Kolonisaatio, tuo ylpeä sana

 

Kun suomalaiset Amerikkaa kolonisoivat

 

Valloittajat tässä maailmassa ovat yleensä ajaneet omia etujaan, mikä lienee ymmärrettävää. Sivutuotteena he ovat levittäneet kulttuuria ja vieneet joskus sitä valtavin askelin eteenpäin, jos heillä on ollut jotakin muutakin annettavaa kuin tulen ja miekan jälkiä.

Uutena ilmiönä on toki huomattava se valtava muuttoliike, jota islamilaisista maista tulevat siirtolaiset harjoittavat. Sen merkityksestä varsinaisesti kulttuurin edistäjänä en keksi mitään esimerkkiä. Sen sijaan se on tehokkaasti tuonut uusille alueille keskiaikaista kulttia.

Mutta aiemmin siis kolonialismin yksi keskeisen tärkeä rooli oli kulttuurisen muutoksen edistäminen ja yleensä kyseessä oli korkeammalle kehittyneen kulttuurin vaikutus kehittymättömämpään.

Kannattaa muistaa, että kolonialismin kantasanana on latinan colonia -siirtokunta. Sehän on jäänyt vielä joidenkin paikkakuntien, kuten Kölnin (Colonia Agrippina) nimeen.

Kolonistit olivat saapuneet vieraaseen ympäristöön, jonka alkuperäsisaukkaat, esimerkiksi Kölnin ja Trierin seuduilla, tietenkin olivat pahoillaan siitä, että he menettivät siellä asuinsijansa tai ainakin herruutensa.  

Julius Caesar oli sekä vihattu että palvottu hahmo. Hän käytti kovia otteita (ks. Vihavainen: Haun euroopan erämaista tulokset ). Eipä roomalaisen kulttuurin ja kielen levittäminen muuten olisi onnistunutkaan.

Itsehalllintohan Rooman provinsseilla kyllä yleensä säilyi ja väestöä tuhottiin yleensä kai kohtuullisesti, sikäli, kuin sanaa voi käyttää. Vanhan Testamentin maailmassa Jahven kerrottiin sen sijaan usein määränneen valloitetun alueen kokonaan tuhottavaksi, jopa eläimineen kaikkineen. Roomalaiset sen sijaan pyrkivät rationaalisesti hyötyämän valloituksistaan.

Niinpä antiikin sivistys tunkeutui Euroopassakin aina Reinin rannoille ja Britanniaan saakka. Elettiinhän sitä ennenkin, mutta valloittaja oli kuin olikin kulttuurisesti kehittyneempi ja toi valloittamilleen seuduille oman kielensä, hallintonsa ja jopa lakinsa.

Viinirypälekin taisi kulkea mukana. Sen viljelyn entistä pohjoisrajaahan pidettiin kauan sivistyksen ja barbarian rajana. Nyt olen kasvattanut niitä Sulkavallakin. Ja onhan meillä täällä myös erinomainen koululaitos, lukiota myöten, että se siitä.

Valloittajia on historiassa joka tapauksessa ollut monenlaisia. Jotkut, kuten Tamerlan ja Tšingis-kaani seuraajineen ovat jättäneet jälkeensä lähinnä hävitystä, niin ainakin erinäiset historioitsijat ovat arvelleet. Toiset sen sijaan ovat jopa omalla työllään ottaneet haltuun sellaisia alueita, jotka alkuasukkaille olivat arvottomia tai lähes arvottomia.

Korkeammalle kehittyneen sivilisaation luoman kysynnän ansiosta esimerkiksi Lähi-Idässä syntyi maaöljylle huikea rahallinen arvo ja sen päällä istunut, keskiaikaisella tasolla ollut sivilisaatio sai havaita tulleensa upporikkaaksi ilman sen kummempia omia ponnisteluja.

Valloittajan tunkeutuminen uusille alueille muuttaa niiden kehitysdynamiikkaa aina. Luultavasti aina siitä myös tavalla tai toisella paitsi kärsii, myös hyötyy se kansa, joka väistyy tulijan tieltä. Toki esimerkiksi uudet taudit tuhoavat kokonaisia kansoja ja sama vaikutus saattaa olla alkoholin kaltaisella myrkyllä, jota ei edes vuosisatojen mittaan opita nauttimaan kohtuudella.

Joka tapauksessa on myös rauhanomaista kolonisaatiota, joka perustuu siihen työpanokseen, jonka tulijat itse antavat uuden kotimaansa hyväksi.

Sellainen ilmiö kuuluu omaankin historiaamme, toki lähinnä kuriositeettina, mutta joka tapauksessa paljon merkittävämpänä kuin jokin suomalaisten kippareiden ja konemestareiden rooli jossakin Afrikassa.

Tarkoitan tietenkin 1600-luvun siirtolaisuutta Delawareen. Huomaan siitä kirjoittaneeni muutama vuosi sitten:

 

torstai 19. toukokuuta 2022

Rapakon takaa

 

Kolonialismia

S. Ilmonen, Delawaren suomalaiset. Karisto Oy 1938, 233 s.

 

Aikamme kummallisuuksiin liittyy kolonialismiin kohdistettu kauhistelu. Siinä yhdistyy usein täydellinen historian ymmärtämättömyys henkiseen masokismiin, jonka koetaan kai jollakin tavalla sovittavan ne menneiden sukupolvien synnit, jotka kiivas jumala on sukupolvien takaa sälyttänyt hyvinvointinsa ähkyyn tukehtuville kermapepuille.

Voisipa kai sitä yrittää kuvitella historiaa ilman kolonialismiakin: kaikki ns. alkuperäiskansat olisi jätetty omaan erinomaisuuteensa asumaan turvemajoissaan, riistämään luontoa alkeellisilla keinoillaan, lääkitsemään vaivojaan poppakonsteilla ja olemaan, ah, niin täydellisessä sopusoinnussa luonnon kanssa, että se nykyaikaista tarkkailijaa vallan hämmästyttäisi.

Mahtaisivatko nuo kolonialismilta rauhaan jätetyt yhteisöt tänään kukoistaa ja olla tyytyväisiä siihen, ettei heidän rauhaansa koskaan häiritty ja että he saivat elää täydellisyyttä hipovan yhteiskuntajärjestelmänsä alaisuudessa? Rohkenen epäillä. Kyllä syyttävä sormi silloin osoittaisi välinpitämättömiä eurooppalaisia.

Niin sanottu kehitys, tuo nykyisin kirosanaksi mielletty asia, olisi silloin jäänyt tapahtumatta ja luonto olisi harventanut säännöllisesti ihmispopulaation rivejä suorastaan vuosittain. Loputtomien lapsivuoteiden hedelmistä olisi eloon jäänyt vain satunnaisia yksilöitä ja naiset olisivat nääntyneet jo hedelmällisyysikänsä aikana.

Mutta moisen, niin sanoakseni ideaalisen ja tasa-arvoisen kehitystien kuvitteleminen reaaliseksi mahdollisuudeksi on itse asiassa yhtä toivotonta kuin toimivan Platonin valtion tai Leninin kuvitteleman kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Syy on yksinkertainen: ihmiset ovat aina yrittäneet tehdä parhaansa omien yhteisöjensä hyväksi kaikissa olosuhteissa, myös satoja vuosia sitten.

Muuan tällainen luonnonvoimaisesti syntynyt liike oli kolonialismi, siirtokuntien perustaminen villeille alueille, joilla oli joskus tarjottavanaan paljonkin sellaista, jota vain kehittyneempi kulttuuri pystyi hyödyntämään. Ihmisiä, siirtolaisia, muutti uusille alueille, joita alettiin nimittää siirtomaiksi. Väestönkasvun ollessa suurempi kuin maa jaksoi silloisilla menetelmillä elättää, vain siirtomaat tarjosivat elämän edellytyksiä yhä useammalle.

Nykyäänhän sen sijaan juuri kehittyneimmistä maista on tullut siirtomaita, jonne ns. kehitysmaiden liikaväestö suunnistaa, tällä kertaa ei enää raivaamaan neitseellistä maata, vaan päästäkseen nauttimaan korkealle kehitetyn tuotannon antimista.

Mutta aikoinaan siis siirtomaita tarvittiin työhaluisille uudisraivaajille, jotka syystä tai toisesta eivät viihtyneet vanhassa maailmassa. Valtiokin ymmärsi, että siirtomaat olivat ainakin periaatteessa hyödyllisiä ja kaikki, jotka voivat, yrittivät niitä hankkia.

Ruotsikin perusti Amerikkaan oman koloniansa 30-vuotisen sodan parhaillaan riehuessa, vuonna 1638. Vain hiukan aiemmin, vuonna 1620 oli samalle Pohjois-Amerikan länsirannikolle saapunut joukko englantilaisia puritaaneja Mayflower-laivallaan.

Ruotsalaiset ostivat intiaaneilta maata Delaware-joen varrelta, nykyisen Wilmingtonin kaupungin tienoilta ja Uusi Ruotsi ulottui lähelle nykyistä Philadelphiaa. Liehtarina toimi sama hollantilainen Pieter Minuit, joka oli ostanut intiaaneilta Manhattanin.

Kun rehelliset kaupat oli tehty, voitiin alkuasukkaiden kanssa harjoittaa rauhallista ja molemminpuolisesti edullista rinnakkaiseloa. Vain jotkut yksilöt syyllistyivät rötöksiin, kuten ne intiaanit, jotka skalpeerasivat suomalaisen emännän, joka kuului Purasten sukuun. Emäntä jäi henkiin ja uusi nahka kasvoi päähän, mutta tukan kanssa oli ongelmia.

Kolonian nimeksi tuli siis Uusi Ruotsi, kuten kaikki tietävät. Vähemmän on tainnut olla puhetta siitä, että sen väestö oli miltei kokonaan suomalaista. Suuri osa oli Värmlannin suomalaismetsistä, mutta osa myös itse Suomen suuriruhtinaskunnasta.

Yleensä puhutaan aina siitä, että Amerikkaan karkotettiin metsänhaaskaajia eli suomalaisia kaskenpolttajia ja rikollisia. Itse asiassa nuo ryhmät jäivät varsin pieniksi. Kun suomalaiset olivat aikansa asuneet Amerikassa ja lähettivät kirjeitä vanhaan maailmaan, syntyi Ruotsissakin oikea suomalaisten Amerikan kuume, ja sinne pyrki paljon enemmän väkeä kuin voitiin ottaa.

Itse asiassa syntyi oikeita tragedioita, kun maansa myyneet suomalaiset eivät mahtuneetkaan laivaan päästäkseen ihannemaahansa. Asiaa koetettiin kerran ratkaista myös siten, että ostettiin peräti oma laiva, mutta se ei päässyt Englantia kauemmas.

Matka oli vaarallinen ja ankaran luonnon ohella oli otettava huomioon myös vihamieliset ihmiset. Muuan laiva ajoi riutalle ja joutui espanjalaisten saaliiksi. Vaikka maiden välillä ei ollut enää vihollisuuksia, otettiin matkustajat vangiksi ja kymmenet menehtyivät vankeudessa.

Amerikkaan lähetettiin yhteensä vuosien kuluessa kaksitoista laivaa, joissa saapui yhteensä 295 suomalaista ja jonkin verran ruotsalaisiakin. Ruotsi oli kuitenkin hallinnon kieli, jota suomalaistenkin oli opeteltava. Tarpeen vaatiessa asioitiin tulkin välityksellä.

Kolonian oli puolustettava itseään myös toisten valtojen laajenemispyrkimyksiä vastaan. Sinne tuotiin hiukan sotaväkeä ja tykkejä ja rakennettiin useita linnoituksia. Ylivoima ratkaisi kuitenkin kehityksen. Vuonna 1655 Uuden Hollannin kuvernööri Pieter Stuyvesant saapui 700 miehen piiritysjoukkoineen Delawareen ja alisti sen Hollannin ylivaltaan.

Yhdeksän vuoden kuluttua oli taas englantilaisten vuoro ja suomalaisista ja ruotsalaisista tuli nyt Uuden Englannin asukkaita.

Nimet muuttuivat sen mukaisesti. Muuan merkittävä suomalainen suku oli nimeltään Rambo ja mieleen tulee, onko juuri tämä ruotsalaisasuinen suomalaisnimi saanut innoittaa myös Hollywoodin viihdenikkareita. Joka tapauksessa supisuomalaiset nimet muuttuivat ennen pitkää englantilaisvoittoisiksi.

Siirtolaisissa oli etenkin savolaisia: Korhosia, Liukkosia, Marttisia, Minkisiä, Mullikoita, Orasia, Piipareita, Purasia, Putkosia, Räsäsiä ja niin edelleen.

Englantilaistyyppisessä muodossa tavataan sitten sellaisia nimiä kuin Savoy (Savunen), Seneca (Sinikka), Thorsson (Tossava) ja niin edelleen. Tunnetuin noista suomalaisperäisistä henkilöistä on varmasti John Morton, jonka ratkaiseva ääni aiheutti sen, että Uuden Englannin siirtokunnat saattoivat yksimielisesti allekirjoittaa itsenäisyysjulistuksen.

Mortonin (Marttisen) talokin on säilynyt näihin päiviin saakka ja edustaa jo aika kehittynyttä mallia suurine ikkunoineen.

Muuten vanhat puurakennukset ovat luonnollisestikin hävinneet, lukuun ottamatta kolmea tiilestä tehtyä kirkkoa, josta yhä seisovat paikallaan itse asiassahan ne eivät olekaan niin tavattoman vanhoja tiilirakennuksiksi.

Kaiken kaikkiaan suomalaisten väkiluku nousi tuhansiin, ennen kuin he lopullisesti sulautuivat ympäristöönsä. Geeniperimä on tuolla seudulla ja laajemminkin koko Amerikassa tietenkin yhä jäljellä ja sukunimetkin löytyvät.

Vaatimattomassa Uuden Ruotsin koloniassa, joka lienee aina ollut emämaalle pelkkä taakka, kävi myös merkittäviä vieraita. Jonkin aikaa siellä jopa asui Turun akatemian professori Per Kalm, joka oli aikakauden merkittävimpiä oppineita koko Ruotsissa ja siis koko maailmassakin.

Siellä pistäytyi myös rauhaton sielu, yltiöpietisti Pietari Schäfer, joka Ison vihan aikana ja sen jälkeen sai herostraattista kuuluisutta valtakunnassa ja ulkomaillakin, jossa hän paljon kierteli.

Suomalaisen kolonian historiaa muisteltiin ymmärrettävästi paljon rapakon molemmin puolin vuonna 1938, kun oli kulunut 300 vuotta suomalaisten saapumisesta. John Mortonin ja Per Kalmin ansiosta tuo seutu on huomion arvoinen myös amerikkalaisille oman maansa historian tutkijoille. Ehkäpä sen menneisyyttä kannattaisi hehkuttaa enemmän myös Suomessa?

Kyseessä on sentään melko harvinainen tapaus, jossa nimenomaan suomalaiset ovat nousseet tuon ajan maailmanhistoriassa esille, tunnettujen 30-vuotisen sodan vaiheiden lisäksi.

 

 

Euroopan erämaista

Sotaherra

 

Gaius Julius Caesar, Gallian sota. Suomentanut Hannes Korpi-Anttila, johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. WSOY 1961, 242s.

 

Yli kuusikymmentä vuotta sitten luokkamme opiskeli eli käänsi ”Caesarin neljättä kirjaa”, kuten lukemattomat kohtalotoverinsa sitä ennen ja sen jälkeen.

Kyseessä oli yksi ”Gallian sodan” seitsemästä kirjasta. Antiikin Galliasta ja Germaniasta opittiin siinä jotakin fragmentaarista, mutta tärkeintä oli oppia latinaa, jota sitten onkin elämässään tarvinnut käytännöllisesti katsoen joka päivä.

”Gallian sodasta” (De bello Gallico) on ilman muuta sotaherran itsestään esittämä kuva, ettei nyt suorastaan kiiltokuva ja voisi tuskin muuta ollakaan.

Edwin Linkomies torjuu esipuheessa ajatuksen, että kyseessä olisi pelkkä Caesarin propaganda ja on tietenkin oikeassa. Ei noin seikkaperäistä kuvausta paitsi tapahtumista, myös Gallian ja Germanian kansoista ja luonnonsuhteista kai olisi kannattanut pelkän propagandan takia kirjoittaa.

Kuitenkin kirjan sankari on tietenkin sen kirjoittaja. Muut komentajat saattavat tehdä virheitä ja sortua inhimillisiin heikkouksiin, mutta lapidaarisesti itseään kolmannessa persoonassa kuvaava Caesar ei koskaan. Joskus taisi kyllä olla lähellä.

Caesar muistuttaa myöhempää sotaherraa, Aleksandr Suvorovia siinä, että hän kuvauksensa mukaan toimii aina nopeasti ja päättäväisesti, antamatta viholliselle aikaa vahvistua ja kykenee näkemään tilanteiden olennaiset piirteet yhdellä silmäyksellä.

Caesar myös kiinnittää erittäin suurta huomiota imagoonsa ja roomalaisten maineeseen. Koskaan ei vihollisen saa antaa kuvitella, että pelkää eikä petosta saa jättää kostamatta. Väärä hellämielisyys on tuhon tie, mutta sitä on myös väärässä paikasa osoitettu tarpeeton ankaruus, jolla karkoitetaan potentiaaliset liittolaiset.

Aikakauden arvopohja näyttää olevan jossakin määrin toisenlainen kuin nykyään, mitä ei kannata pöyristellä, jos nyt ei ihaillakaan. Sodassa on petoksella ja valheella saavutettavissa usein ratkaisevia etuja ja propaganda, joka jo ennakolta murtaa vastustajan moraalin, saattoi silloinkin olla se ratkaiseva ase.

Sota oli tuohon aikaan julmaa ja ratsuväki raakaa. Nimenomaan ratsuväen tehtävänä oli muonan ja rehun hankkiminen ja perääntyvän vihollisen takaa-ajo ja tuhoaminen.

Legioonat saatettiin panna myös viljaa leikkaamaan, kuten ne joka päivä saattoivat joutua rakentamaan ja purkamaan linnoitetun leirin. Roomalainen legioona oli tavattoman ahkera.

Huolto oli kaiken toiminnan kulmakivi, kuten se on nykyäänkin. On luultavaa, että Caesar, kuten muutkin antiikin auktorit useoin liioittelevat kuvaamiensa tapahtumien osallistujien määrää.

Kymmeniin- ja jopa satoihin tuhansiin nousevan joukon huoltaminen synkässä korvessa on ollut kai silloin yhtä mahdotonta kuin nykyäänkin, tarkoitan lähinnä Napoleonin aikoja.

Napoleonin ja Caesarin tilanne suurten joukkojen johtajana olikin suuressa määrin samanlainen. Marssinopeudet ja kommunikaatio olivat samalla tasolla vielä parituhatta vuotta myöhemminkin.

Tykit ja musketit olivat Napoleonin käytössä, mutta samaan aikaan käytettiin vielä myös jousta ja nuolia. Ja vielä Hitlerinkin oli usein ensi sijassa luotettava hevosiin, vaikka rautatiet ja autot jo antoivat asioille uusia ulottuvuuksia. Niitä voitiin myös sabotoida.

Sodan raakuus oli tuohon aikaan arkipäivää, eikä siviiliväestöä erityisesti säästetty, ellei siihen ollut syytä. Taistelut kuvataan usein suurina tuhoamisoperaatioina, joista henkiin jää vain ehkäpä vajaa kymmenes hävinnen osapuolen miehistä tai ei sitäkään.

Valan pyhyys oli keskeisen tärkeä asia aikana, jolloin kontrolli muuten oli vaikeaa tai mahdotonta. Toinen tapa hoitaa asiaa olivat panttivangit, joita otettiin aina ja joiden kohtaloa ei erikseen mainita silloin, kun vala rikotaan. Luultavasti se oli samanlainen kuin Neuvosto-Venäjällä, jossa saatettiin lehtien palstoilla kertoa, että petollisen ”sotilasasiantuntijan” (entisen tsaarin upseerin) perhe oli teloitettu.

Gallian sodassa Caesar joukkoineen liikkui laajasti, Italian rajoilta aina Britanniaan ja Germaniaan, joissa molemmissa hän kävi kaksi kertaa suuren sotajoukon kera. Nämä olivat valtavia logistisia operaatioita.

Reinin yli rakennettiin silta kymmenessä päivässä, mikä ei nykytekniikalla taitaisi onnistuakaan. Mahtoiko onnistua silloinkaan. Britanniaan menoa varten rakennettiin kuudensadan suuren laivan laivasto ja sotalaivoja niiden suojaksi, takilan tarvikkeita tuotiin kanaalin raanoilla Hispaniasta saakka… Ehkä kyseessä oli merikuljetus.

Gallit olivat olleet kuuluisia urheudestaan ja vapaudestaan ja vanha suola janotti myös sen jälkeen kun ne olivat alistuneet Rooman suojelukseen. Suuria kapinoitahan saatiin aikaan ja roomalaiset olivat jo useaan otteeseen lähellä kukistumista, mistä Caesarin nerous heidät aina pelasti.

  Roomalaiset pyrkivät hallitsemaan hajottamalla ja käyttivät myös germaaneja apunaan galleja vastaan.

Kansoilla oli omituisia tapoja ja esimerkiksi Germaniassa saatettiin elää lähes ilman maanviljelystä, lihan ja maidon voimalla. Näinhän vuoristolissakin on tehty.

Joku heimo saattoi arvostaa tasa-arvoa niin paljon, että se käytännössä noudatti tasajakoa. Maata vilhelevillä germaaneilla saattoi olla tapana jopa jakaa maat aina sillloin tällöin uudelleen, ettei tapahtuisi rikkauden kasaantumista. Systeemihän tunnetaan myöhemmiltä ajoilta myös Venäjältä (tšornyj peredel) eikä vain sieltä.

Omituisimpia olivat jotkut avioliittotavat, joissa sama nainen oli yhteinen kahdelletoista miehelle, yleensä veljeksille. Uskomattomalta kuulostaa jo se, ttä olisi myös ollut isien ja poikien yhteisiä vaimoja. Westermarck-efekti olisi kai silloin puuttunut.

Tuohon aikaan Eurooppaa kattoivat vielä suurimmaksi osaksi valtavat metsät, jotka olivat tuhansien peninkulmien mittaisia. Kukaan ei kuulemma vielä ollut kulkenut niitä päästä päähän. Ilmeisesti kyseessä olivat melkoiset hiilinielut, vaikka kasvullisuus näyttää siitä huolimatta olleen rehevää.

Joka tapauksessa tieto metsien tuolta puolen levisi välikäsien kautta ja Caesarkin saattoi kertoa, että jossakin idän puolella eleli erikoisia eläimiä, muun muassa yksisarvisia sekä hirviä, joiden jaloissa ei ollut niveliä ja jotka sen takia nukkuivat seisaallaan. Mikäli ne kaatuivat, ne eivät päässeet ylös, mitä metsästäjät hyödynsivät.

Caesarin kirjallista tyyliä on ihailtu ja hänet tunnetaan myös suurena kirjailijana. Tosin hänen kaunokirjalliset tuotteensa ovat hävinneet.

Caesar tosiaan kirjoittaa lyhyen iskevästi ilman jaarituksia ja ”Gallian sodan” alku on klassinen: ”Koko Gallia jakaantuu kolmeen osaan, joista yhdessä asuvat belgit…” (Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…).

Aloitus on yhtä kuuluisa ja minusta myös hyvä kuin tuo nykyään jo paremmin tunnettu ”Oli synkkä ja syksyinen yö…”.

Edwin Linkomies hehkuttaa Caesarin suuruutta myös kirjailijana. En oikein jaksa olla samaa mieltä. Linkomiehen suuruutta sekä poliitikkona että muistelmakirjailijana kyllä arvostan.