Sitä on
liikkeellä
Tästäkin asiasta
olen joskus kirjoittanut (vrt. Vihavainen:
Haun häirintä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta otetaan nyt
taas kerran.
Ratikkapysäkillä
näin valtavan tulipunaisen mainostekstin, joka nykyaikaiseen tapaan aina
välillä muuttui toiseksi. Siinä kerrottiin koiran kokoisin numeroin, että yhdeksän
kymenestä naisesta oli kokenut seksuaalista häirintää.
Se nyt sai
lähinnä kohauttamaan olkapäitä. Kuinkapa noin yleinen ilmiö voisi olla jossakin
suhteessa kiinnostava? Kiinnostavaksi jäi lähinnä se harvinaisempi osa eli se
kymmenys, joka ei ollut tuota ilmiötä kokenut. Miksi se oli jäänyt sitä vaille?
Ilmassa oli tragedian tuntua.
Seuraavaksi
mainos kuitenkin muutti muotoa ja siinä pyydettiin lahjoittamaan rahaa.
Valitettavasti ei käynyt ilmi, mitä rahalla tehtäisiin. Asiaa tuntematta olin
jokseenkin varma siitä, ettei tuota rahaa ollut tarkoitus jakaa noille 90
prosentille enempää kuin tuolla 10 prosentillekaan. Joku halusi pitää sen itse.
Koska pyydetyn
rahan käyttöä ei mitenkään avattu enempää kuin tuon mainitun häirinnän
merkitystäkään, poistuin syvän hämmennyksen vallassa. Entäpä, jos 90 prosentille
miehistä tai sitten sille ilman jääneelle 10 prosentille ruvettaisiin myös
keräämään rahaa? Oliko kyseessä jonkinlainen kärsimyskorvaus? Eikö noin laaja
ilmiö jo olisi valtion hoidettava meikäläisen sosialismin puitteissa?
Mitä tuo häirintä
sitten oli? Takavuosina naiset kertoivat silmät innostuksesta palaen, miten
etelän maissa heitä osattiin todella arvostaa. Lähes joka kadunkulmassa
seisoskeli sopivaan aikaan komeita nuoria miehiä, jotka huusivat ”guapa!” tai ”bella!”
ja saattoivat kaihoisasti vislata perään. Meidän juntit eivät osanneet mitään
vastaavaa. Sinnepä sitten mieli paloi: Till Spanien vill jag fara… laulettiin
laulussakin.
Mutta eihän
kaikki seksuaalinen huomion osoittaminen ole toivottua. Mitäpä iloa nuorille naisille
oli vaikkapa seitsenkymppisen partajeesuksen ponnettomasta vislauksesta?
Saattoiko edes vastenmielisyyttä tuntematta ottaa vastaan rumien kaljupäiden kohteliaisuuksia
ja avuliaisuuden osoituksia? Ikään kuin tässä ei itse kyettäisi omin voimin toimeen
tulemaan.
Toki nuori
nainen käyttää suuren osan energiaansa tullakseen noteeratuksi ulkonäöllään.
Komeiden urosten huomio kutkuttaa mukavasti itsetuntoa, mutta ongelmana on,
että samaan aikaan todennäköisesti myös saa osakseen suuret määrät huomiota
sellaisiltakin, joiden reaktioista olisi mieluummin mitään kuulematta. Mutta
elämä on. Oheisvahingot kuuluvat siihen.
Miksi tuon
mainoksen lanseeraaja oikein oli sen tehnyt? Rahan saaminen oli siis selvästi toiveissa,
mutta mitä niillä itse ongelmalle voitaisiin tehdä? Olisiko aloitettava suuri
mainoskampanja, jossa ehdottomasti kiellettäisiin rumia, vanhoja tai muuten
vastenmielisiä miehiä kiinnittämästä pyytämättä häiritsevää huomiota kauniisiin
tai muihinkaan naisiin?
Mutta eikö tuo
harkiten suloja esittelevä pukeutuminen juuri ole huomion pyytämistä? Ehkäpä
olen ymmärtänyt äidinkieltäni väärin? Jospa häirintä tarkoittaakin tässä ja
vain tässä ahdistelua, kourimista, pikkuveljen esittelyä, vapauden
rajoittamista ja ties mitä pakottamista ns. seksuaaliseen tekoon? Mutta silloinhan
ollaan jo rikoslain tunteman toiminnan piirissä.
Mitä asiasta
sanookaan kaikkitietävä wikipedia? Kas näin se sanoo: Seksuaalinen häirintä loukkaa joko tarkoituksella tai tiedostamatta kohteensa
henkistä tai fyysistä koskemattomuutta luomalla uhkaavan, vihamielisen,
halventavan, nöyryyttävän tai ahdistavan ilmapiirin. Seksuaalinen häirintä voi
olla esimerkiksi koskettelua, härskejä tai vihjailevia juttuja, ehdottelua,
liian lähelle tulemista, huutelua tai kuvia.
Ei tuossa häirinnässä siis mitään koskettelua tarvita, vaikka
sekin luetaan mukaan ja loukata voi joko tiedostamatta tai tarkoituksella. Olennaista
on, että toinen loukkaantuu. Ilmapiiri syntynee nimenomaan ajatellun uhrin omassa
päässä ja on täysin hänen tulkinnastaan riippuvainen. Häirintää voi siis
harjoittaa hyvässä uskossa, eikä sitä koskevista syytöksistä voi valittaa,
koska niillä ei ole mitään objektiivisia tuntomerkkejä.
No, 90 prosenttia naisista on siis tutkimusten (mitä niissä oikein
on kysytty ja miten?) mukaan ainakin joskus elämässään ollut jonkinlaisen seksuaalisen
häirinnän uhreja. Miehistä tämä prosenttiosuus on pienempi, mutta varsin
huomattava sekin. Mitä sitten tulee esimerkiksi pahoinpitelyyn, on miehistä
suurempi osuus kuin naisista kokenut sellaista omassa kodissaan.
Aleksis Kiven teoksista muistamme hyvin Eskon äidin
tervapamppuineen ja myös Juhanin ja Timon aviosiipat, jotka herkästi kävivät
miestensä tukkaan kiinni. Väkivaltamonopoli näytti siellä olevan kokonaan naissukupuolella,
koska naisten kurittaminen nyt oli sopimatonta, eikä mitään miehisten miesten
hommaa.
Miten heidän traumojaan sitten hoidetaan, on kysymys, johon
en tiedä vastausta. En tiedä, kerätäänkö heille edes rahaa terapiaan, turvakoteihin
(niitäkin he käyttävät) tai edes jaettavaksi kärsimyskorvauksina. Ja tässä en
nyt puhu asiasta irvaillakseni, ongelma on täysin todellinen ja vakavakin.
Elämänhallinta on monilla tänään aika heikko ja se koskee myös naisia.
Ihmettelen kuitenkin
sitä, miten nimenomaan naisten ongelmat kehdataan nostaa esille ja samalla
kokonaan vaieta vastakkaisen sukupuolen ongelmista. Kyllä asioilla on aina
kaksi puolta ja mikäli pyritään niiden ymmärtämiseen ja oikeudenmukaiseen
ratkaisuun, on molempia kuunneltava.
Olipa sukupuolten suhteellisen kärsimisen kanssa miten
tahansa, yksi asia nousee tässä mainoskampanjassa taas kerran esille ja se on
yleiskäsitteiden häikäilemätön väärinkäyttö.
Kun käsitteitä venytetään mieleisiksi, saadaan aina haluttuja
tuloksia ja tyhmimpien mielestä mahdollisimman suuret luvut ovat aina
vakuuttavimpia. Niitä voi myös aina perustella simppeleillä väitelauseilla, joiden
alaan voidaan vakavasti otettavan sisällön ohella pumpata myös tarpeellinen
määrä aivan yhdentekevää tai itse asian kannalta aivan vähäpätöistä ainesta.
Tiedän jo, että edellä olevan tekstin perusteella minua
tullaan syyttämään sellaisten ongelmien vähättelystä, jotka monille naisille
ovat aivan todellisia ja traumatisoivia.
Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Kritisoin sitä, ettei
vakavia ja vähemmän vakavia asioita haluta tai kyetä erottamaan toisistaan vaan
niputetaan ne yhteen, jolloin saadaan haluttuja tuloksia. Tämä näyttää aivan
säännöllisesti koskevan niin feministisiä meemejä kuin esimerkiksi
rasismitutkimuksia.
Onko tämä toiminta tahallista vai onko se puutteellisen älyllisen
ja/tai moraalisen kapasiteetin johdosta syntynytttä, voi vain ihmetellä. Mikäli
todella halutaan puuttua vakaviin ongelmiin, on ne syytä mahdollisimman
selvästi rajata erikseen eikä sen sijaan esittää valtavirran normaaleja
tapahtumia suurina ongelmina ja vähintäänkin potentiaalisesti rikollisina
tekoina.
Sana ”häirintä” on tässä yhteydessä aivan sopimaton käytettäväksi.
Luulen, että kyseessä on englannin harassment-sanan epäonnistunut käännös.
Harassment tarkoittaa ennen muuta ahdistelua, ”häirintä” taas ei
normaalisuomessa suinkaan anna ensi sijassa, jos koskaan tällaista vaikutelmaa.
Ahdistelutapaukset jääkööt poliisin ja tuomioistuimien käsiteltäviksi,
normaalit huomionosoitukset, olivatpa ne sitten toivottuja tai ei-toivottuja,
taas kuuluvat normaaliin aikuisen elämään ja niiden olemassaolo on normaalissa
yhteiskunnassa hyväksyttävä. Ei-toivottuun häiritään voi aina vastata asian
vaatimalla töykeydellä ja ainakin ennen saattoivat naiset jopa läpsäyttää
avokämmenellä.
Tasa-arvosta
huolimatta pidän sellaista käytöstä miesten taholta vastaavissa tilanteissa
kuitenkin sopimattomana. Vai olisiko sekin hyväksyttävä?