Kullattu menneisyys

 

Nostalgian Venäjä

 

Kovasti on historia Venäjää heitellyt. Ensin tuli vallankumous, joka halusi pyyhkiä pois (nykyään puhutaan canceloinnista) koko vallitsevan kulttuurin ja lähteä puhtaalta pöydältä luomaan uutta ihmistä, uutta yhteiskuntaa ja uutta kulttuuria. Asiasta ei ollut lainkaan kokemuksia, ellei nyt paria lyhyttä hirmuvallan jaksoa Ranskan historiassa ajatella sellaisiksi.

Päätä seinään ei kulttuurin alalla hakattu kovin kauan ja sen jälkeen kun ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana (1928-1932) oli kantapään kautta opittu, ettei tässä tylyssä maailmassa millään utopistisella uholla (wokettamisella) pärjätä alettiin palata perinteisiin muotoihin, joita höystettiin rajoittamattomalla väkivallalla. Merkittävä perinne sekin.

Kun kommunistinen järjestelmä sitten romahti, se tapahtui tilanteessa, jossa vain kaikkein tyhmimmät saattoivat enää uskoa viralliseen päämäärään, joka oli kommunistinen yhteiskunta. Vuosiksi 1961-1980 päätetty kommunismin rakentamisen aikataulu oli romahtanut jo parin vuoden kuluttua, kun pian luvatun yltäkylläisyyden sijaan tulikin nälkä.

Joka tapauksessa Venäjä, kuten muutkin neuvostotasavallat, oli pahoin eksyksissä niin sanotun reaalisosialismin romahtaessa. Vaha systeemi oli ilmeisen kelvoton, mutta uusi näytti suorastaan rikolliselta. Tie länsimaiseksi demokratiaksi ja hyvinvointivaltioksi ei monista varttuneen polven ihmisistä tuntunut lainkaan omalta jutulta. Olkoon huonompaa, kunhan on omaa, pust huže, da naše.

Jo 1990- luvulla Venäjää pyyhki suuri nostalgian aalto. Vallankumouksessa tuhotun imperiumin mahtia tuotiin esille filmeissä ja kirjoissa. Tutkijat huomasivat, että itse asiassa kyseessä olikin ollut mitä kukoistavin valtio, josta oli tulossa maailman johtava maa, ellei se jo ollut sitä.

Tämä uusi näkemys sai runsaasti kannattajia. Ne vallankumoukselliset, jotka olivat vielä äsken olleet juhlittuja sankareita, havaittiinkin kurjiksi rikollisiksi. Koko kumouksen takana olivat itse asiassa ulkomaat: Englanti ja sen kätyreinä toimineet vapaamuurarit. Juutalaiset nostettiin tietenkin myös esille ja luotiin jopa uusi termikin: židomasony -jutkumuurarit.

Erikoispalveluiden kasvatti, Vladimir Putin sai tehtäväkseen luotsata Venäjää uudessa ympäristössä, jossa se oli vailla imperiumiaan ja sitä loistoa, joka ennen vallankumousta oli häikäissyt useimmat ulkomaalaiset.

Hän aloitti nyt uuden loistorakennusten ja seremonioiden, hierarkioiden (vertikaali) ja sotilaallisen voiman luomisen kauden. Esikuvaksi kelpasi erinomaisesti vallankumousta edeltävä Venäjä, mutta toki Neuvostoliitostakin voitiin tähän keitokseen kelpuuttaa monia asioita.

Paradoksaalisesti tavoitteeksi tuli palaaminen 1800-luvulle sen aikaisin menetelmin. Uutta, kuviteltua menneisyyttä rakennettiin pari vuosikymmentä ja yllättäen kaikki näyttivät unohtaneen sen, että silloin, kun tuo menneisyys oli todellisuutta, koko intelligentsija taisteli kaikin keinoin sen tyhjää loistoa, korruptiota, räikeää sortokomentoa ja mielivaltaa vastaan.

Nyt kelpasivat nostalgian lumoamille patriooteille vain ne komeat ja mahtavat elementit, jotka tuon ajan Venäjä oli kyennyt luomaan.

Tässä uusintana jokunen muistiinpano parin vuoden takaisesta Pietarista:

maanantai 19. elokuuta 2019

Nostalgian vaikea kohde

 

Landet som icke fanns

 

Vietin Pietarissa pari yötä Dom Romanovyh-nimisessä minihotellissa. Sen omistaja oli koonnut sinne valtavan määrän sadan vuoden takaista rekvisiittaa, Venäjän regaalioista Singerin ompelukoneisiin.

Hotellissa oli myös pieni kruununperillinen Alekseille omistettu kappeli ja siellä järjestetäänn pieniä konsertteja. Ihan lähellä oli Romanovien 300-vuotisjuhlalle omistettu kirkko, joka oli rakennettu vanhavenäläiseen tyyliin ja jonka vieressä oli pätkä punaista tiilimuuria Moskovan Kremlin tyyliin.

No, tuollaisia temaattisia pikku hotelleita nyt maassa riittää. Yövyin joskus myös Maršal-hotellissa, jossa oli Mannerheimille omistettu näyttely.

Dom Romanovyh (kääntyy yleensä parhaiten Romanovien dynastiaksi) oli kaikessa herttaisuudessaan kuitenkin vaikuttava esimerkki imperiaalisesta ikävästä, nostalgiasta, joka kohdistuu siihen Venäjään, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali), kuten oli nimeltään Stanilas Govoruhinin kuuluisa filmi neuvostovallan loppuajoilta.

Keisarivallan loisto ja korkeakulttuuri, joka kerran ilmeni niin monessa arkipäivänkin asiassa, oli tietysti huikeassa kontrastissa siihen rappioon, joka oli vallannut koko Neuvostoliiton sen loppuaikoina. Muuan esimerkki näiden kahden rinnastamisesta on kuuluisa filmi Metsästyksen kansalliset erityispiirteet, joka teki Ville Haapasalon suureksi julkkikseksi Venäjällä.

Filmissä unelmat tsaarin metsästyksestä ja jatkuvassa kännissä örveltävistä neukkujätkistä ovat niin huikeassa kontrastissa, että tuloksena on hykerryttävän hauska ja samalla tietenkin traaginen näkymä koko tuohon Venäjän suureen vallankumoukseen.

Keisariperhe on nyt kanonisoitu, he ovat marttyyrejä, jotka esitetään omassa ikonissaan. Ne jätkät, jotka lokakuussa 1917 kaappasivat vallan, ovat sen sijaan saaneet historian tuomion. He ainakin tuhosivat Venäjän, mikä ei estä nostalgiannälkäisiä arvostamasta myös heidän saavutuksiaan, esimerkiksi sotilaallisella alalla.

Tuo imperiaalinen (venäläinen suosikkitermi, jolla vältetään ajatus imperialismista) nostalgia tuppaa vain olemaan kovin falskia, kuten vastaava suhde menneisyyteen yleensäkin. Nikolai II:n uran huippukohtia oli Romanovien dynastian (Dom Romanovyh) 300-vuotisjuhla, jonka kunniaksi nostettiin innolla esiin myös vanhaa Venäjää, sitä, jonka Pietari Suuri sitten hävitti, sikäli kuin pystyi.

Kuten tunnettua, tuon vanhan Venäjän ihailu oli tunnusomaista slavofiileille, jotka sen tähden joutuivat myös hallitsijaa lähellä olevien piirien epäluulojen kohteeksi: mitä nuo puoliturkeissa kekkaloivat intellektuellit oikein luulivat olevansa arvostellessaan Pietaria ja hänen seuraajiaan, muka kansan vastakohtana?

Kunnon venäläisen patriootin kuului aina kumartaa Jumalan armosta hallitsevan monarkin töitä, olivatpa ne sitten keskenään ristiriidassa tai ei.

Yhtä kaikki tuohon Nikolai II:n loppuaikaan sijoittui suuri kansallisromantiikan, etten sanoisi kitschin aalto. Sellaiseksi se toki ymmärrettiin jo omana aikanaan.

Kukapa tiedostavan intelligentsijan jäsen olisi voinut 1900-luvun alussa kannattaa tsarismia? Se olisi ollut moraalinen kuolemantuomio vertaisten keskuudessa. Samalla myös koko se romantiikan ja nostalgian aalto, joka nousi tsaariperheen ympärille, leimattiin taantumuksellisen politiikan ja pošlostin leimalla.

Sitä edustivat Nikolain ja Aleksandran kaikkialle levitetyt kuvat kansallisromanttisissa asuissa, siihen kuului Pietarin Verikirkko, joka oli mahdollisimman jyrkässä ristiriidassa koko kaupungin hengen kanssa. Pietarihan oli halunnut rakentaa nimikkokaupungistaan anti-Moskovan, rationaalisen ja eurooppalaisen kaupungin, ei mitään uutta pimeiden musikoiden Moskovaa.

Sellaisessa kaupungissa kirkkojenkin tuli olla empiretyylisiä ja kupoleilla varustettuja, kuten kirkkokansan tuli olla länsimaalaisittain pukeutunutta ja parratonta. Pietari nimitti kaupunkiaan paratiisikseen. Moskova taas mitä ilmeisimmin oli hänelle tuulahdus tämänpuolisesta helvetistä: siitä takapajuisuudesta, jonka voittaminen oli hänen elämäntyönsä.

Yhtä kaikki, vuosisadan vaihteessa vanha Moskovan Venäjä oli mielikuvien tasolla voimalla palannut takaisin, se oli romanttisen mielikuvituksen luomus, anakronistinen kuvitelma menneestä maailmasta, jossa kansa vielä oli kansaa ja tsaarit tsaareja eivätkä keisareita.

Nyt, sadan vuoden kuluttua nostalginen paluu tuohon vanhaan nostalgiseen paluuseen tuntuu olevan ikään kuin kitschiä toisessa potenssissa. Kenelle enää tulisi edes mieleen, miten epäaitoa se oli jo alun pitäen?

Tämä suuri nostalginen paluu menneisyyteen on nähtävissä myös kaupungin patsaissa.

Pietarissa kuuluu olevan kuutisentuhatta muistomerkkiä, mutta toki vain osa niistä on patsaita. Pronssisen patsaan pystyttäminen on jo fyysisesti merkittävä suoritus ja kun ne sijoitetaan paraatipaikoille, tulee niistä myös julkisia palvonnan esineitä.

Kun Mannerheim ratsastajapatsas meillä aikoinaan pysytettiin, kuului ääniä, joiden mukaan kyseessä oli Euroopan viimeinen ratsastajapatsas. Sehän on ns. näköispatsas tämän vuosisadan ihmisestä hevosen selässä. Anakronismi jo aiheeltaan.

No, sellaisia on sitten kommunismin kukistumisen jälkeen tullut myös Pietariin paraatipaikoille. Aleksanteri Nevski on jo pari vuosikymmentä patsastellut lavraluostarin edessä ja aikoinaan kovin pilkattu Begemoth eli Aleksanteri III:n patsas on myös nostettu pystyyn, ei tosin enää Znamenskaja-aukiolle, jonka nimeä ei ole palautettu.

Mutta näiden ohella ihan uusia patsaita on ainakin parikymmentä. Nikolai Veriseksi jo aikoinaan kutsuttu Nikolai II on nyt saanut patsaansa, Venäjän ja Gruusian ikuista, imperiaalista ystävyyttä -vielä hiljattainhan sellaisen oletettiin olevan olemassa- puolestaan symbolisoinee vuoden 1812 sankarin, meilläkin vierailleen ruhtinas Bagrationin patsas.

Sen lisäksi ovat tulleet uusi Suvorovin patsas, laivaston ja rakettijoukkojen suojelijan, amiraali Ušakovin patsas, joka on Kronstadtissa, on kenraali Brusilov ja monia, monia muita ”vanhaan” eli vallankumousta edeltävään Venäjään liittyvien sankarien patsaita.

Noista patsaista oli lavran hautausmaan näyttelyhallissa jopa hyperlinkeillä varustettu kartta. Valitettavasti ei ollut brosyyriä, mutta tilannehan muuttuukin jatkuvasti.

Kun käveli Harkovinkadulta, Romanovien talosta Aleksanteri Nevskin patsaan ohi lavran patsasnäyttelyyn, tuntui ilma olevan sakeanaan falskia nostalgiaa ja virallista patriotismia, joka tuo mieleen Nikolai I:n ajat.

Mutta eihän tässä koko tarina ole.

Kun tutkitaan Pietarin uusi patsaita, on niissä vahvasti mukana myös moderni ja jopa leikkisä näkökulma. Toisinajattelijoillekin löytyy tilaa. On Josif Brodskin ja Sergei Dovlatovin patsasta, kissapatsas, ”Puskin poistui”-patsas lähellä kaksintaistelupaikkaa, löytyy hykerryttävän hauska Trezzini, piippua poltteleva Vasilinsaaren Vasili, 12 tuolin veijarisankari Ostap Bender ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kun jatkoin toiseen suuntaan, Gontšarskaja ulitsaa Moskovan aseman suuntaan, tuli sitten taas vastaan tämä läntinen tatuointien, amerikkalaisuuden, metallimusiikin ja muun aikamme roskan maailma. Muuan kellarikauppa oli nimeltäänkin White Trash…

Pisteenä i:n päälle oli kirjakaupasta mkaan tarttunut opus 11 mifov o Rossijskoj Imperii (Aleksandr Musafarov, Jauza, Moskova 2018, 315 s.

Tekijä kumoaa siinä myytit venäläisestä likaisuudesta, juoppoudesta, varastelusta, teknisestä jälkeenjääneisyydestä ja vastaavasta. Hän on siis samalla asialla, kuin kulttuuriministeri Medinski, joka on tehnyt asiasta kokonaisen kirjasarjan.

Musafarov haluaa myös kumota myytin vallankumousta edeltäneen Venäjän eliitin kyvyttömyydestä ja armeijan kelvottomuudesta. Itse asiassa Venäjä oli huimaa vauhtia kehittyvä, ihmiskunnan eturivin maa miltei joka suteessa.

Miksi se sitten sortui? Kirjoittajan mukaan asiaa voidaan verrata Titanicin kohtaloon. Molemmat edustivat aikansa huippua, mutta kaikilla aloilla kehitys ei edennyt yhtä nopeasti.

Titanic sortui omaan mahtavuuteensa: sillä oli huikea suorituskyky, mutta ei kykyä paikantautua ja pysyä ajan tasalla jäävuorten kaltaisista vaaroista.

Sen, miten tämä sitten soveltuu Venäjään, jättää kirjolitta tulevien tutkijoiden selvitettäväksi…

 

Nostalgian vaikea kohde

Landet som icke fanns

Vietin Pietarissa pari yötä Dom Romanovyh-nimisessä minihotellissa. Sen omistaja oli koonnut sinne valtavan määrän sadan vuoden takaista rekvisiittaa, Venäjän regaalioista Singerin ompelukoneisiin.

Hotellissa oli myös pieni kruununperillinen Alekseille omistettu kappeli ja siellä järjestetäänn pieniä konsertteja. Ihan lähellä oli Romanovien 300-vuotisjuhlalle omistettu kirkko, joka oli rakennettu vanhavenäläiseen tyyliin ja jonka vieressä oli pätkä punaista tiilimuuria Moskovan Kremlin tyyliin.

No, tuollaisia temaattisia pikku hotelleita nyt maassa riittää. Yövyin joskus myös Maršal-hotellissa, jossa oli Mannerheimille omistettu näyttely.

Dom Romanovyh (kääntyy yleensä parhaiten Romanovien dynastiaksi) oli kaikessa herttaisuudessaan kuitenkin vaikuttava esimerkki imperiaalisesta ikävästä, nostalgiasta, joka kohdistuu siihen Venäjään, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali), kuten oli nimeltään Stanilas Govoruhinin kuuluisa filmi neuvostovallan loppuajoilta.

Keisarivallan loisto ja korkeakulttuuri, joka kerran ilmeni niin monessa arkipäivänkin asiassa, oli tietysti huikeassa kontrastissa siihen rappioon, joka oli vallannut koko Neuvostoliiton sen loppuaikoina. Muuan esimerkki näiden kahden rinnastamisesta on kuuluisa filmi Metsästyksen kansalliset erityispiirteet, joka teki Ville Haapasalon suureksi julkkikseksi Venäjällä.

Filmissä unelmat tsaarin metsästyksestä ja jatkuvassa kännissä örveltävistä neukkujätkistä ovat niin huikeassa kontrastissa, että tuloksena on hykerryttävän hauska ja samalla tietenkin traaginen näkymä koko tuohon Venäjän suureen vallankumoukseen.

Keisariperhe on nyt kanonisoitu, he ovat marttyyrejä, jotka esitetään omassa ikonissaan. Ne jätkät, jotka lokakuussa 1917 kaappasivat vallan, ovat sen sijaan saaneet historian tuomion. He ainakin tuhosivat Venäjän, mikä ei estä nostalgiannälkäisiä arvostamasta myös heidän saavutuksiaan, esimerkiksi sotilaallisella alalla.

Tuo imperiaalinen (venäläinen suosikkitermi, jolla vältetään ajatus imperialismista) nostalgia tuppaa vain olemaan kovin falskia, kuten vastaava suhde menneisyyteen yleensäkin. Nikolai II:n uran huippukohtia oli Romanovien dynastian (Dom Romanovyh) 300-vuotisjuhla, jonka kunniaksi nostettiin innolla esiin myös vanhaa Venäjää, sitä, jonka Pietari Suuri sitten hävitti, sikäli kuin pystyi.

Kuten tunnettua, tuon vanhan Venäjän ihailu oli tunnusomaista slavofiileille, jotka sen tähden joutuivat myös hallitsijaa lähellä olevien piirien epäluulojen kohteeksi: mitä nuo puoliturkeissa kekkaloivat intellektuellit oikein luulivat olevansa arvostellessaan Pietaria ja hänen seuraajiaan, muka kansan vastakohtana?

Kunnon venäläisen patriootin kuului aina kumartaa Jumalan armosta hallitsevan monarkin töitä, olivatpa ne sitten keskenään ristiriidassa tai ei.

Yhtä kaikki tuohon Nikolai II:n loppuaikaan sijoittui suuri kansallisromantiikan, etten sanoisi kitschin aalto. Sellaiseksi se toki ymmärrettiin jo omana aikanaan.

Kukapa tiedostavan intelligentsijan jäsen olisi voinut 1900-luvun alussa kannattaa tsarismia? Se olisi ollut moraalinen kuolemantuomio vertaisten keskuudessa. Samalla myös koko se romantiikan ja nostalgian aalto, joka nousi tsaariperheen ympärille, leimattiin taantumuksellisen politiikan ja pošlostin leimalla.

Sitä edustivat Nikolain ja Aleksandran kaikkialle levitetyt kuvat kansallisromanttisissa asuissa, siihen kuului Pietarin Verikirkko, joka oli mahdollisimman jyrkässä ristiriidassa koko kaupungin hengen kanssa. Pietarihan oli halunnut rakentaa nimikkokaupungistaan anti-Moskovan, rationaalisen ja eurooppalaisen kaupungin, ei mitään uutta pimeiden musikoiden Moskovaa.

Sellaisessa kaupungissa kirkkojenkin tuli olla empiretyylisiä ja kupoleilla varustettuja, kuten kirkkokansan tuli olla länsimaalaisittain pukeutunutta ja parratonta. Pietari nimitti kaupunkiaan paratiisikseen. Moskova taas mitä ilmeisimmin oli hänelle tuulahdus tämänpuolisesta helvetistä: siitä takapajuisuudesta, jonka voittaminen oli hänen elämäntyönsä.

Yhtä kaikki, vuosisadan vaihteessa vanha Moskovan Venäjä oli mielikuvien tasolla voimalla palannut takaisin, se oli romanttisen mielikuvituksen luomus, anakronistinen kuvitelma menneestä maailmasta, jossa kansa vielä oli kansaa ja tsaarit tsaareja eivätkä keisareita.

Nyt, sadan vuoden kuluttua nostalginen paluu tuohon vanhaan nostalgiseen paluuseen tuntuu olevan ikään kuin kitschiä toisessa potenssissa. Kenelle enää tulisi edes mieleen, miten epäaitoa se oli jo alun pitäen?

Tämä suuri nostalginen paluu menneisyyteen on nähtävissä myös kaupungin patsaissa.

Pietarissa kuuluu olevan kuutisentuhatta muistomerkkiä, mutta toki vain osa niistä on patsaita. Pronssisen patsaan pystyttäminen on jo fyysisesti merkittävä suoritus ja kun ne sijoitetaan paraatipaikoille, tulee niistä myös julkisia palvonnan esineitä.

Kun Mannerheim ratsastajapatsas meillä aikoinaan pysytettiin, kuului ääniä, joiden mukaan kyseessä oli Euroopan viimeinen ratsastajapatsas. Sehän on ns. näköispatsas tämän vuosisadan ihmisestä hevosen selässä. Anakronismi jo aiheeltaan.

No, sellaisia on sitten kommunismin kukistumisen jälkeen tullut myös Pietariin paraatipaikoille. Aleksanteri Nevski on jo pari vuosikymmentä patsastellut lavraluostarin edessä ja aikoinaan kovin pilkattu Begemoth eli Aleksanteri III:n patsas on myös nostettu pystyyn, ei tosin enää Znamenskaja-aukiolle, jonka nimeä ei ole palautettu.

Mutta näiden ohella ihan uusia patsaita on ainakin parikymmentä. Nikolai Veriseksi jo aikoinaan kutsuttu Nikolai II on nyt saanut patsaansa, Venäjän ja Gruusian ikuista, imperiaalista ystävyyttä -vielä hiljattainhan sellaisen oletettiin olevan olemassa- puolestaan symbolisoinee vuoden 1812 sankarin, meilläkin vierailleen ruhtinas Bagrationin patsas.

Sen lisäksi ovat tulleet uusi Suvorovin patsas, laivaston ja rakettijoukkojen suojelijan, amiraali Ušakovin patsas, joka on Kronstadtissa, on kenraali Brusilov ja monia, monia muita ”vanhaan” eli vallankumousta edeltävään Venäjään liittyvien sankarien patsaita.

Noista patsaista oli lavran hautausmaan näyttelyhallissa jopa hyperlinkeillä varustettu kartta. Valitettavasti ei ollut brosyyriä, mutta tilannehan muuttuukin jatkuvasti.

Kun käveli Harkovinkadulta, Romanovien talosta Aleksanteri Nevskin patsaan ohi lavran patsasnäyttelyyn, tuntui ilma olevan sakeanaan falskia nostalgiaa ja virallista patriotismia, joka tuo mieleen Nikolai I:n ajat.

Mutta eihän tässä koko tarina ole.

Kun tutkitaan Pietarin uusi patsaita, on niissä vahvasti mukana myös moderni ja jopa leikkisä näkökulma. Toisinajattelijoillekin löytyy tilaa. On Josif Brodskin ja Sergei Dovlatovin patsasta, kissapatsas, ”Puskin poistui”-patsas lähellä kaksintaistelupaikkaa, löytyy hykerryttävän hauska Trezzini, piippua poltteleva Vasilinsaaren Vasili, 12 tuolin veijarisankari Ostap Bender ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kun jatkoin toiseen suuntaan, Gontšarskaja ulitsaa Moskovan aseman suuntaan, tuli sitten taas vastaan tämä läntinen tatuointien, amerikkalaisuuden, metallimusiikin ja muun aikamme roskan maailma. Muuan kellarikauppa oli nimeltäänkin White Trash…

Pisteenä i:n päälle oli kirjakaupasta mkaan tarttunut opus 11 mifov o Rossijskoj Imperii (Aleksandr Musafarov, Jauza, Moskova 2018, 315 s.

Tekijä kumoaa siinä myytit venäläisestä likaisuudesta, juoppoudesta, varastelusta, teknisestä jälkeenjääneisyydestä ja vastaavasta. Hän on siis samalla asialla, kuin kulttuuriministeri Medinski, joka on tehnyt asiasta kokonaisen kirjasarjan.

Musafarov haluaa myös kumota myytin vallankumousta edeltäneen Venäjän eliitin kyvyttömyydestä ja armeijan kelvottomuudesta. Itse asiassa Venäjä oli huimaa vauhtia kehittyvä, ihmiskunnan eturivin maa miltei joka suteessa.

Miksi se sitten sortui? Kirjoittajan mukaan asiaa voidaan verrata Titanicin kohtaloon. Molemmat edustivat aikansa huippua, mutta kaikilla aloilla kehitys ei edennyt yhtä nopeasti.

Titanic sortui omaan mahtavuuteensa: sillä oli huikea suorituskyky, mutta ei kykyä paikantautua ja pysyä ajan tasalla jäävuorten kaltaisista vaaroista.

Sen, miten tämä sitten soveltuu Venäjään, jättää kirjolitta tulevien tutkijoiden selvitettäväksi…

Falskia menoa

 

Väärän rahan tekijä

 

Eräältä rahanväärentäjältä kysyttiin kerran oikeudessa, miksi hän oikeastaan rupesi tekemään väärää rahaa. ”No, kun minä en osannut tehdä oikeaa” kuului vastaus.

Voiko keneltäkään vaatia, että hän tekisi enemmän kuin mihin pystyy? Luulen, ettei voida. Sen sijaan kyllä voidaan vaatia, ettei hän esitä tekeleitään muuna, kuin ne ovat. ”Parhaamme yritimme”, sanoi aikoinaan Tšernomyrdin, ”mutta sitten kävi kuten aina...”

On Tšernomyrdinille kunniaksi, että hän ei ryhtynyt väittämään, että kaikkihan meni oikein hienosti. Tällaisia johtajia Venäjällä(kin) ollut vaikka millä mitalla. Brežnev lienee ennen Putinia paras esimerkki tästä lajista nykyhistoriassa.

Neuvostoliitto oli niin raskailla uhreilla kyhätty ja pystyssä pidetty luomus, että totuuden sanominen siitä oli moraalinen sankariteko. Siihen pystyivät vain harvat. Solženitsynin sankaruus voidaan ymmärtää vain tätä taustaa vasten. Ne kaikenkarvaiset wokettajat, jotka häntä nykyään ”kritisoivat”, eivät pysty lainkaan ymmärtämään hänen mittaistaan miestä, sikäli kuin edes ymmärtävät totuuden ja valheen eroa yleisimmälläkään tasolla.

Valheella on Venäjän historiassa ollut suuri rooli, uskaltaisin jopa sanoa, että se on ollut poikkeuksellisen suuri, vaikka mikään vaimosta syntyneiden ihmisten luoma yhteisö tuskin on siitä ollut vapaa. Niin sanottua totuuden jäkeistä aikaahan tässä nytkin kuulemma eletään monessakin maassa, mutta Venäjällä voi tässä suhteessa puhua jo valtion doktriinista.

Aleksandr Yanovista olen kirjoittanut useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov, Vihavainen: Haun janov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hän oli todellinen kassandra, joka jo 1970-luvulla ennusti ortodoksisen fasismin nousevan valtaan Venäjällä ja kiinnitti huomiota Venäjän uusoikeistoon, jonka olemassasoloakaan kukaan muu ei näyttänyt pystyvän edes kuvittelemaan 70-luvun Neuvostoliitossa.

Vuonna 1987 Yanov julkaisi kirjan The Russian Challenge and the Year 2000. Kirjan kannessa oli uusvanha ikoni, jossa Kristus oli neuvostosymbolien ympäröimänä. Yanov ennusti uuden Venäjän, joka ennen pitkää tulisi, tunnustavan sellaista uskoa, jossa muodot tulisivat ortodoksisesta uskonnosta ja sisältö Neuvostoliiton ideologian ja käytäntöjen fasistisista aineksista, höystettynä slavofiilisellä antimodernismilla, joka korostaisi juutalaisvastaisuutta.

Toki juutalaisuuden vaikutus on modernin kulttuurin ytimessä, siitähän jo Hitler oli samaa mieltä. Tavoitteena tai ainakin ihanteena oli Hitlerillä ollut palaaminen esimoderniin kulttuuriin, jossa maaseutu ja talonpoikainen elämäntapa toimisivat kansallisuutta ja rotuvaistoja korostavan ideologian vankkana tukipylväänä intellektualismia edustavaa juutalaisuutta vastaan.

Tulevasta Venäjästä ei voinut vielä tarkasti tietää, vaikka Yanov otti esille erään Šarapovin ennen vallankumousta esittämän ortodoksisen utopian, jossa maan koko hallinto ja muukin elämä pankkiasioita myöten oli järjestetty kirkon ja ortodoksisten seurakuntatalojen varaan…

Eiväthän Putinin Venäjällä asiat näin ole, Ortodoksinen kirkko on kuitenkin irvokkaasti valjastettu palvelemaan maallisen vallan halpamaisimpiakin määräyksiä ja se on auliisti siunannut jopa ydinaseita ja mannertenvälisiä ohjuksia. Vastaleivotun pyhimyksen, amiraali Ušakovin ikoni olisi kuitenkin sopinut vaikka Yanovin kirjan kanteen. (ks. Vihavainen: Haun ushakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjällä sana väärän rahan tekijä (falšivomonettšik) on varsin yleisessä käytössä. Se ei merkitse vain rikollista huijaria, joka yrittää rikastua petkuttamalla valtiota, vaan myös ideologista huijaria, jonka kaupittelema tavara ei ole täysiarvoista. Valehtelu ja nimenomaan tahallinen, kyyninen valehtelu kuuluu tällaisen henkilön toimenkuvaan.

Mitäpä sanoakaan, Putin kuuluu epäilyksettä tähän kategoriaan. ”Erikoisoperaatio”, joka aina vain menee ”suunnitelmien mukaan”, vaikka omien ja vieraiden uhrien määrä pelkästään kuolleina on laskettava viisikirjaimisella luvulla, sanoo jo asiasta kaiken olennaisen.

Mutta tässä on vain jäävuoren huippu. Putinin hallinnolle valehtelu on noussut periaatteeksi ja sitä harjoitetaan vakain tuumin. Tarvitsee vain mainita entisen kulttuuriministeri Medinskin nimi (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Niin sanottu kansallinen historiankirjoitus, jota pönkitetään uusilla patsailla ja kumarrusseremonioilla, nostaa nyt yhä voimakkaammin esille yhtä hyvin ja suloisessa sekamelskassa Pietari Suurta edeltäneen vanhan Venäjän -ja itse Pietari Suuren-  kuin Stalinin Neuvostoliiton suuruudenajan, jossa mielettömien ihmisuhrien pelkällä määrällä edellytetään hankittavan pyhyys myös sen ajan terrorihallinnolle.

Puhuessaan kaatuneiden äideille Putin kiteytti kaikkien suuruudenhullujen diktaattoreiden perusperiaatteen: kaikkihan me kuolemme, mutta: jos ja kun kuolemamme edes hiukan edistää elämää suurempaa asiaa, vaikkapa Venäjän väkivaltaista laajenemista, sillä kuitenkin on tarkoitus, se on silloin hieno asia, josta läheisten kuuluu tuntea ylpeyttä…

Miten suuri onkaan johtaja, joka kykenee antamaan kansalleen tuhansia ja taas tuhansia kertoja aihetta tällaiseen, metafyysiseen ylpeyteen! Eikö olisi loogista toivoa, ettei kenelläkään sopivan ikäisellä nuorella miehellä muunlaista kuolemaa olisikaan?

Valitettavasti pelkään pahoin, että suuri Johtaja tässäkin kohtaa oli falski. Ei hän sitä tarkoittanut, mitä väitti tarkoittaneensa. Itse asiassa kaikki meni taas pieleen, vaikka tarkoitukset eivät olleetkaan niitä parhaita lajissaan. Tarkoituksena oli joka tapauksessa saada Putin historiaan, kuten hän itse sanoi.

Putinin lempitsaari on nykyään Aleksanteri III, josta aikoinaan tuli taantumuksen symboli. Tämän keisarin aika oli paluuta menneisyyteen myös sikäli, että se oli myös militaristisen mahtailun, kansallisen uhon ja historiallisen kitschin aikaa (vrt. Vihavainen: Haun dom romanovyh tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki tuohon samaan aikaan kansallista menneisyyttä juhlittiin ja kunnioitettiin historiallisella kitschillä monessa nuussakin maassa: niin Saksassa Arminiuksen patsaineen ja Wagner-tilpehööreineen, niin Ranskassa Pantheonin historiamaalauksineen ja niin jopa Ruotsissa ja Suomessa (Nordiska museetin kolossi, maalaukset kuten Kaarle Knuutinpoika lähtee kuninkaanvaaliin jne.).

Kuva menneisyydestä oli romanttinen, ihannoitu, pompöösi. Mutta tämähäntapahtui toisella aikakaudella, noin puolitoista vuosisataa sitten. Jo aikanaan se oli falskia, mutta nyt se on sitä kaksinkertaisesti. Sitä paitsi Putin et consortes tietävät hyvin, että he levittävät väärää rahaa. Sillä on nyt selkeä tarkoitus: vanhan imperiumin uudelleen perustamisen oikeuttaminen.

On sääli, ettei Putin osa tehdä oikeaa rahaa, eikä edes sitä yritä. Se oikea raha, jota tässä tarkoitan, olisi maan todellinen modernisointi eikä nykyinen taloudellinen monokulttuuri, joka keskittyy kahteen asiaan: hiilivetyjen myyntiin ja aseiden valmistukseen.

Puhuessaan asetehtaan työntekijöille Putin kertoi, että Venäjällä tehdään (tietynlaisia?) ohjuksia kolme kertaa enemmän kuin koko muussa maailmassa yhteensä…

Siinähän sitä oli ylpeilyn aihetta kerrakseen. Ei niitä ohjuksia voi syödä, mutta voipahan niillä ainakin hankkia pojille ikuisen kunnian jäämisestä mielettömien sotaseikkailujen uhriksi. Voiko kukaan enää enempää pyytää ja uskaltaako?

Eiköhän vielä sentään. Nykyinen valta yllätti intelligentsijan röyhkeällä kvasipatrioottisella paatoksellaan, mutta ei sen loputtomiin suostu tanssimaan huijarin pillin mukaan.