Rapakon takaa

 

Kolonialismia

S. Ilmonen, Delawaren suomalaiset. Karisto Oy 1938, 233 s.

 

Aikamme kummallisuuksiin liittyy kolonialismiin kohdistettu kauhistelu. Siinä yhdistyy usein täydellinen historian ymmärtämättömyys henkiseen masokismiin, jonka koetaan kai jollakin tavalla sovittavan ne menneiden sukupolvien synnit, jotka kiivas jumala on sukupolvien takaa sälyttänyt hyvinvointinsa ähkyyn tukehtuville kermapepuille.

Voisipa kai sitä yrittää kuvitella historiaa ilman kolonialismiakin: kaikki ns. alkuperäiskansat olisi jätetty omaan erinomaisuuteensa asumaan turvemajoissaan, riistämään luontoa alkeellisilla keinoillaan, lääkitsemään vaivojaan poppakonsteilla ja olemaan, ah, niin täydellisessä sopusoinnussa luonnon kanssa, että se nykyaikaista tarkkailijaa vallan hämmästyttäisi.

Mahtaisivatko nuo kolonialismilta rauhaan jätetyt yhteisöt tänään kukoistaa ja olla tyytyväisiä siihen, ettei heidän rauhaansa koskaan häiritty ja että he saivat elää täydellisyyttä hipovan yhteiskuntajärjestelmänsä alaisuudessa? Rohkenen epäillä. Kyllä syyttävä sormi silloin osoittaisi välinpitämättömiä eurooppalaisia.

Niin sanottu kehitys, tuo nykyisin kirosanaksi mielletty asia, olisi silloin jäänyt tapahtumatta ja luonto olisi harventanut säännöllisesti ihmispopulaation rivejä suorastaan vuosittain. Loputtomien lapsivuoteiden hedelmistä olisi eloon jäänyt vain satunnaisia yksilöitä ja naiset olisivat nääntyneet jo hedelmällisyysikänsä aikana.

Mutta moisen, niin sanoakseni ideaalisen ja tasa-arvoisen kehitystien kuvitteleminen reaaliseksi mahdollisuudeksi on itse asiassa yhtä toivotonta kuin toimivan Platonin valtion tai Leninin kuvitteleman kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Syy on yksinkertainen: ihmiset ovat aina yrittäneet tehdä parhaansa omien yhteisöjensä hyväksi kaikissa olosuhteissa, myös satoja vuosia sitten.

Muuan tällainen luonnonvoimaisesti syntynyt liike oli kolonialismi, siirtokuntien perustaminen villeille alueille, joilla oli joskus tarjottavanaan paljonkin sellaista, jota vain kehittyneempi kulttuuri pystyi hyödyntämään. Ihmisiä, siirtolaisia, muutti uusille alueille, joita alettiin nimittää siirtomaiksi. Väestönkasvun ollessa suurempi kuin maa jaksoi silloisilla menetelmillä elättää, vain siirtomaat tarjosivat elämän edellytyksiä yhä useammalle.

Nykyäänhän sen sijaan juuri kehittyneimmistä maista on tullut siirtomaita, jonne ns. kehitysmaiden liikaväestö suunnistaa, tällä kertaa ei enää raivaamaan neitseellistä maata, vaan päästäkseen nauttimaan korkealle kehitetyn tuotannon antimista.

Mutta aikoinaan siis siirtomaita tarvittiin työhaluisille uudisraivaajille, jotka syystä tai toisesta eivät viihtyneet vanhassa maailmassa. Valtiokin ymmärsi, että siirtomaat olivat ainakin periaatteessa hyödyllisiä ja kakki, jotka voivat, yrittivät niitä hankkia.

Ruotsikin perusti Amerikkaan oman koloniansa 30-vuotisen sodan parhaillaan riehuessa, vuonna 1638. Vain hiukan aiemmin, vuonna 1620 oli samalle Pohjois-Amerikan länsirannikolle saapunut joukko englantilaisia puritaaneja Mayflower-laivallaan.

Ruotsalaiset ostivat intiaaneilta maata Delaware-joen varrelta, nykyisen Wilmingtonin kaupungin tienoilta ja Uusi Ruotsi ulottui lähelle nykyistä Philadelphiaa. Liehtarina toimi sama hollantilainen Pieter Minuit, joka oli ostanut intiaaneilta Manhattanin.

Kun rehelliset kaupat oli tehty, voitiin alkuasukkaiden kanssa harjoittaa rauhallista ja molemminpuolisesti edullista rinnakkaiseloa. Vain jotkut yksilöt syyllistyivät rötöksiin, kuten ne intiaanit, jotka skalpeerasivat suomalaisen emännän, joka kuului Purasten sukuun. Emäntä jäi henkiin ja uusi nahka kasvoi päähän, mutta tukan kanssa oli ongelmia.

Kolonian nimeksi tuli siis Uusi Ruotsi, kuten kaikki tietävät. Vähemmän on tainnut olla puhetta siitä, että sen väestö oli miltei kokonaan suomalaista. Suuri osa oli Värmlannin suomalaismetsistä, mutta osa myös itse Suomen suuriruhtinaskunnasta.

Yleensä puhutaan aina siitä, että Amerikkaan karkotettiin metsänhaaskaajia eli suomalaisia kaskenpolttajia ja rikollisia. Itse asiassa nuo ryhmät jäivät varsin pieniksi. Kun suomalaiset olivat aikansa asuneet Amerikassa ja lähettivät kirjeitä vanhaan maailmaan, syntyi Ruotsissakin oikea suomalaisten Amerikan kuume, ja sinne pyrki paljon enemmän väkeä kuin voitiin ottaa.

Itse asiassa syntyi oikeita tragedioita, kun maansa myyneet suomalaiset eivät mahtuneetkaan laivaan päästäkseen ihannemaahansa. Asiaa koetettiin kerran ratkaista myös siten, että ostettiin peräti oma laiva, mutta se ei päässyt Englantia kauemmas.

Matka oli vaarallinen ja ankaran luonnon ohella oli otettava huomioon myös vihamieliset ihmiset. Muuan laiva ajoi riutalle ja joutui espanjalaisten saaliiksi. Vaikka maiden välillä ei ollut enää vihollisuuksia, otettiin matkustajat vangiksi ja kymmenet menehtyivät vankeudessa.

Amerikkaan lähetettiin yhteensä vuosien kuluessa kaksitoista laivaa, joissa saapui yhteensä 295 suomalaista ja jonkin verran ruotsalaisiakin. Ruotsi oli kuitenkin hallinnon kieli, jota suomalaistenkin oli opeteltava. Tarpeen vaatiessa asioitiin tulkin välityksellä.

Kolonian oli puolustettava itseään myös toisten valtojen laajenemispyrkimyksiä vastaan. Sinne tuotiin hiukan sotaväkeä ja tykkejä ja rakennettiin useita linnoituksia. Ylivoima ratkaisi kuitenkin kehityksen. Vuonna 1655 Uuden Hollannin kuvernööri Pieter Stuyvesant saapui 700 miehen piiritysjoukkoineen Delawareen ja alisti sen Hollannin ylivaltaan.

Yhdeksän vuoden kuluttua oli taas englantilaisten vuoro ja suomalaisista ja ruotsalaisista tuli nyt Uuden Englannin asukkaita.

Nimet muuttuivat sen mukaisesti. Muuan merkittävä suomalainen suku oli nimeltään Rambo ja mieleen tulee, onko juuri tämä ruotsalaisasuinen suomalaisnimi saanut innoittaa myös Hollywoodin viihdenikkareita. Joka tapauksessa supisuomalaiset nimet muuttuivat ennen pitkää englantilaisvoittoisiksi.

Siirtolaisissa oli etenkin savolaisia: Korhosia, Liukkosia, Marttisia, Minkisiä, Mullikoita, Orasia, Piipareita, Purasia, Putkosia, Räsäsiä ja niin edelleen.

Englantilaistyyppisessä muodossa tavataan sitten sellaisia nimiä kuin Savoy (Savunen), Seneca (Sinikka), Thorsson (Tossava) ja niin edelleen. Tunnetuin noista suomalaisperäisistä henkilöistä on varmasti John Morton, jonka ratkaiseva ääni aiheutti sen, että Uuden Englannin siirtokunnat saattoivat yksimielisesti allekirjoittaa itsenäisyysjulistuksen.

Mortonin (Marttisen) talokin on säilynyt näihin päiviin saakka ja edustaa jo aika kehittynyttä mallia suurine ikkunoineen.

Muuten vanhat puurakennukset ovat luonnollisestikin hävinneet, lukuun ottamatta kolmea tiilestä tehtyä kirkkoa, josta yhä seisovat paikallaan itse asiassahan ne eivät olekaan niin tavattoman vanhoja tiilirakennuksiksi.

Kaiken kaikkiaan suomalaisten väkiluku nousi tuhansiin, ennen kuin he lopullisesti sulautuivat ympäristöönsä. Geeniperimä on tuolla seudulla ja laajemminkin koko Amerikassa tietenkin yhä jäljellä ja sukunimetkin löytyvät.

Vaatimattomassa Uuden Ruotsin koloniassa, joka lienee aina ollut emämaalle pelkkä taakka, kävi myös merkittäviä vieraita. Jonkin aikaa siellä jopa asui Turun akatemian professori Per Kalm, joka oli aikakauden merkittävimpiä oppineita koko Ruotsissa ja siis koko maailmassakin.

Siellä pistäytyi myös rauhaton sielu, yltiöpietisti Pietari Schäfer, joka Ison vihan aikana ja sen jälkeen sai herostraattista kuuluisutta valtakunnassa ja ulkomaillakin, jossa hän paljon kierteli.

Suomalaisen kolonian historiaa muisteltiin ymmärrettävästi paljon rapakon molemmin puolin vuonna 1938, kun oli kulunut 300 vuotta suomalaisten saapumisesta. John Mortonin ja Per Kalmin ansiosta tuo seutu on huomion arvoinen myös amerikkalaisille oman maansa historian tutkijoille. Ehkäpä sen menneisyyttä kannattaisi hehkuttaa enemmän myös Suomessa?

Kyseessä on sentään melko harvinainen tapaus, jossa nimenomaan suomalaiset ovat nousseet tuon ajan maailmanhistoriassa esille, tunnettujen 30-vuotisen sodan vaiheiden lisäksi.