsensä julistanut samozvanets Putin ymmärretään vale-Dmitriksi, jota kieltäydytään tottelemasta ja jonka kätyreitä halveksitaan?

Vai onko tämä pelkkää toiveajattelua? Venäläisillä on nyt se systeemi, jota he näköjään haluavat ja he näyttävät uskovan lujasti, että naapuritkin haluavat itse asiassa juuri samaa itselleen, vaikka näennäisesti panevat vastaan? Ovatko ajat niin perusteellisesti muuttuneet, ettei kansaa Venäjälläkään enää voida jakaa sorrettuihin massoihin ja niiden niskoilla rellestäviin rosvoihin ja varkaisiin?

Enpä tiedä, mutta luulen, että asioita kannattaa miettiä tästäkin näkökulmasta. Vanhassa ja uudessa Venäjässä on paljon samaa, mutta tietenkin myös eroja. Miten tärkeitä ne ovat toisiinsa verrattuina, on tuhannen ruplan kysymys.

 

Kalvas ratsu

 

Hallava hevonen

 

Ilmestyskirjan neljäs ratsastaja oli Hallava hevonen eli Kuolema. Syystä tai toisesta Boris Savinkov, SR-puolueen terroristisiiven johtaja ja myöhempi väliaikaisen hallituksen sotaministeri valitsi sen (Конь бледный) erään kirjansa nimeksi. Nimi viittasi pommiin, joilla SR:t tappoivat huomattavan määrän ihmisiä 1900-luvun alun Venäjällä.

Savinkov ei henkilökohtaisesti heittänyt pommeja, vaikka otsikoikin muistelmakirjansa nimellä Terroristin muistelmat (Воспоминания террориста). Tärkeä organisaattori hän kyllä oli.

Terrorismia oli Venäjällä harjoitettu jo 1860-luvulta lähtien (Karakozovin attentaatti) ja toiminta oli paradoksaalisesti saanut ylleen suorastaan jonkinlaisen pyhyyden hohteen. Joskus iskuissa käytettiin tuliaseita, mutta useimmiten pommeja. Uudet räjähteet ja kemia muotitieteenä loivat niiden ylle jonkinlaista uutta mystiikkaa. Pommintekijöissä nähtiin nuoria neroja, jotka uhrautuivat kansan vuoksi.

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä, miten pitkä rivi katuja oli Leningradissa nimetty terroristien kunniaksi, oli Željabovin katua, Halturinin katua, Savinkovin suojatille Kaljajeville nimetty katu ja niin edelleen. Terroristit oli lyhyesti sanoen korotettu pyhien marttyyrien, pravedninkien (vrt. pravda) joukkoon. Niin ”rikollisia” ja samalla niin mainioita ja yleviä ihmisiä! Siinäpä dialektiikkaa.

Miten kansan sitten kuviteltiin hyötyvän siitä, että hallitsevan luokan jäseniä toimitettiin pois päiviltä? Mitään järjellistä, realistista suunnitelmaa ei ollut, sen sijaan kuviteltiin kansan olevan valmis nousuun, kunhan sortajat tapettaisiin. Niin sanottu nuoren Venäjän manifesti kutsui ”kirveille” koko sortovaltaa vastaan. Mikään ei olisi voinut vähemmän innostaa talonpoikia niin kauan kuin normaali elo oli vaihtoehtona.

Mutta joskus iskut oli suunnattu nimenomaan pahamaineisia vallanpitäjiä vastaan ja saivat usein intelligentsijan jakamattoman kannatuksen. Oikeus saattoi jopa vapauttaa aivan ilmeisen syyllisen, jonka jaloja motiiveja ymmärrettiin (Vera Zasulitš).

Yleinen mielipide, tarkoittaen nimenomaan intelligentsijan mielipidettä oli terroristien puolella ja esivaltaa vastaan. Suotta ei Dostojevski päivitellyt, että jos hän ilmiantaisi havaitsemansa terroriyrityksen, ei intelligentsija antaisi hänelle sitä koskaan anteeksi. Aikoihinpa oli eletty!

Ei pelkästään laajalle levinnyt terrorismi, vaan myös sen hyväksyminen ja ihailu olivat tuon nykyään joissakin piireissä niin kritiikittömästi ihaillun keisarillisen Venäjän loppuvaiheen tyypillisiä ilmiöitä.

Terroriteot tyranninmurhan muodossa olivat sinänsä jo antiikin auktorien hyväksymä asia. Kansa, jolla ei ole muita keinoja, on oikeutettu fyysisesti tuhoamaan sortajansa, joka on kaapannut vallan itselleen.

Mutta oliko kansa Venäjällä niin tyytymätöntä? Kaikki viittaa siihen, että se enimmäkseen oli vielä 1800-luvun puolella oloihinsa suhteellisen tyytyväistä, vaikka väestöräjähdyksen ja viljan maailmanmarkkinahintojen romahduksen synnyttämä tilanne saattoi niin talonpoikaiset massat kuin kartanonherratkin yhä ahtaammalle. Teollisuusproletariaattia maassa taas oli vain mitätön määrä.

Muutosten aika on kuitenkin aina potentiaalinen alusta väkivaltaisille ratkaisuille, etenkin silloin, kun muut vaikuttamisen kanavat ovat tukossa. Japanin sodan järkytyksissä talonpoikaistokin todella lähti liikkeelle ja nosti punaisen kukon monen kartanon katolle. Järjetön ja säälimätön venäläinen kapina, josta Puškin oli varoittanut, oli taas todellisuutta.

Kun Venäjän kansa nyt suuren ja rakastetun johtajansa Putinin johdolla käy puolustussotaa (Venäjä ei ole koskaan käynyt muuta kuin puolustussotaa oman mytologiansa mukaan) kavalaa ja väkivaltaista länttä vastaan, näyttävät kansan syvät rivit seisovan yhtenä miehenä johtajansa takana. Suuria uhrauksia voidaan vaatia, mutta ne ovat aina olleet venäläisten erikoisalaa.

Uutta vuoden 1905 kaltaista tilannetta ei kukaan ole tietääkseni ennustanut. Valtion on liian vankka ja sen kätyrlauma liian sankka, jotta aseettomalla ansalla olisi onnistumisen mahdollisuuksia. Sitä paitsi ensin tarvittaisiin erittäin kouriintuntuva todistus hallinnon kelvottomuudesta ja sen syyllisyydestä ongelmiin. Vuonna 1905 sellainen oli kyvyttömän laivaston ja armeijan katastrofaalinen tappio rintamalla.

Siitä, että Venäjällä joka tapauksessa nyt on paljonkin nykyistä hallitusta ja komentoa vastustavia aineksia, ei ole mitään epäilystä. Nykyisen hallinnon suosimaa ohranakieltä käyttäen nämä ainekset on osittain leimattu viidenneksi kolonnaksi. Nimikuulu ideologi Dugin on lisäksi puhunut sen lisäksi kuudennesta kolonnasta, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin syvä valtio (deep state) Amerikassa.

Mutta tällaiset ainekset ovat yleensä valmiit lähinnä harjoittamaan sabotaasia ns. italjankan muodossa eli jättämällä määräyksiä täyttämättä. Nykyistä terroristista valtiota vastaan on kovin vaarallista olla avoimessa oppositiossa.

Terroriteot tuovat tekijälleen ja järjestäjälleen tietenkin vielä suuremman riskin ja edellyttävät myös valmiutta kuolla asian puolesta. Onko Venäjällä nyt ihmisiä, jotka ovat isänmaansa puolesta valmiita tällaiseen ja pystyykö yleinen mielipide ymmärtämään heidän motiivejaan tai jopa julistamaan heidät sankareiksi, kuten Vera Zasulitšin aikoinaan?

Entä mitä terroriteoilla olisi mahdollista saada aikaan? Mikäli muutamia kaikkein odiööseimpiä henkilöitä tapettaisiin, leviäisi ainakin hallitsevan klikin keskuudessa pelko ja poliisivaltio kiristäisi urkinta- ja valvontakoneistoaan entisestään. On kuitenkin vaikea uskoa, että systeemiä sillä keinolla voitaisiin vielä muuttaa.

Muistettakoon, että bolševikkivalta pystyi aikoinaan tekemään selvää anarkisteista, jotka eivät kyenneet kauaa vastaamaan terroriin terrorilla. Uusi valta oli paljon häikäilemättömämpi kuin entinen, eikä niin sanottu yleinen mielipide merkinnyt sille mitään.

Nykyinen komento Venäjällä on tuskin verrattavissa tsaristiseen poliisivaltioon ja vielä vähemmän bolševistiseen valtioterroriin. Sillä saattaa kuitenkin olla valmius kehittyä edeltäjänsä kaltaiseksi hyvinkin nopeasti.

Keisari Paavali rakennutti komean Mikaelin linnan (Insinöörilinnan), jonka piti olla ehdottoman turvallinen suojapaikka erilaisia salamurhaajia vastaan, mutta sielläpä hänen päivänsä vain nopeasti päättyivät hyvin tuttavien ja ystävien toimesta ja jopa oman pojan myötävaikutuksella. Nikolai II:lla oli valtava kaartinjoukkojen järjestelmä, jonka piti olla varma suoja kapinoita vastaan, mutta juuri siitä piiristä löytyikin vallankumouksen uusi ”eliitti”.

Putinin Rosgvardija on ainakin ulkoisesti lähinnä huvittava joukko yksinkertaisen, etten sanoisi typerän näköisiä nuorukaisia, jotka muistuttavat habitukseltaan Nikolain ajan junkkerikoululaisia.

Sellaiset toki olivatkin vuonna 1917 hallituksen luotettavia tukijoita, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Ei kaartilaisten suuri määrä nytkään ole minkäänlainen tae vallanpitäjien turvallisuudesta. Etenkään terroristeja vastaan niillä ei ole mitään merkitystä.

Putinin hallinto on alusta pitäen panostanut erityisesti siihen, minkä se luulee osaavansa eli kontrolliin ja urkintaan. Tällainen toiminta toki suojaakin jossain määrin terrori-iskuilta, mutta ei tietenkään aukottomasti.

Sitä paitsi iskuja voidaan kohdistaa myös vähemmän vaikutusvaltaisiin ja siis huonommin vartioituihin henkilöihin, joilla on merkittävää symboliarvoa nykyisen komennon ja sotapolitiikan kannalta. Nimikuulu herra Dugin säilyi tällä kertaa hengissä, mutta on luultavaa, että tämä terrori-isku joka tapauksessa panee monet rinta rottingilla imperialistista sotaa ylistävät henkilöt miettimään uudelleen, mitä heidän rauhaansa kuuluu.

Ehkäpä palaamme vielä 1800-luvun narodnajavoljalaisten, noiden pyhien terroristien aikakauteen ja tuleva Venäjä nimeää katuja heidän kunniakseen?