Kalvas ratsu

 

Hallava hevonen

 

Ilmestyskirjan neljäs ratsastaja oli Hallava hevonen eli Kuolema. Syystä tai toisesta Boris Savinkov, SR-puolueen terroristisiiven johtaja ja myöhempi väliaikaisen hallituksen sotaministeri valitsi sen (Конь бледный) erään kirjansa nimeksi. Nimi viittasi pommiin, joilla SR:t tappoivat huomattavan määrän ihmisiä 1900-luvun alun Venäjällä.

Savinkov ei henkilökohtaisesti heittänyt pommeja, vaikka otsikoikin muistelmakirjansa nimellä Terroristin muistelmat (Воспоминания террориста). Tärkeä organisaattori hän kyllä oli.

Terrorismia oli Venäjällä harjoitettu jo 1860-luvulta lähtien (Karakozovin attentaatti) ja toiminta oli paradoksaalisesti saanut ylleen suorastaan jonkinlaisen pyhyyden hohteen. Joskus iskuissa käytettiin tuliaseita, mutta useimmiten pommeja. Uudet räjähteet ja kemia muotitieteenä loivat niiden ylle jonkinlaista uutta mystiikkaa. Pommintekijöissä nähtiin nuoria neroja, jotka uhrautuivat kansan vuoksi.

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä, miten pitkä rivi katuja oli Leningradissa nimetty terroristien kunniaksi, oli Željabovin katua, Halturinin katua, Savinkovin suojatille Kaljajeville nimetty katu ja niin edelleen. Terroristit oli lyhyesti sanoen korotettu pyhien marttyyrien, pravedninkien (vrt. pravda) joukkoon. Niin ”rikollisia” ja samalla niin mainioita ja yleviä ihmisiä! Siinäpä dialektiikkaa.

Miten kansan sitten kuviteltiin hyötyvän siitä, että hallitsevan luokan jäseniä toimitettiin pois päiviltä? Mitään järjellistä, realistista suunnitelmaa ei ollut, sen sijaan kuviteltiin kansan olevan valmis nousuun, kunhan sortajat tapettaisiin. Niin sanottu nuoren Venäjän manifesti kutsui ”kirveille” koko sortovaltaa vastaan. Mikään ei olisi voinut vähemmän innostaa talonpoikia niin kauan kuin normaali elo oli vaihtoehtona.

Mutta joskus iskut oli suunnattu nimenomaan pahamaineisia vallanpitäjiä vastaan ja saivat usein intelligentsijan jakamattoman kannatuksen. Oikeus saattoi jopa vapauttaa aivan ilmeisen syyllisen, jonka jaloja motiiveja ymmärrettiin (Vera Zasulitš).

Yleinen mielipide, tarkoittaen nimenomaan intelligentsijan mielipidettä oli terroristien puolella ja esivaltaa vastaan. Suotta ei Dostojevski päivitellyt, että jos hän ilmiantaisi havaitsemansa terroriyrityksen, ei intelligentsija antaisi hänelle sitä koskaan anteeksi. Aikoihinpa oli eletty!

Ei pelkästään laajalle levinnyt terrorismi, vaan myös sen hyväksyminen ja ihailu olivat tuon nykyään joissakin piireissä niin kritiikittömästi ihaillun keisarillisen Venäjän loppuvaiheen tyypillisiä ilmiöitä.

Terroriteot tyranninmurhan muodossa olivat sinänsä jo antiikin auktorien hyväksymä asia. Kansa, jolla ei ole muita keinoja, on oikeutettu fyysisesti tuhoamaan sortajansa, joka on kaapannut vallan itselleen.

Mutta oliko kansa Venäjällä niin tyytymätöntä? Kaikki viittaa siihen, että se enimmäkseen oli vielä 1800-luvun puolella oloihinsa suhteellisen tyytyväistä, vaikka väestöräjähdyksen ja viljan maailmanmarkkinahintojen romahduksen synnyttämä tilanne saattoi niin talonpoikaiset massat kuin kartanonherratkin yhä ahtaammalle. Teollisuusproletariaattia maassa taas oli vain mitätön määrä.

Muutosten aika on kuitenkin aina potentiaalinen alusta väkivaltaisille ratkaisuille, etenkin silloin, kun muut vaikuttamisen kanavat ovat tukossa. Japanin sodan järkytyksissä talonpoikaistokin todella lähti liikkeelle ja nosti punaisen kukon monen kartanon katolle. Järjetön ja säälimätön venäläinen kapina, josta Puškin oli varoittanut, oli taas todellisuutta.

Kun Venäjän kansa nyt suuren ja rakastetun johtajansa Putinin johdolla käy puolustussotaa (Venäjä ei ole koskaan käynyt muuta kuin puolustussotaa oman mytologiansa mukaan) kavalaa ja väkivaltaista länttä vastaan, näyttävät kansan syvät rivit seisovan yhtenä miehenä johtajansa takana. Suuria uhrauksia voidaan vaatia, mutta ne ovat aina olleet venäläisten erikoisalaa.

Uutta vuoden 1905 kaltaista tilannetta ei kukaan ole tietääkseni ennustanut. Valtion on liian vankka ja sen kätyrlauma liian sankka, jotta aseettomalla ansalla olisi onnistumisen mahdollisuuksia. Sitä paitsi ensin tarvittaisiin erittäin kouriintuntuva todistus hallinnon kelvottomuudesta ja sen syyllisyydestä ongelmiin. Vuonna 1905 sellainen oli kyvyttömän laivaston ja armeijan katastrofaalinen tappio rintamalla.

Siitä, että Venäjällä joka tapauksessa nyt on paljonkin nykyistä hallitusta ja komentoa vastustavia aineksia, ei ole mitään epäilystä. Nykyisen hallinnon suosimaa ohranakieltä käyttäen nämä ainekset on osittain leimattu viidenneksi kolonnaksi. Nimikuulu ideologi Dugin on lisäksi puhunut sen lisäksi kuudennesta kolonnasta, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin syvä valtio (deep state) Amerikassa.

Mutta tällaiset ainekset ovat yleensä valmiit lähinnä harjoittamaan sabotaasia ns. italjankan muodossa eli jättämällä määräyksiä täyttämättä. Nykyistä terroristista valtiota vastaan on kovin vaarallista olla avoimessa oppositiossa.

Terroriteot tuovat tekijälleen ja järjestäjälleen tietenkin vielä suuremman riskin ja edellyttävät myös valmiutta kuolla asian puolesta. Onko Venäjällä nyt ihmisiä, jotka ovat isänmaansa puolesta valmiita tällaiseen ja pystyykö yleinen mielipide ymmärtämään heidän motiivejaan tai jopa julistamaan heidät sankareiksi, kuten Vera Zasulitšin aikoinaan?

Entä mitä terroriteoilla olisi mahdollista saada aikaan? Mikäli muutamia kaikkein odiööseimpiä henkilöitä tapettaisiin, leviäisi ainakin hallitsevan klikin keskuudessa pelko ja poliisivaltio kiristäisi urkinta- ja valvontakoneistoaan entisestään. On kuitenkin vaikea uskoa, että systeemiä sillä keinolla voitaisiin vielä muuttaa.

Muistettakoon, että bolševikkivalta pystyi aikoinaan tekemään selvää anarkisteista, jotka eivät kyenneet kauaa vastaamaan terroriin terrorilla. Uusi valta oli paljon häikäilemättömämpi kuin entinen, eikä niin sanottu yleinen mielipide merkinnyt sille mitään.

Nykyinen komento Venäjällä on tuskin verrattavissa tsaristiseen poliisivaltioon ja vielä vähemmän bolševistiseen valtioterroriin. Sillä saattaa kuitenkin olla valmius kehittyä edeltäjänsä kaltaiseksi hyvinkin nopeasti.

Keisari Paavali rakennutti komean Mikaelin linnan (Insinöörilinnan), jonka piti olla ehdottoman turvallinen suojapaikka erilaisia salamurhaajia vastaan, mutta sielläpä hänen päivänsä vain nopeasti päättyivät hyvin tuttavien ja ystävien toimesta ja jopa oman pojan myötävaikutuksella. Nikolai II:lla oli valtava kaartinjoukkojen järjestelmä, jonka piti olla varma suoja kapinoita vastaan, mutta juuri siitä piiristä löytyikin vallankumouksen uusi ”eliitti”.

Putinin Rosgvardija on ainakin ulkoisesti lähinnä huvittava joukko yksinkertaisen, etten sanoisi typerän näköisiä nuorukaisia, jotka muistuttavat habitukseltaan Nikolain ajan junkkerikoululaisia.

Sellaiset toki olivatkin vuonna 1917 hallituksen luotettavia tukijoita, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Ei kaartilaisten suuri määrä nytkään ole minkäänlainen tae vallanpitäjien turvallisuudesta. Etenkään terroristeja vastaan niillä ei ole mitään merkitystä.

Putinin hallinto on alusta pitäen panostanut erityisesti siihen, minkä se luulee osaavansa eli kontrolliin ja urkintaan. Tällainen toiminta toki suojaakin jossain määrin terrori-iskuilta, mutta ei tietenkään aukottomasti.

Sitä paitsi iskuja voidaan kohdistaa myös vähemmän vaikutusvaltaisiin ja siis huonommin vartioituihin henkilöihin, joilla on merkittävää symboliarvoa nykyisen komennon ja sotapolitiikan kannalta. Nimikuulu herra Dugin säilyi tällä kertaa hengissä, mutta on luultavaa, että tämä terrori-isku joka tapauksessa panee monet rinta rottingilla imperialistista sotaa ylistävät henkilöt miettimään uudelleen, mitä heidän rauhaansa kuuluu.

Ehkäpä palaamme vielä 1800-luvun narodnajavoljalaisten, noiden pyhien terroristien aikakauteen ja tuleva Venäjä nimeää katuja heidän kunniakseen?