Kun enemmistö on uhri.

 

Sitä on liikkeellä

 

Tästäkin asiasta olen joskus kirjoittanut (vrt. Vihavainen: Haun häirintä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta otetaan nyt taas kerran.

Ratikkapysäkillä näin valtavan tulipunaisen mainostekstin, joka nykyaikaiseen tapaan aina välillä muuttui toiseksi. Siinä kerrottiin koiran kokoisin numeroin, että yhdeksän kymenestä naisesta oli kokenut seksuaalista häirintää.

Se nyt sai lähinnä kohauttamaan olkapäitä. Kuinkapa noin yleinen ilmiö voisi olla jossakin suhteessa kiinnostava? Kiinnostavaksi jäi lähinnä se harvinaisempi osa eli se kymmenys, joka ei ollut tuota ilmiötä kokenut. Miksi se oli jäänyt sitä vaille? Ilmassa oli tragedian tuntua.

Seuraavaksi mainos kuitenkin muutti muotoa ja siinä pyydettiin lahjoittamaan rahaa. Valitettavasti ei käynyt ilmi, mitä rahalla tehtäisiin. Asiaa tuntematta olin jokseenkin varma siitä, ettei tuota rahaa ollut tarkoitus jakaa noille 90 prosentille enempää kuin tuolla 10 prosentillekaan. Joku halusi pitää sen itse.

Koska pyydetyn rahan käyttöä ei mitenkään avattu enempää kuin tuon mainitun häirinnän merkitystäkään, poistuin syvän hämmennyksen vallassa. Entäpä, jos 90 prosentille miehistä tai sitten sille ilman jääneelle 10 prosentille ruvettaisiin myös keräämään rahaa? Oliko kyseessä jonkinlainen kärsimyskorvaus? Eikö noin laaja ilmiö jo olisi valtion hoidettava meikäläisen sosialismin puitteissa?

Mitä tuo häirintä sitten oli? Takavuosina naiset kertoivat silmät innostuksesta palaen, miten etelän maissa heitä osattiin todella arvostaa. Lähes joka kadunkulmassa seisoskeli sopivaan aikaan komeita nuoria miehiä, jotka huusivat ”guapa!” tai ”bella!” ja saattoivat kaihoisasti vislata perään. Meidän juntit eivät osanneet mitään vastaavaa. Sinnepä sitten mieli paloi: Till Spanien vill jag fara… laulettiin laulussakin.

Mutta eihän kaikki seksuaalinen huomion osoittaminen ole toivottua. Mitäpä iloa nuorille naisille oli vaikkapa seitsenkymppisen partajeesuksen ponnettomasta vislauksesta? Saattoiko edes vastenmielisyyttä tuntematta ottaa vastaan rumien kaljupäiden kohteliaisuuksia ja avuliaisuuden osoituksia? Ikään kuin tässä ei itse kyettäisi omin voimin toimeen tulemaan.

Toki nuori nainen käyttää suuren osan energiaansa tullakseen noteeratuksi ulkonäöllään. Komeiden urosten huomio kutkuttaa mukavasti itsetuntoa, mutta ongelmana on, että samaan aikaan todennäköisesti myös saa osakseen suuret määrät huomiota sellaisiltakin, joiden reaktioista olisi mieluummin mitään kuulematta. Mutta elämä on. Oheisvahingot kuuluvat siihen.

Miksi tuon mainoksen lanseeraaja oikein oli sen tehnyt? Rahan saaminen oli siis selvästi toiveissa, mutta mitä niillä itse ongelmalle voitaisiin tehdä? Olisiko aloitettava suuri mainoskampanja, jossa ehdottomasti kiellettäisiin rumia, vanhoja tai muuten vastenmielisiä miehiä kiinnittämästä pyytämättä häiritsevää huomiota kauniisiin tai muihinkaan naisiin?

Mutta eikö tuo harkiten suloja esittelevä pukeutuminen juuri ole huomion pyytämistä? Ehkäpä olen ymmärtänyt äidinkieltäni väärin? Jospa häirintä tarkoittaakin tässä ja vain tässä ahdistelua, kourimista, pikkuveljen esittelyä, vapauden rajoittamista ja ties mitä pakottamista ns. seksuaaliseen tekoon? Mutta silloinhan ollaan jo rikoslain tunteman toiminnan piirissä.

Mitä asiasta sanookaan kaikkitietävä wikipedia? Kas näin se sanoo: Seksuaalinen häirintä loukkaa joko tarkoituksella tai tiedostamatta kohteensa henkistä tai fyysistä koskemattomuutta luomalla uhkaavan, vihamielisen, halventavan, nöyryyttävän tai ahdistavan ilmapiirin. Seksuaalinen häirintä voi olla esimerkiksi koskettelua, härskejä tai vihjailevia juttuja, ehdottelua, liian lähelle tulemista, huutelua tai kuvia.

Ei tuossa häirinnässä siis mitään koskettelua tarvita, vaikka sekin luetaan mukaan ja loukata voi joko tiedostamatta tai tarkoituksella. Olennaista on, että toinen loukkaantuu. Ilmapiiri syntynee nimenomaan ajatellun uhrin omassa päässä ja on täysin hänen tulkinnastaan riippuvainen. Häirintää voi siis harjoittaa hyvässä uskossa, eikä sitä koskevista syytöksistä voi valittaa, koska niillä ei ole mitään objektiivisia tuntomerkkejä.

No, 90 prosenttia naisista on siis tutkimusten (mitä niissä oikein on kysytty ja miten?) mukaan ainakin joskus elämässään ollut jonkinlaisen seksuaalisen häirinnän uhreja. Miehistä tämä prosenttiosuus on pienempi, mutta varsin huomattava sekin. Mitä sitten tulee esimerkiksi pahoinpitelyyn, on miehistä suurempi osuus kuin naisista kokenut sellaista omassa kodissaan.

Aleksis Kiven teoksista muistamme hyvin Eskon äidin tervapamppuineen ja myös Juhanin ja Timon aviosiipat, jotka herkästi kävivät miestensä tukkaan kiinni. Väkivaltamonopoli näytti siellä olevan kokonaan naissukupuolella, koska naisten kurittaminen nyt oli sopimatonta, eikä mitään miehisten miesten hommaa.

Miten heidän traumojaan sitten hoidetaan, on kysymys, johon en tiedä vastausta. En tiedä, kerätäänkö heille edes rahaa terapiaan, turvakoteihin (niitäkin he käyttävät) tai edes jaettavaksi kärsimyskorvauksina. Ja tässä en nyt puhu asiasta irvaillakseni, ongelma on täysin todellinen ja vakavakin. Elämänhallinta on monilla tänään aika heikko ja se koskee myös naisia.

 Ihmettelen kuitenkin sitä, miten nimenomaan naisten ongelmat kehdataan nostaa esille ja samalla kokonaan vaieta vastakkaisen sukupuolen ongelmista. Kyllä asioilla on aina kaksi puolta ja mikäli pyritään niiden ymmärtämiseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun, on molempia kuunneltava.

Olipa sukupuolten suhteellisen kärsimisen kanssa miten tahansa, yksi asia nousee tässä mainoskampanjassa taas kerran esille ja se on yleiskäsitteiden häikäilemätön väärinkäyttö.

Kun käsitteitä venytetään mieleisiksi, saadaan aina haluttuja tuloksia ja tyhmimpien mielestä mahdollisimman suuret luvut ovat aina vakuuttavimpia. Niitä voi myös aina perustella simppeleillä väitelauseilla, joiden alaan voidaan vakavasti otettavan sisällön ohella pumpata myös tarpeellinen määrä aivan yhdentekevää tai itse asian kannalta aivan vähäpätöistä ainesta.

Tiedän jo, että edellä olevan tekstin perusteella minua tullaan syyttämään sellaisten ongelmien vähättelystä, jotka monille naisille ovat aivan todellisia ja traumatisoivia.

Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Kritisoin sitä, ettei vakavia ja vähemmän vakavia asioita haluta tai kyetä erottamaan toisistaan vaan niputetaan ne yhteen, jolloin saadaan haluttuja tuloksia. Tämä näyttää aivan säännöllisesti koskevan niin feministisiä meemejä kuin esimerkiksi rasismitutkimuksia.

Onko tämä toiminta tahallista vai onko se puutteellisen älyllisen ja/tai moraalisen kapasiteetin johdosta syntynytttä, voi vain ihmetellä. Mikäli todella halutaan puuttua vakaviin ongelmiin, on ne syytä mahdollisimman selvästi rajata erikseen eikä sen sijaan esittää valtavirran normaaleja tapahtumia suurina ongelmina ja vähintäänkin potentiaalisesti rikollisina tekoina.

Sana ”häirintä” on tässä yhteydessä aivan sopimaton käytettäväksi. Luulen, että kyseessä on englannin harassment-sanan epäonnistunut käännös. Harassment tarkoittaa ennen muuta ahdistelua, ”häirintä” taas ei normaalisuomessa suinkaan anna ensi sijassa, jos koskaan tällaista vaikutelmaa.

Ahdistelutapaukset jääkööt poliisin ja tuomioistuimien käsiteltäviksi, normaalit huomionosoitukset, olivatpa ne sitten toivottuja tai ei-toivottuja, taas kuuluvat normaaliin aikuisen elämään ja niiden olemassaolo on normaalissa yhteiskunnassa hyväksyttävä. Ei-toivottuun häiritään voi aina vastata asian vaatimalla töykeydellä ja ainakin ennen saattoivat naiset jopa läpsäyttää avokämmenellä.

 Tasa-arvosta huolimatta pidän sellaista käytöstä miesten taholta vastaavissa tilanteissa kuitenkin sopimattomana. Vai olisiko sekin hyväksyttävä?

 

Loppumattomuus

Sumimasen

Japanilaiset ovat kukaties maailman kohteliainta kansaa. Ero esimerkiksi kiinalaisiin on selvä, mikä saattaa johtua siitä, että viimeksi mainitut ovat hyvin suurelta osalta niin sanottuja nousukkaita, kuten esimerkiksi me suomalaisetkin. Sekä meillä että Kiinassa voidaan myös yhä todeta kulttuurivallankumouksen tuhoisa vaikutus.

Anteeksipyynnöt kuuluvat kohteliaisuuden ytimeen. Ihminen, joka aidosti uskoo omaan arvoonsa, pitää myös muita ihmisiä ainakin prima facie kunnioituksena arvoisina. Kumarrukset eivät vähennä ihmisen arvokkuutta, vaan lisäävät sitä.

Japanin kielessä, jota ei voi kehua erityisesti tuntevani, kiinnittää huomiotani sellainen monikäyttöinen sana kuin sumimasen, kieltomuoto sanasta sumimasu, loppua.

Sana siis tarkoittaa ”se ei lopu koskaan”, mikä on sopivan abstraktia voidakseen tulla ymmärretyksi monessa mielessä. Jos pyydetään anteeksi, voidaan sanoa sumimasen, joka siis tarkoittaa, ettei syyllisyyden taakka lopu koskaan.

Itse asiassa ei käytännön tarvitse olla niin juhlallinen. On kuulemma mahdollista vaikkapa, että asiakas huutaa kuhnailevalle tarjoilijalle anteeksipyyntönsä sen johdosta, että häiritsee tämän rauhaa.

Myös kiitollisuutta eli siis kiitollisuudenvelkaa voi ajatella loputtomaksi ja kuvata samalla sanalla sumimasen. Se on kuulemma vähemmän juhlallinen kuin arigato.

Itse asiassa velvollisuutemme kanssaihmisiä kohtaan ovat samansukuisia, suorastaan totaalisia: olemme saaneet heiltä oikeastaan kaiken, joten kiitollisuuteen on aihetta ja mikäli vielä loukkaamme tai häiritsemme heitä jollakin tavalla, me vain lisäämme tuota taakkaa, joka ei koskaan lopu. On hyvä todeta asia aina silloin tällöin.

Japanilaisessa kulttuurissa taisi vielä pari sukupolvea sitten tämä ylenmääräinen tunne yksilön velasta ympäristölleen kehittyä aika pitkälle, mikä sitten saattoi johtaa masennukseen ja lukuisiin itsemurhiin.

En enää muista tarkemmin, mitä sanottavaa Ruth Benedictillä oli tästä asiasta kirjassaan The Crysanthemum and the Sword. Kirjahan oli tilaustyö USA:n armeijalle, jossa huolestuttiin siitä, ettei keskivertojenkki ymmärtänyt japanilaisesta kulttuurista yhtään mitään ja sama piti paikkansa myös toiseen suuntaan.

Niinpä kulttuurien törmäys sai tuhoisia muotoja ja jenkit ihmettelivät suuresti sitä, että nuo kohteliaat ja sivistyneet esteetikot saattoivat samaan aikaan olla tunteettomia teurastajia. Muuan japanilainen ystäväni piti Benedictin kirjaa yllättävän terävänä.

Mutta elämähän on paljon ristiriitaisempaa kuin moderni nipistelytiede aavistaakaan.

Helsingin sanomien artikkeli sukupuolisesta häirinnästä toi taas mieleeni tuon japanilaisen sanan sumimasen.

Ihmettelin ensinnäkin sitä, eikö tuon banaalin teeman jauhaminen tosiaankaan koskaan lopu. Taannoinen metoo-kampanja on ollut vain yksi rengas pitkässä ketjussa. Omalla työpaikallani joskus yli kymmenen vuotta sitten tehtiin kysely häirinnästä, johon osallistuin ja totesin tuleeni häirityksi.

En tietenkään ollut ottanut keneenkään yhteyttä, mennyt sekaisin enkä vaipunut masennukseen. Häirintä nyt oli vain yksi häirinnän laji muiden joukossa. Kovat äänet, musiikki ja vastaavat auditiiviset häiriötekijät olivat -tietenkin- pahempia. Oikeastaan häirintä oli harvinaisuudessaan aika piristävää, eihän sitä ollut joka vuosikaan, luoja paratkoon.

Kun sitten kai vajaat kymmenen vuotta sitten samanlaatuinen kysely tehtiin uudelleen, muistan hieman loukkaantuneeni siitä, että vastaajat oli siinä jaettu ikäryhmiin, joissa ylimmän korkein lukema oli 55. Ymmärsin, ettei minun häiriintymiseni kiinnostanut ketään edes periaatteessa.

No, eipä asia minunkaan mielestäni ollut sen suuremman kiinnostuksen väärtti. Toki turvallisuus työpaikalla on olennaisen tärkeä asia ja myös suhteissa alaisiin ja oppilaisiin on erittäin tärkeää säilyttää asialliset välit, joissa eivät saa vaikuttaa enempää seksuaaliset mieltymykset kuin henkilökemiat, poliittiset sympatiat ja antipatiat tai mikään muukaan vastaava asia. Organisaation on toimittava rationaalisesti.

On pakko ihmetellä, että Helsingin Sanomien artikkelin perusteella tuon selvityksen kaikki ”häirintä” oli niputettu saman otsikon alle sen laadusta tai vakavuudesta riippumatta. Sitten vielä ikään kuin ihmeteltiin sitä, että suurimmasta osasta häirintää ei valitettu enempää häiritsijälle itselleen kuin esimiehille, saati nyt ammattiauttajille tai poliisille.

Ikävä sanoa, mutta vain idiootti menisi jokaisesta häntä häiritsevästä asiasta tekemään suurta numeroa. Häirintä ja ahdistelu ovat kaksi eri asiaa ja niin ovat myös häirintä ja häirintä.

Ellei tätä oteta huomioon, ei asiaa kuvaavilla selityksillä ole mitään arvoa ihmisten viihtyvyyden ja työhyvinvoinnin kannalta. Selvitys viittaa ainakin siihen, etteivät johtajat pahemmin häiritse, luultavasti eivät sitten myöskään ahdistele, vaikka asia jääkin täysin epäselväksi.

Tulee tietenkin kysyneeksi, miksi tällaisia arvottomia selvityksiä oikein tehdään. Pelkkä tyhmyys ei asiaa selitä, sillä tyhmyyden takia voidaan tehdä lukematon määrä muutakin, ja myös joka päivä tehdään, mutta ei suinkaan aina kirjoiteta asiasta suuria artikkeleita laatulehtiin.

En halua viedä lukijalta johtopäätöksen tekemisen iloa. Koko tässä touhussahan on kyseessä sekä asia, jonka olemme saaneet kansallisen kulttuurimme ulkopuolelta, että kansallinen tapamme siihen reagoida.

Ei suomalainen, itsenäinen nainen normaalisti mitään apua tarvitse härskin vitsin kuullessaan. Marginaalit ovat erikseen, mutta onko meidän tosiaan viritettävä koko kulttuurimme heidän mukaansa?

Siinä häirinnässä, josta koko tuossa epämääräisessä puhepuurossa näyttää olevan kysymys, taitaa tulla esille se yleinen epäkohteliaisuus, joka suomalaiselle kulttuurillemme on ominaista. Asialla on puolensa ja liika on aina liikaa, mutta kun moukkamaisuus ja narsismi yhdistyvät, syntyy kanssaihmisten kannalta hankala yhdistelmä.

Työyhteisössä kehittyy yleensä tietty ”oma” puhetapa, jolla myös erottaudutaan ympäristöstä. Mikäli se ei kaikkien kohdalla toimi tai peräti loukkaa, on se tietysti epäonnistunut. Tällaisesta voisi olla huolissaan, ei siitä, kertovatko miehet vai naiset enemmän härskejä vitsejä.

Anteeksipyynnöt näyttävät meidän kulttuurissamme monen mielestä olevan jotenkin kömpelö ja joskus jopa nolo asia, vaikka muistan kylä hyvin, miten puliukot, jotka muutama vuosikymmen sitten kansoittivat Helsingin raitiovaunut, ehtimiseen pyytelivät anteeksi häiriötä. Mutta marginaalejahan he olivat.

Palataksemme tuohon loppumattomuuteen, japaniksi sumimasen on siis varsinaiselta merkitykseltään hyvin juhlallinen ja syvästi sosiaalinen ilmaus, jolla ilmaistaan kunnioitus toisille ihmisille eri tilanteissa. Käytännössä se taitaa olla melkeinpä täytesana, jollaisia meidänkin kielessämme on.

Itse odotan sitä päivää, jolloin jonninjoutavuuksiin tuijottamisesta ja niiden tahallisesta ja tahattomasta ylikorostamisesta ja sotkemisesta vakaviin asioihin tulee viimeinkin loppu. Pyydän anteeksi asennettani ja kiitän sitä kohtaan mahdollisesti osoitetusta ymmärtämyksestä: sumimasen.

Salaperäisiä uutisia

Mitä sinä tänään lehdestä opit?

Hesarista opin muun muassa sen, että poliisiammattikorkeakoulu selvittää uusia häirintäepäilyjä.

Mahdollinen häirintä on tapahtunut ilmoitusten mukaan kuluvan lukukauden aikana.

Tarkemman kuvauksen mukaan kyseessä on miesopiskelijan epäasiallinen käytös. Kyse on lähinnä sellaisesta käyttäytymisestä, jonka naisopiskelijat ovat kokeneet tungettelevaksi ja siinä mielessä häiritseväksi.

No luoja paratkoon, mikäli epäasiallisuudesta yleensä voidaan rangaista, kannattaa hesarin toimittajien kyllä hiljentyä hetkeksi miettimään omia kirjoituksiaan. Kun kerran lähdetään sille linjalle, ettei rangaistuksen antamiseen tarvita rikosta, vaan pelkkä asiallisuuden puute riittää, on monen toimittajan oma pää tai sanotaan nyt palli kyllä vaarassa, mikäli loogisia ollaan.

Oliko tässä suuresti uutisoidussa tapauksessa kyseessä sitten esimerkiksi auktoriteettiaseman väärinkäyttäminen, kiristys tai jokin vastaava?

No eipä ollut. Kyseessä on opiskelutoveri, joka näyttää paitsi vapaa-ajallaan, myös jopa opiskelujen aikana osoittaneen ei-toivottua kiinnostusta vastakkaista (!) sukupuolta edustaviin opiskelijatovereihinsa. Siis ilmeinen heterotapaus.

 Kenties käytös on muistuttanut Jouko Turkan taannoisessa TV-sarjassa esiintyneiden poliisien käytöstä tai sitten ei. Lukijalle annetaan vain äärimmäisen epämääräisiä vihjeitä siitä, mistä tässä ilmeisen sensaatiomaisessa asiassa varsinaisesti on kysymys:

Miesopiskelijan epäasialliseen käytökseen liittyvät ilmoitukset koskevat sekä miehen sanallista että fyysistä toimintaa. Osa ilmoitetuista tapauksista on koulutuksen ajalta ja osa vapaa-ajalta.

No, mitä sanoakaan, kyllähän nykyisen poliittisen korrektiuden ja nollatoleranssin perspektiivistä on hälyttävää, että joku opiskelija ilmeisesti on päästellyt suustaan ei-toivottuja kommentteja ja sellaisethan saattavat olla myös esimerkiksi imartelua. Jos se tulee väärältä henkilöltä, on se ilman muuta häiritsevää, jos asia kerran niin koetaan.

Mutta mikä tässä nyt oikein ylittää uutiskynnyksen? Tätä aihetta käsittelevä juttu on yli puolen sivun laajuinen. Jos koira puree miestä, ei asia yleensä vielä ole yleisesti kiinnostava ja sama pätee siihen, että mies liehakoi naista.

Mutta ehkä nimenomaan Poliisiammattikorkeakoulu on kaikkien oppilaitosten joukossa jotakin ainutlaatuista? Miehet ja naiset ovat siellä molemmat edustettuina ja naisia on yli puolet oppilaista. Miten tehdään häiritsevä sukupuolinen kiihottuminen tässä seurassa mahdottomaksi?

En tunne asiaa, mutta kukaties käytössä on samanlainen systeemi kuin birgittalaisluostarissa: molemmat sukupuolet ovat läsnä, mutta erillään. Laulakoot koiraat sitten kanarialinnun tavoin keskenään, kunhan pysyvät kaukana naaraista ja varovat puheitaan.

Tapahtuneen kauhistuksen laatua voimme vain arvailla, mutta loukkaantuminen (siis henkinen) näyttää tapahtuneen ja sitä voidaan pitää toteennäytettynäkin, koska asiaan ei tarvita muuta kuin kärsineen osapuolen ilmoitus.

Mutta millaisia seurauksia itse pahantekijälle saattaa tästä sensaatiomaisesta asiasta koitua? Artikkelissa todetaan, että kyseeseen voi tulla joko varoitus tai erottaminen korkeintaan vuodeksi. Sen jälkeen rangaistu voi tulla jatkamaan opintojaan.

Opiskelijaa ei voida pysyvästi erottaa ilman, että hänen todistetaan syyllistyneen rikokseen ja sen tunnusmerkkejä tuo häirintä ei täytä. Tämä vaikuttaisi olevan epäkohta toimittajan mielestä, joka tiukkaa rehtorilta tietoja havaitun ilmiön laajuudesta ja siihen suhtautumisesta.

Kuitenkin poliisikoulutukseen valituilta edellytetään nuhteettomuutta ja luotettavuutta, jutussa todetaan. Itse asiassa tämä on nykyajan perspektiivistä kovin yleinen ja löperö vaatimus.

En tiedä, pyritäänkö meillä ainakaan vielä valitsemaan poliisikoulutukseen tietty kiintiö opiskelijoita myös viiteryhmän mukaan. Tietty määrä miehiä, naisia, heteroita, homoja ja erilaisia väriyhdistelmiä. Tällaisia pyrkimyksiähän näyttää Atlantin takana olevan. Tämä tunnetaan myös nimellä affirmative action.

Mutta siinäkin saattaa olla vaaransa. Myös Neuvostoliitossa tätä ideaa kansallisuuksien suhteen sovellettiin ja sen mukaisesti esimerkiksi juutalaisia hyväksyttiin korkeakouluihin vain tietty prosenttiosuus, vaikka he menestyivät valintakokeissa paljon paremmin.

 Juutalaisille tämä oli ongelma ja puhuttiin viidennen pykälän invaliditeetista, viitaten passin viidenteen, kansallisuutta osoittavaan kohtaan.

Eipä meillä vielä ole kaikkia maailman hulluuksia ehditty omaksua, mutta se, että tämän luokan tapahtumasta tehdään suuria uutisia, osoittaa kyllä, miten ihmisten halutaan suhtautuvan ilmiöihin, joita sentään on viime kädessä pidettävä ihan normaaleina, vaikka ne kukaties ovatkin esiintyneet paheksuttavassa muodossa.

Mutta kyllähän meillä toisaalta kiinnitetään valtavati huomiota myös epänormaaleihin ilmiöihin, joiden normaalistaminen näyttää olevan muuan kunnianhimoisten would-be älykköjen suuri harrastus.

Ja yllä sanottu ei sitten tarkoita sitä, että sen kirjoittaja hyväksyisi kaiken maailman törkeydet. Se tarkoittaa vain sitä, että ellei asioita kyetä asettamaan omaan, niille kuuluvaan arvoonsa, on uutistenvälityksestä tullut jotakin muuta kuin uutisten välitystä.

Mutta eihän tämä nyt enää taida olla mikään uutinen.