Kun enemmistö on uhri.

 

Sitä on liikkeellä

 

Tästäkin asiasta olen joskus kirjoittanut (vrt. Vihavainen: Haun häirintä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta otetaan nyt taas kerran.

Ratikkapysäkillä näin valtavan tulipunaisen mainostekstin, joka nykyaikaiseen tapaan aina välillä muuttui toiseksi. Siinä kerrottiin koiran kokoisin numeroin, että yhdeksän kymenestä naisesta oli kokenut seksuaalista häirintää.

Se nyt sai lähinnä kohauttamaan olkapäitä. Kuinkapa noin yleinen ilmiö voisi olla jossakin suhteessa kiinnostava? Kiinnostavaksi jäi lähinnä se harvinaisempi osa eli se kymmenys, joka ei ollut tuota ilmiötä kokenut. Miksi se oli jäänyt sitä vaille? Ilmassa oli tragedian tuntua.

Seuraavaksi mainos kuitenkin muutti muotoa ja siinä pyydettiin lahjoittamaan rahaa. Valitettavasti ei käynyt ilmi, mitä rahalla tehtäisiin. Asiaa tuntematta olin jokseenkin varma siitä, ettei tuota rahaa ollut tarkoitus jakaa noille 90 prosentille enempää kuin tuolla 10 prosentillekaan. Joku halusi pitää sen itse.

Koska pyydetyn rahan käyttöä ei mitenkään avattu enempää kuin tuon mainitun häirinnän merkitystäkään, poistuin syvän hämmennyksen vallassa. Entäpä, jos 90 prosentille miehistä tai sitten sille ilman jääneelle 10 prosentille ruvettaisiin myös keräämään rahaa? Oliko kyseessä jonkinlainen kärsimyskorvaus? Eikö noin laaja ilmiö jo olisi valtion hoidettava meikäläisen sosialismin puitteissa?

Mitä tuo häirintä sitten oli? Takavuosina naiset kertoivat silmät innostuksesta palaen, miten etelän maissa heitä osattiin todella arvostaa. Lähes joka kadunkulmassa seisoskeli sopivaan aikaan komeita nuoria miehiä, jotka huusivat ”guapa!” tai ”bella!” ja saattoivat kaihoisasti vislata perään. Meidän juntit eivät osanneet mitään vastaavaa. Sinnepä sitten mieli paloi: Till Spanien vill jag fara… laulettiin laulussakin.

Mutta eihän kaikki seksuaalinen huomion osoittaminen ole toivottua. Mitäpä iloa nuorille naisille oli vaikkapa seitsenkymppisen partajeesuksen ponnettomasta vislauksesta? Saattoiko edes vastenmielisyyttä tuntematta ottaa vastaan rumien kaljupäiden kohteliaisuuksia ja avuliaisuuden osoituksia? Ikään kuin tässä ei itse kyettäisi omin voimin toimeen tulemaan.

Toki nuori nainen käyttää suuren osan energiaansa tullakseen noteeratuksi ulkonäöllään. Komeiden urosten huomio kutkuttaa mukavasti itsetuntoa, mutta ongelmana on, että samaan aikaan todennäköisesti myös saa osakseen suuret määrät huomiota sellaisiltakin, joiden reaktioista olisi mieluummin mitään kuulematta. Mutta elämä on. Oheisvahingot kuuluvat siihen.

Miksi tuon mainoksen lanseeraaja oikein oli sen tehnyt? Rahan saaminen oli siis selvästi toiveissa, mutta mitä niillä itse ongelmalle voitaisiin tehdä? Olisiko aloitettava suuri mainoskampanja, jossa ehdottomasti kiellettäisiin rumia, vanhoja tai muuten vastenmielisiä miehiä kiinnittämästä pyytämättä häiritsevää huomiota kauniisiin tai muihinkaan naisiin?

Mutta eikö tuo harkiten suloja esittelevä pukeutuminen juuri ole huomion pyytämistä? Ehkäpä olen ymmärtänyt äidinkieltäni väärin? Jospa häirintä tarkoittaakin tässä ja vain tässä ahdistelua, kourimista, pikkuveljen esittelyä, vapauden rajoittamista ja ties mitä pakottamista ns. seksuaaliseen tekoon? Mutta silloinhan ollaan jo rikoslain tunteman toiminnan piirissä.

Mitä asiasta sanookaan kaikkitietävä wikipedia? Kas näin se sanoo: Seksuaalinen häirintä loukkaa joko tarkoituksella tai tiedostamatta kohteensa henkistä tai fyysistä koskemattomuutta luomalla uhkaavan, vihamielisen, halventavan, nöyryyttävän tai ahdistavan ilmapiirin. Seksuaalinen häirintä voi olla esimerkiksi koskettelua, härskejä tai vihjailevia juttuja, ehdottelua, liian lähelle tulemista, huutelua tai kuvia.

Ei tuossa häirinnässä siis mitään koskettelua tarvita, vaikka sekin luetaan mukaan ja loukata voi joko tiedostamatta tai tarkoituksella. Olennaista on, että toinen loukkaantuu. Ilmapiiri syntynee nimenomaan ajatellun uhrin omassa päässä ja on täysin hänen tulkinnastaan riippuvainen. Häirintää voi siis harjoittaa hyvässä uskossa, eikä sitä koskevista syytöksistä voi valittaa, koska niillä ei ole mitään objektiivisia tuntomerkkejä.

No, 90 prosenttia naisista on siis tutkimusten (mitä niissä oikein on kysytty ja miten?) mukaan ainakin joskus elämässään ollut jonkinlaisen seksuaalisen häirinnän uhreja. Miehistä tämä prosenttiosuus on pienempi, mutta varsin huomattava sekin. Mitä sitten tulee esimerkiksi pahoinpitelyyn, on miehistä suurempi osuus kuin naisista kokenut sellaista omassa kodissaan.

Aleksis Kiven teoksista muistamme hyvin Eskon äidin tervapamppuineen ja myös Juhanin ja Timon aviosiipat, jotka herkästi kävivät miestensä tukkaan kiinni. Väkivaltamonopoli näytti siellä olevan kokonaan naissukupuolella, koska naisten kurittaminen nyt oli sopimatonta, eikä mitään miehisten miesten hommaa.

Miten heidän traumojaan sitten hoidetaan, on kysymys, johon en tiedä vastausta. En tiedä, kerätäänkö heille edes rahaa terapiaan, turvakoteihin (niitäkin he käyttävät) tai edes jaettavaksi kärsimyskorvauksina. Ja tässä en nyt puhu asiasta irvaillakseni, ongelma on täysin todellinen ja vakavakin. Elämänhallinta on monilla tänään aika heikko ja se koskee myös naisia.

 Ihmettelen kuitenkin sitä, miten nimenomaan naisten ongelmat kehdataan nostaa esille ja samalla kokonaan vaieta vastakkaisen sukupuolen ongelmista. Kyllä asioilla on aina kaksi puolta ja mikäli pyritään niiden ymmärtämiseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun, on molempia kuunneltava.

Olipa sukupuolten suhteellisen kärsimisen kanssa miten tahansa, yksi asia nousee tässä mainoskampanjassa taas kerran esille ja se on yleiskäsitteiden häikäilemätön väärinkäyttö.

Kun käsitteitä venytetään mieleisiksi, saadaan aina haluttuja tuloksia ja tyhmimpien mielestä mahdollisimman suuret luvut ovat aina vakuuttavimpia. Niitä voi myös aina perustella simppeleillä väitelauseilla, joiden alaan voidaan vakavasti otettavan sisällön ohella pumpata myös tarpeellinen määrä aivan yhdentekevää tai itse asian kannalta aivan vähäpätöistä ainesta.

Tiedän jo, että edellä olevan tekstin perusteella minua tullaan syyttämään sellaisten ongelmien vähättelystä, jotka monille naisille ovat aivan todellisia ja traumatisoivia.

Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Kritisoin sitä, ettei vakavia ja vähemmän vakavia asioita haluta tai kyetä erottamaan toisistaan vaan niputetaan ne yhteen, jolloin saadaan haluttuja tuloksia. Tämä näyttää aivan säännöllisesti koskevan niin feministisiä meemejä kuin esimerkiksi rasismitutkimuksia.

Onko tämä toiminta tahallista vai onko se puutteellisen älyllisen ja/tai moraalisen kapasiteetin johdosta syntynytttä, voi vain ihmetellä. Mikäli todella halutaan puuttua vakaviin ongelmiin, on ne syytä mahdollisimman selvästi rajata erikseen eikä sen sijaan esittää valtavirran normaaleja tapahtumia suurina ongelmina ja vähintäänkin potentiaalisesti rikollisina tekoina.

Sana ”häirintä” on tässä yhteydessä aivan sopimaton käytettäväksi. Luulen, että kyseessä on englannin harassment-sanan epäonnistunut käännös. Harassment tarkoittaa ennen muuta ahdistelua, ”häirintä” taas ei normaalisuomessa suinkaan anna ensi sijassa, jos koskaan tällaista vaikutelmaa.

Ahdistelutapaukset jääkööt poliisin ja tuomioistuimien käsiteltäviksi, normaalit huomionosoitukset, olivatpa ne sitten toivottuja tai ei-toivottuja, taas kuuluvat normaaliin aikuisen elämään ja niiden olemassaolo on normaalissa yhteiskunnassa hyväksyttävä. Ei-toivottuun häiritään voi aina vastata asian vaatimalla töykeydellä ja ainakin ennen saattoivat naiset jopa läpsäyttää avokämmenellä.

 Tasa-arvosta huolimatta pidän sellaista käytöstä miesten taholta vastaavissa tilanteissa kuitenkin sopimattomana. Vai olisiko sekin hyväksyttävä?