Hesari ei ole" vitsi-vitsi"

Hesari ei ole vitsi-vitsi

Helsingin Sanomien pääkirjoitus "Törkeys ei ole vitsi-vitsi" 14.4.2012 on ylimielisessä opettavaisuudessaan lehteä hyvin kuvaava. Pääkirjoittaja ehdottaa leikkisästi, että perussuomalaisten tulisi käyttää ruskeaa paitaa, jotta heidän poliittinen ja henkinen suuntautuneisuutensa tulisi kaikille selväksi.
Koska tämä saattaisi kuulostaa pahantahtoiselta solvaukselta, pääkirjoittaja selittää, että "oikea ympäristö voi jalostaa karkeuksistakin osuvaa satiiria ja huumoria". Tällainen "kehys" on tilanne- ja aikasidonnainen, jatkaa kirjoittaja.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus on siis ilmeisesti oikea ympäristö ja "kehys", johon sijoitettuna törkeydet jalostuvat osuvaksi satiiriksi ja huumoriksi, myös tässä tapauksessa kun ne rinnastetaan eräässä pakinassa esitettyyn hullunkuriseen ajatusleikkiin, joka liittyi aivan konkreettiseen keskusteluun, jossa sillä oli selkeä funktionsa.
Pääkirjoituksen funktiona on tässä tapauksessa vain kannanotto, tarkemmin sanoen pöyristyneen moralisoiva moite sen johdosta, että kyseinen pakinoitsija oli leikitellyt niinkin herkällä asialla kuin ihmisryhmien merkitsemisellä. Natsi-Saksassa oli käytössä niin sanottu Judenstern, huomauttaa kirjoittaja oppineesti, joten suomalaisen pakinoitsijan on parasta olla viittaamatta melkein samanlaiseen asiaan, ellei halua vastuuta joukkomurhista, hän antaa ymmärtää.
Tässä tapauksessa kirjoittaja sentään varoi väittämästä, että pakinoitsija olisi "vaatinut" hihamerkkien käyttämistä, hän vain "kirjoitti böogissaan", että ne "voisivat käyttää". Hirveätä toki sekin. Onhan pääkirjoittajan viittaama asia niin tavattoman törkeä.
"Historiaa tunteva tietää, että rotuopit johtivat kuuden miljoonan ihmisen teolliseen teurastukseen", argumentoi kirjoittaja edelleen, "kyse ei siis ole siitä, että tosikot eivät ymmärtäneet Erosen idean "satiirisuutta".
Jo pelkän kuluttajansuojan takia olisi nyt tärkeää saada kuulla, millä tavalla pääkirjoittajan tarkoittama pakinoitsija viittasi rotuoppeihin ja siis ilmeisesti kannatti niitä. Viittaaminehnan ei voi olla kiellettyä, koska nimenomaan pääkirjoittajan voi havaita sen tehneen. Pakinoitsija tuskin lienee sitä edes ajatellut.
Mieleen tuleekin kasku toisen maailmansodan ajalta. Marsalkka Zhukov tuli Stalinin työhuoneesta ja puhisi kiukuissasaan: "Se helvetin viiksiniekka pitäisi tappaa!". Eteisessä istuu Berija, joka hyppää pystyyn: "Kenestä te oikein puhutte?" Minä puhun Hitleristä, vastaa Zhukov. "Ketäs te oikein ajattelitte?"
Leikki leikkinä, mutta Helsingin Sanomat on sen luojan kansallinen instituutio, ettei se saa olla pelkkä vitsi.
Mikäli kyseinen pääkirjoitus on vain ammattitaidon puutetta, olisi toimituksen sanouduttava siitä irti. Muussa tapauksessa koko lehti saa ikävän leiman, jonka ansaitsee se, joka käyttää tarkoitushakuisesti sanavapautta väärin.
Ei, ei taida Hesarin pääkirjoitus jalostaa karkeuksista huumoria eikä taida liioin hoitaa kunniallisesti lehdistön tehtävää eli tinkimättömän totuudellista tiedonvälitystä. Olisikos nyt itsekritiikin paikka?

P.S.
Samassa Helsingin Sanomien numerossa on Ilta-Sanomien mainos "Jenni Haukion tulikaste Ruotsissa". Voi vain kuvitella, miten tällaiseen tekstiin suhtautuvat ne, jotka Malmössä ja muuallakin tapahtuneissa ammuskeluissa ovat menettneet rakkaitaan. Entä miten siihen suhtautuu itse Haukio, joka on vielä nuori ja jolla on koko elämä edessään?








.

Vaarallinen "T-sana"

 

Vihapuheen voima

 

Milan Kundera, Tšekkiläinen pila. Tekijän tarkistamasta laitoksesta suomentanu5 Maire Uusitalo. WSOY 1974, 350 s.

 

Hämmästelen hieman tämän kirjan nimeä. Sen keskiössä on todellakin pila, mutta tuskin missään mielessä tšekkiläinen. Keskushenkilökin on etelä-määriläinen eikä suinkaan tšekki. Ehkäpä kirjan suomalainen nimi johtuu siitä, että se tuntuu viittaavan tuolloin olemassa olleeseen valtioon nimeltä Tšekkoslovakia.

Joka tapauksessa kirja tapahtuu parinkymmenen vuoden aikajänteellä, ensin 1940-luvun lopulla Tšekkoslovakian ”vallankumouksen” aikaan ja sitten 1960-luvulla, kun tarinan henkilöt eivät enää ole opiskelijoita, vaan nuoria aikuisia.

Asussa on pila, kortti, johon huoleton opiskelijapoika kirjoittaa tervehdyksen lemmitylleen. Kortissa vitsaillaan muutamalla sanalla ajakohtaisten kampanjoiden kustannuksella ja letkautetaan peräti Trotskin nimeä käyttäen.

Nuoret opiskelijat ovat aidosti kiihkeitä kommunisteja, joille Neuvostoliitto on suuri esikuva ja ystävä ja jossa ylimpänä johtajana ja samalla koko ihmiskunnan tiennäyttäjänä toimii vuosisataisnero. Josif Stalin, jonka johdolla oli juuri kukistettu natsisimi hirmuvalta koko Euroopassa.

Kommunismin pyhin kirja oli sillä hetkellä NKP(b):n historian lyhyt kurssi, joka oli itsensä Stalinin johdolla laadittu. Siinä oli kerrottu puolueen sankaritarina, jonka keskeinen juonne oli taistelu poikkeamia vastaan. Kaikki poikkeamat yhdistyivät puolueen arkkivihollisessa, joka oli ”juudas Trotski”.

Trotskin asema historiassa oli jokseenkin kummallinen, koska hänestä ei olut edes artikkelia missään tietosanakirjassa. Sen sijaan niissä oli artikkeli nimeltä ”trotskilaisuus”, jossa selostettiin tuon paholaismaisen lahkon toimintaa ulkomaalaisten voimien tuella kaikkialla maailmassa ja erityisesti pyhän puolueen sisällä.

Kortin lähettäjä ei tietenkään tiennyt Trotskista yhtään mitään eikä tarkoittanutkaan hänen nimensä mainitsemisella muuta kuin reipasta hölynpölyä, jonka tarkoituksena oli vetää lemmityn huomio hertkeksi pois politiikasta henkilökohtaisen elämän piiriin.

Mutta kortti ei tietenkään jäänyt huomaamatta. Sen todellista merkitystä ei kukaan vaivautunut ajattelemaan, sillä se oli jo sellaisenaan äärimmäisen epäkorrekti. Asian riitti ratkaisemaan yksi sana: ”Trotski”, joka suuntautui kaikkea sitä vastaan, mikä stalinistisessa maailmassa oli pyhää. Se sana oli tosiaan lausuttu ja jopa myönteisessä hengessä!

Ehkä voimme kuvitella nykyään ns. ”N-sanan” jossakin yhteydessä voivan saada ainakin jotakin vastaavaa voimaa.

Neuvostoliitossa juuri tuohon aikaan tuollainen kortti olisi saattanut johtaa lähettäjänsä teloittamiseen. Tšeskkoslovakiassa se riitti lähettämään kirjoittajansa kolmeksi vuodeksi ”mustien” eli epäluotettavien asevelvollisten joukkoon kaivostöihin lisätyn valvonnan piiriin ja ilman oikeutta kantaa asetta.

Innokkaan nuorisoliittolaisen elämä ja ihanteet tuhottiin siinä samalla. Se, miten asia tehtiin, kuuluu kirjan kiinnostavimpiin ja ajankohtaisimpiin kohtiin.

Morsiamen oli pakko lähteä mukaan tuomitsemiskampanjaan ja suurena tosikkona hän tekikin sen antaumuksella, päättäen pelastaa kosijansa kyynisyyden alhosta ja luokkavihollisen kynsistä sekä ainakin siitä ajattelemattomuusdesta, jotsa moisen kortin lähettäminen todisti.

Nuorisoliittolaiset, jotka tunsivat kortin lähettäjän, ymmärsivät kyllä, ettei kyse ollut mistään aatteelle vihamielisestä diversiotoiminnasta, saati vihamielisen ideologian paljastamisesta. Sitä paitsi kortti oli avoin ja kaikkien luettavissa.

Mutta oli olemassa tuo hirveä sana, vihasana ”Trotski”. Se oli vastaansanomaton tosiasia. Epäilikö joku, etteivät sellaiset sanat voisi johtaa tekoihin, etteivät ne ilmentäisi kirjoittajansa kyynisyyttä: miten muka voitiin tehdä pilaa pyhillä asioilla, joiden puolesta moni oli valmis kuolemaan.

Itse asiassa meillä on tässä edessämme oman laatulehdistömme hihamerkkisensaatio lähes suhteessa yksi yhteen. Kukapa olisi vakavissaan uskonut James Hirvisaaren eduskunta-avustajan pakinassaan ehdottaneet ulkomaalaisille pakollisia hihamerkkejä.

Mutta entääpä jos olisikin ehdottanut? Ja miten oli mahdollista tehdä pilaa tällaisesta asiasta? Hesarin toimittaja nousi oppineen närkästyneenä selittämään, miten ”Judenstern”(mikä ei koskaan ollut mikään hihamerkki) oli kammottava instituutio, jolla leimattiin koko juutalaisväestö. Ei siitä nyt hyvänen aika, kerta kaikkiaan ja yksinkertaisesti saanut mitään vitsiä rakentaa ja nauraa koko asialle.

eihän sitä tehtykään, mutta mitäpä väliä sillä oli? Ei sen takia ainakaan itketty ja eikö koko asiassa joka tapauksessa ilmennyt kyyninen psykologia, jolla oli valmius kaikenlaisiin roistontekoihin? (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hesari+ei+ole+vitsi-vitsi).

Vähintäänkin tällaisen törkeän vitsailun katsottiin Tšekkoslovakiassa 1940-luvun lopulla ilmentävän kyynistä asennetta kaikkeen siihen  innoittuneeseen työhön sosialismin rakentamiseksi ja siis kyynisyyttä, joka oli myrkkyä koko yhteisölle.

Niipä oli poistettava paha entusiastisten nuorten keskuudesta. Ne, jotka sen suorittivat ja alkuun panivat, tiesivät kyllä hyvin, mistä oikeastaan oli kyse, mutta sen tunnustaminen olisi todistanut valppauden puutteesta ja ollut poliittisesti äärettömän epäkorrektia. Ja korrektius, nimenomaan poliittinen korrektius oli koko uuden ajattelun ydin.

Päähenklö kärsi hänelle tuomitun aikansa ja palasi sitten takaisin vanhaan maailmaan, jossa normit ja asenteet olivat muuttuneet. Anteeksi hän ei voinut antaa ja yrittipä kierosti kostaa onnettomuuksiensa pääasialliselle syylliselle viettelemällä hänen vaimonsa, mistä seurasi vai koomiseksi vääntyvä tragedia.

1960-luvun puolivälissä jo kaikki suhtautuivat koko puolueeseen ja sosialismiin kyynisesti eli kriittisesti ja uskalsivat käyttää järkeään.

Koko menneisyys tuntui nyt jo jonninjoutavalta, eikä nuoriso pystynyt ymmärtämään sitä lainkaan, saati, että oisi siitä innostunut. Pinnalla olivat sen sijaan kansanperinteeseen kuuluvat juhlat, jotka nekin olivat nuorison taholla usein yhtä epäsuosittuja.

Esipuheen kirjoittanut Klaus Taubert väittää, ettei kyseessä ole poliittinen romaani. Ehkä niinkin voi ajatella. Silloin ei pidetä poliittisena sitä ajatonta konformismia ja yleiskäsitteillä pelaavaa typetyyttä, joka meillä tänäkin päivänä on keskuudessamme.

Voi olla, että siinä on kyseessä ainakin ajaton massaihmisn häpeämättömyys, joka tarvittaessa tuhoaa häikäilemättä yksilöiden elämän ja vielä ylpeilee aikaansaannoksistaan.

Rikolliset pilat

 

Ajatusrikos ja uususkonto

 

Alec Ryrien (ks. Vihavainen: Heil, heil siellä, heil heil täällä... ) ajatus uudesta ”hitleriaanisesta” uskonnosta vaikuttaa sangen oikeaan osuneelta.

Läntisessä maailmassa on kristinuskon jälkeen vallitsevaksi tullut erikoislaatuinen sekoitus ankarien tabujen kehystämää ortodoksiaa, jossa paholainen henkilöityy Hitler-myyttiin ja jossa varsinaisen uskonnollisen, palvottavan jumaluuden korvaa kaikki kattava hedonismi ja hyve samaistetaan entisiin paheisiin ja niiden suvaitsemiseen.

Ryrie esittää kirjassaan pari esimerkkiä siitä, miten nykyisessäkin länsimaisessa kulttuurissa on ”punaisia linjoja”, joiden ylittäminen johtaa hyvinkin dramaattisiin seurauksiin, vaikka itse asia olisi aivan mitätön, eikä siihen liittyisi mitään kärsivää uhria.

Periaaatteessahan nyt suvaitaan ja jopa ylistetään kaikkia mahdollisia asioita, joista joku saa nautintoa ja jossa uhreja ei ole. Niin polyamoria, eläimiin sekaantuminen, kuin insestikin on julistettu uhrittomiksi rikoksiksi, joiden paheksuminen on vain osoitus takapajuisuudesta. Perinteisen perheen sijasta esikuvallisiksi nostetaan ns. sateenkaariperheet. Mitä pervompaa, sitä ansiokkaampaa.

Merkittävänä poikkeuksena yleisestä säännöstä on kaikki sellainen, johon oletetaan liittyvän jonkinlainen linkki paholaiseen, joka aikoinaan ruumiillistui Hitlerissä ja hänen otaksutussa ajattelussaan.

Jossakin mielessä Hitler oli nationalisti, vaikka halusikin leikata osan kansastaan pois, eikä hyväksynyt toisten kansakuntien nationalismia. Siispä myös nationalismilla on assosiaatio paholaisen edustamaan kuolemankulttiin.

Hitlerin oletettu nationalismi oli kuitenkin aivan tietynlaista, sillä siihen liittyi keskeisenä rotuajattelu siinä muodossa, jota kutsumme rasismiksi.

Rasismihan tarkoittaa rotuun tai ainakin oletettuun rotuun perustuvaa ajattelua, jossa tietyn rodun edut asetetaan toisten edelle eli siis suositaan ja sorretaan ihmisiä heidän synnynnäisten ja periytyvien ominaisuuksiensa perusteella.

Koska Hitler tuollaisella perusteella suorastaan suoritti historian ilmeisesti suurimman joukkomurhan, kuuluu rasismi nykyisen uususkonnon mukaisesti pahuuden syvimpään ytimeen.

Rotuun eli populaatiogeneettisiin ominaisuuksiin perustaen on kiellettyä enempää ajatella kuin toimiakaan. Sellainen olisi sitä paitsi epätieteellistä ja itse asiassa mahdotontakin, kun rotuja ei edes ole olemassa.

Sen sijaan on hyväksyttyä ja kiitettävää toimia niitä vastaan ja tähän asiaan lukemattomat hyvät ihmiset panostavatkin päivittäin aivan tavattomasti ja jälkeäkin syntyy.

Tässä saattaa joku yksinkertainen sielu kysyä, miten sitten on oikein mahdollista edes vastustaa sellaista, jota ei ole. Hänelle voi vastata, että kuvitelmia kyllä on olemassa ja teologit tietävät, ettei maailmassa ole pahuuttakaan, vaan ainoastaan hyvän puutetta. Paholaisen toimenkuvaan kuuluu juuri tuon hyvän vastustaminen.

Rasismi on siis juuri tuollainen kuvitelmien synnyttämä paha. Se on ennen muuta ihmisen vieraantumista ihmisoikeuksien hyväksymisestä eli syntiä ja tapahtuu siis ajatuksissa. Sekä Orwell että reaalisosialismin ideologit ymmärsivät hyvin, että ajatusrikos on rikoksista kaikkein perustavin ja vaarallisin.

Yksikin väärinajattelija sosialismin linnakkeen strategisella paikalla saattoi koitua koko maailmanhistoriallisen edistyksen vaarantavaksi onnettomuudeksi, kuten vuoden 1938 suuressa uuden neuvostoälymystön katekismuksessa (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ) todettiin.

Mitä itse rasismin konkreettisiin ilmentymiin tekojen tai politiikan tasolla tulee, meillä Suomessa sellaisia on ollut hyvin vaikea löytää. Verrattuna vaikkapa Intiaan tai Afrikan maihin olemme siinä suhteessa hyvin lähellä putipuhtautta.

Toki ammattiloukkaantujilla on meilläkin ollut mahdollista löytää valittamisen aihetta. Saattaahan joku vaikkapa kysyä, mistä kaukaa se vieras on kotoisin, vaikka tämä olisi ihan vaan espoolainen. Tuollaisen loukkaantumista voisi kyllä pitää jonkinlaisena mikroregressiona ja aikaihmiselle sopimattomana ruikutuksena.

Näin ei kuitenkaan tehdä, sillä uusi uskontomme edellyttää, että meillä vanhan perinteemme mukaisesti olisi syntitaakka, jota katuen ja valittaen voisimme tuntea itsemme arvottomiksi ja sitten ihmeen kautta kokea armon.

Kauempaa katsoen nämä niin sanoakseni hihamerkkitason (ks. Vihavainen: Haun hesari ei ole vitsi tulokset ) näytelmät taatusti antavat maastamme ja kulttuuristamme auttamattoman koomisen kuvan. Olemme sen ansainneet.

Nyt suureksi skandaaliksi ollaan paisuttamassa jotakin missin kuvaa, jossa tämä vetää silmiään vinoon ja muka matkii kiinalaista.

Yritän ymmärtää, miksi näin ei saisi tehdä ja miksi kyseessä on sen tason rikos, jonka tyhmimpien mielestä pitäisi jo heilutella hallitustakin.

Voimme kuvitella siinä yrityksen jollakin tavalla halventaa kiinalaisia, mistä löytyy heti assosiaatio Hitleriin eli siis paholaiseen.

Eikö tässä siis tule mieleen sellainen assosiaatio, että kiinalaiset ovat virnistelijän mielestä alempi rotu, jollaiset olisi tuhottava? Tämähän olisi jo selvää rasismia ja sehän lähtee oman ylemmyyden olettamisesta: toiset ovat väärän näköisiä ”valkoisuusnormin” näkökulmasta…

Epäilemättä tästä maailmasta löytyy niitäkin, joiden mielestä kiinalaiset ovat rumia ja heidän silmänsä ovat väärään suuntaan vinossa.

Kiinalaisten näkökulmasta asia on korkeintaan hullunkurinen, uskaltaisin sanoa, vaikka ei ole kysynyt edes puolen miljardin kiinalaisen mielipidettä.

Vanhan Zhong-guon eli keskuksen valtakunnan asukkaiden mielestä heidän kansansa, han-kansa, on aina ollut maailman kaunein, älykkäin ja viisain rotu. Muut ovat sitten mikä mitäkin, japanilaiset ovat ”itäisten saarten vääräsäärisiä paholaisia”, länsimaalaiset ovat ”pitkäneniä”, joita nauramaan ainakin takavuosina kerääntyi aina pitkä perässä seuraava laahus.

”Ruma amerikkalainen” karvakuono on ollut jo ulkonäöltään kauhistus koko Aasiassa. Mitä naisiin tulee, vastaavat ainakin sikäläiset naiset keskimäärin paljon paremmin myös länsimaisten miesten naisihannetta kuin monien muiden kansallisuuksien edustajat. Avioliittotilastot puhuvat puolestaan.

Mitä sitten tulee kiinalaisten hengenlahjoihin, on tutkimuksissa yhä uudelleen todettu, että ne ylittävät selvästi valkoisten kansallisuuksien keskimääräiset tulokset ja jäävät kakkoseksi vain juutalaisille. Kiina on jo nyt selvä voittaja sivilisaatioiden kisassa ja yhä pienemmäksi vähemmistöksi jäävien länsimaiden on alettava ymmärtää oma tilansa vaaranalaisena vähemmistönä.

Rasismi olisi huono vastaus siihen tilanteeseen, johon länsimaat ovat joutumassa ja se on jo yleensä kaikkialla ymmärretty. Kiinalaisten ja muidenkin itä-aasialaisten muuttorajoitukset kuuluvat jo kaukaiseen historiaan. Heitä tarvitaan myös täällä, eivätkä he tässä maailmassa tarvitse mitään suojelua yrityksiltä leimata heitä alempiarvoisiksi.

Jos joku sellaista yrittää, hän paljastaa vain oma säälittävän typeryytensä. Sen fiksumpaa ei ole yritys paisuttaa täysin mitättömistä leikeistä suurta skandaalia anteeksipyyntöineen ja kvasiuskonnollisine litanioineen ”rasismista” ja ”nollatoleranssista”. Sen tason typeryydet eivät ole aikaihmisen arvolle sopivia.

Tämän oppiminen taitaa viedä aikansa, mutta eiköhän se vielä tapahdu.

 

Huono usko

 

Bullshitjournalismi ja vilpillisyys

 

Jean-Paul Sartre käsitteli teoksessaan ”Inho” asiaa, jota kääntäjä kuvasi sanonnalla ”huono usko”. Alkuperäinen termi ”mauvaise foi” viittaa vilpillisyyteen, johonkin sellaiseen, joka poikkeaa siitä, mitä kuvaamme sanonnalla ”bona fide”.

Kun jotakin tehdään bona fide, se tehdään ilman kieroutta ja taka-ajatuksia. Suomeksi voidaan sanoa, että silloin toimitaan hyvässä uskossa, mitä taas ei pidä sekoittaa hyväuskoisuuteen, jolla on pejoratiivinen, typeryyteen viittaava merkitys.

Kun ihminen on rehellinen, hän tarkoittaa mitä sanoo, ainakin siinä merkityksessä, että hän itse uskoo asiaansa. Voidaan kuitenkin ajatella, että ihminen myös saattaa valehdella hyvässä uskossa, koska pitää sitä velvollisuutenaan ja katsoo sillä tavalla parhaiten edistävänsä hyvän toteutumista maailmassa.

Rehellisyyttä pidetään usein myös tyhmyytenä ja sitä se saattaa ollakin väärään paikkaan ja aikaan tungettuna. On tilanteita, joissa on syytä katsoa rehellisyydellä ja avoimuudella saatavan aikaan vain vahinkoa ja silloin on parasta pitää suunsa kiinni tai turvautua ns. hevonpaskaan (engl. bullshit, ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset. Vrt. myös Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).

Bullshit, käytän nyt tätä Jumalan äidinkieltä, koska se tekee asioista hölmöillekin läheisiä ja jopa kiinnostavia, on hyvin käyttökelpoista silloin, kun totuutta ei voi sanoa eikä myöskään halua valehdella. Valehtelustahan voi sitä paitsi aina jäädä kiinni.

Bullshit sen sijaan toimii kuin aikoinaan Nebelwerfer-rakettien heittämä sumuverho. Sitä on vaikeaa ja jopa mahdotonta tuhota kylmällä logiikalla, koska se piiloutuu epämääräisyyden taakse ja vaihtaa tarvittaessa paikkaansa. Jos osumia tulee, ne voidaan kuitata huteiksi, koska maali on piilotettu paksun ja pehmeän kerroksen alle.

Hyvä esimerkki bullshitistä oli Suomen talvisodan ja vielä jatkosodankin käsittely julkisuudessa neuvostoaikoina, siis silloin, kun naapuria nimitettiin Neuvostoliitoksi.

Sodan syntyä ja siihen syyllisiä pohdiskeltiin naama vakavana yhä uudelleen ja tarjottiin ehdokkaiksi aina suomalaisia, Erkosta Tanneriin. Se oli muistaakseni Osmo Jussila, joka sitten kerran kysäisi, eikö se syyllinen ollut kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä Josif Stalin. Se oli järkyttävä puheenvuoro.

Jussila tietenkin sanoi totuuden, mutta sen sanominen oli äärimmäisen epäviisasta, mikäli sanoja halusi toimia ja vaikuttaa tässä yhteiskunnassa. Mikäli hänellä ei ollut ns. idänsuhteita, ei eteneminen politiikasa ollut mahdollista ja mikäli hän tahallisella tai tuottamuksellisella rehellisyydellä pilasi ne, alkoivat häntä karttaa jo omasta imagostaan huolta pitävät ns. ystävätkin.

Esimerkkejähän löytyy. Oli virolaisten ylioppilaiden kanssa juhlinut Sukselainen, oli Kekkosen henkilöhistoriaa muisteleva Kauko Kare, oli Neuvostoliiton imperiumista kirjoittanut Tuure Junnila ja niin edelleen.

Neuvostoliittoa oli arvostellut jopa SKDL:n Ele Alenius ja kommunistien Arvo Kemppainen oli kertonut vitsin Brežnevistä. Mutta Kreml ei ollut mikään raastuvanoikeus, siellä oli jokaisen hankittava luottamus, mikäli mieli Suomessa päästä eteenpäin.

Suomessa oli vapaa lehdistö, mutta ei kannata kuvitella, että se olisi rientänyt puolustamaan niitä, jotka Kreml oli tuominnut. Ei kannattanut myöskään ruveta isoon ääneen selittämään, kuka se sotaan syyllinen oli. Sellainen olisi ollut sekä turhaa että itsetuholista.

Niinpä valittiin toinen tie. Oltiin kuuliaisia Kremlin sanalle ja annettiin sille aksiomaattisen totuuden arvo. Sen sijaan tyydyttiin vain toteamaan tai suorastaan ilakoitiin sillä, kun tämä tai tuo poliitikko pudotettiin pelistä Moskovan tietä käyttäen. Politiikan, enempää kuin journalisminkaan taitaja ei voinut olla mikään totuuden torvi.

Niin sanotun suomettumisen aikana ei koko kansa ollut suomettunut. Toimittajat olivat.

Toimittajan ammattitaitoon kuului niin sanottu tosiasioiden tunnustaminen, millä tarkoitettiin, ettei otettu kantaa niihin rajoihin, jotka sananvapaudella olivat. Ne olivat olemassa toimittajista huolimatta ja ne oli hyväksyttävä.

Koska tiedettiin kohtuullisella varmuudella, millaisista asioista naapurin etuja valvovat vahtikoirat voisivat tarttua kiinni ja tuhota toimittajan ja hänen lehtensä, varottiin visusti menemästä koko tuolle alueelle.

Uutta tarinaa Suomen historiasta ja sen poliittisesta asemasta nykypäivänä ei tarvinnut varsinaisesti uskoa, mutta se oli pakko olla uskovinaan. Syntyi eräänlainen bullshit-kulttuuri, jossa ymmärrettiin, etteivät asioita suoraan sanovat tahot ansainneet kunnioitusta, vaan halveksumisen hölmöytensä takia.

Ne, jotka puhuivat, eivät nyt ihan totuuttakaan sanoneet, mutta usein sentään vähän sinne päin ja lopunhan voi aina arvata.

Kukaan toimittaja ei olisi uskaltanut nousta puolustamaan julkisesti Kauko Karetta tai Tuure Junnilaa, vaikka nämä puhuivat selviä totuuksia. Senpä takia juuri.

Ei liene mahdollista kovinkaan suurella tarkkuudella osoittaa, missä määrin ns. idänsuhteista ja niiden suhteen arkaluontoisista asioista kirjoittavat toimivat hyvässä uskossa ja miten paljon asiaan liittyi epärehellisyyttä, joka peitettiin bullshitin alle.

Selvää joka tapauksessa on, että ilman tiettyä vilpillisyyttä, ”huonoa uskoa” ei tilanteesta selvitty. Niinpä Neuvostoliitto nostettiin meidänkin maassamme ylivertaiseksi ja loukkaamattomaksi esikuvaksi, jonka historiakin oli yhtä pyhä meillä, kuin se oli itse naapurissa.

Tietenkään kaikki eivät olleet mukana leikissä, mutta he olivat yleensä sivuraiteella ja joko vanhoja fossiileja tai ainakin politiikan ulkopuolella viihtyviä intellektuelleja, kuten joku Jörn Donner (”Minähän olen neuvostovastainen”), Osmo Jussila, Esa Adrian ja jokunen ”kansallinen” kommunisti.

Simopekka Nortamo kokosi aikoinaan melko laajan aineiston osoittaakseen, ettei hänen lehtensä, Helsingin Sanomat, ollut ”suomettunut”. Hyvä yritys toki ja olihan siellä esimerkiksi Jaakko Okker, Kari Suomalainen ja monia vierailevia tähtiä. Mitään syvällistä pohdintaa, jossa Neuvostoliiton koko järjestelmä olisi asetettu kyseenalaiseksi, ei sen sijaan voitu edes kuvitella.

No, onko tilanne nyt parempi? Kirjoittaahan HS nykyään Venäjästä ihan mitä tahansa ja mitä rajummin, sen parempi.

Mutta miksi koko lehteä jatkuvasti tuntuu ikään kuin seuraavan sellainen mädäntyneen haju, jonka Vladimir Nabokov selitti syntyvän omaa erinomaisuuttaan julistavan typeryyden (pošlost, ks. Vihavainen: Haun helppohintaisuuden kysymyksiä tulokset ) ympärille?

Kyseessä on pohjimmiltaan sama asia kuin yllä mainittuina ”suomettumisen” aikoina. Ehkäpä nykyiset esimerkit ovat jopa pahempia, sillä nyt ei mikään estäisi puhumasta totta. Totuuden sijasta tarjoillaan häikäilemättä versiota, jonka falskius loistaa kauas jokaiselle, joka viitsii vähänkin tutustua itse aiheeseen.

Olen sen verran usein kirjoittanut hihamerkkijournalismista, etten enää viitsi tehdä sitä uudelleen. Mikäli asia on unohtunut, siihen kyllä kannatta taas palata (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).Kyseessä on sen tason älyllinen epärehellisyys, ettei sitä luultavasti ole koskaan aiemmin saavutettu.

 Lehdessä ei enää ole ketään Jaakko Okkeria ja Kari Suomalaisen sijasta siellä tuhertelee totaalisen lahjaton pilapiirtäjän parodia. Lehden agendaa ei sokea Reettakaan voi olla huomaamatta. Sen halu määrätä maan politiikasta on yhtä säälittävä kuin vaarallinenkin ilmiö.

Mutta bullshit menee kaupaksi. Jotkut uskovat, mutta useammat varmaankin vain tyytyvät älylliseen epärehellisyyteen.

Nyt lehdistö on sitten taas puhaltanut uuden kuplan, kun taannoinen pesukarhuoperaatio meni myttyyn. Silmien venytyksestä on tehty rasismin ilmaus täysin vakain tuumin, yrittämättäkään kertoa, mistä itse asiassa oli kysymys. Taas kerran tässä tahallaan vaarannetaan koko maan imago oman poliittisen agendan takia.

Hesari ei toki ole ainoa media, joka tekee agendajournalismia ja pelaa vilpillisesti. On hämmästyttävää, miten hyvin tarkoitushakuisesti väärennetyt tulkinnat menevät kaupaksi tämän maan yleisölle.

Niin sanottu suomettumisen kausi oli varmaankin hyvää harjoittelua bullshit-ajattelulle ja puheelle, mutta ilmiö näyttää kyllä olevan laajempi. On paradoksaalista, että se pn noussut kukoistukseen juuri samaan aikaan, kun kansan koulutustaso on suuresti noussut.

Toki myös älykkyystaso on samaan aikaan pudonnut. Ajattelu näyttää käyneen vanhanaikaiseksi. Irralliset sanat, ilmeet ja eleet ja yleensäkin kuvallinen esitys on nyt se, mille annetaan merkityksiä, käsitteellinen analyysi on yhä vieraampaa.

Ehkäpä tässäkin ilmenee se kehitys, joka vie meitä kohti uutta keskiaikaa, jossa järjen käyttö oli uskottu vain harvoille oppineille, jotka yrittivät vain tulkita pyhiä kirjoituksia ja kammoksuivat ajatusta perusteisiin menemisestä ja uuden keksimisestä.

Syöttöjä lapaan

 

Informaatiosota Suomessa

Markku Mantila, Jouni Mölsä, Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Informaatiovaikuttaminen aseena Suomessa, Venäjällä ja USA:ssa.  Docendo 2024, 268 s.

 

Ensimmäisen maailmansodan kokemukset propagandan vaikutuksesta sodankäyntiin pantiin tarkoin merkille Amerikassa, jossa erityisesti Harold Lasswell aloitti alan tieteellisen tutkimuksen.

Ennen toisen maailmansodan puhkeamista meilläkin oli jo ymmärretty, missä mennään ja vuonna 1939 Jaakko Leppo julkaisi kirjan ”Propaganda -ratkaiseva ase”. Olimme varautuneet pahimman varalle ja koneistoakin oli jo rakennettu resrviin.

Informaationhallinta tuli jo talvisodassa osaksi sodankäyntiä ja jatkosodassa sen voi sanoa kehittyneen varsin korkealle tasolle.

Kyseessä ei ollut vain puskista huutelu puolin ja toisin ja enemmän tai vähemmän falskien lentolehtisten heittely, vaan kokonaisuuteen kuului myös mielialatarkkailu ja yleisen mielipiteen hoitaminen, mukaan lukien asiamiesverkostoa hyödyntävä vastapropaganda.

Keinot muistuttivat osin totalitarismia samalla tavalla kuin sotatalous muistutti komentotaloutta. Olisi kuitenkin vain typerää panna niiden väliin yhtäläisyysmerkit. Kansakunnan itsepuolustuksen takia oli käytävä sotaa, joka oli luonteeltaan totaalista.

Sellainen kuuluu kuitenkin poikkeusaikoihin ja jos siitä tulee rauhan aikojen uusi normaali, olemme siirtyneet kovin arveluttavalle tielle. Monet äänet joka tapauksessa vakuuttavat, että tässä nykyisessä informaatioympäristössämme meitäkin vastaan jo sovelletaan informaatiosodan menetelmiä.

Asia ei ole uusi ja kirjoitin siitä jo ennen Krimin valtausta, vuonna 2013 (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset ). Tuolloin maatamme vastaan suuntautunut informaatio-operaatiot olivat olleet käynnissä jo muutaman vuoden ajan. Moni kuittasi asian yhden mieleltään järkkyneen dosentin touhuksi, mutta oli helppo havaita, että jäljet johtivat presidentin hallintoon saakka.

Nyt olemme tilanteessa, jossa puhutaan kyberhyökkäyksistä, joissa ei enää ole kyse pelkästä propagandasta ja disinformaatiosta, vaan myös vihamielisistä nettioperaatioista, joiden kautta voidaan potentiaalisesti vaikuttaa koko maan elintärkeisiin toimintoihin.

Asiaan kuuluu, että hyökkääjä on nimetön, eikä lähdettä ole helppo paljastaa, jos se ylipäätään on mahdollista. Ongelma huolestuttaa jopa Amerikassa, jonne kohdistuneita operaatioita Anne Neuberger kuvaa artikkelissaan China is winning the cyberwar (Foreign Affairs Sptember/October 2025).

Neubergerin artikkelin otsikossa hätkähdyttänee sen oletus, jonka mukaan kybersota on jo käynnissä. Kuitenkin esimerkkejä siitä on esitettävissä, vaikka kaikkein suurimmat uhat eivät olekaan toteutuneet.

Suomen kannalta todennäköisin kyberhyökkääjä on tietenkin Venäjä, vaikka Kiinallakin saattaa olla intressiä kokeilla demokratiamme pehmeyttä. Äskettäinen silmienvenyttelyhärdelli saattaa olla siitä esimerkki.

Toki välttämättön edellytys sille, että tuo pilailu paisui absurdeihin mittoihin, oli oman lehdistömme toiminta, jota on pakko nimittää täysin vastuuttomaksi ja vilpilliseksi (vrt. Vihavainen: Haun hihamerkkijournalismi tulokset ). Maamme eduista piittaamaton infantiili valehtelu ei ole noissa kohuissa ollut minkään ulkoisen tahon aikaansaannosta, vaan ihan kotimaista tuotantoa.

Vihamielistä informaatiohyökkäystä hautova taho tuskin voisi vastustaa tällaisen tilanteen hyväksikäyttöä. Esimerkki siitä nähtiin jo kuuluisan hihamerkkiskandaalin yhteisessä (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).

Eduskunta-avustajan pakinasta tehtiin mediassa puolueen esittämä vaatimus Suomessa olevien ulkomaalaisten merkitsemisetä ja oli vain luontevaa, että Venäjällä pian väitettiin Suomen hallituksen aloittavan venäläisten mikrosiruttamisen. Syöttöjä vihamielisten voimien lapaan on sen jälkeen yhä seurannut tasaisin väliajoin.

Markku Mantila ja Jouni Mölsä ovat kauan työskennelleet informaationhallinnan korkeimmissa tehtävissä maassamme ja tässä kirjassa kerrotaan, miten maassamme alettiin huolestua maakuvan vahingoittamisesta ja ruvettiin sitä torjumaan.

Mahdolliset informaatiohyökkäyksen metodit ovat monet ja ehkä tehokkaimpia ovat ne, jotka ovat olleet käynnissä jo antiikin ajoista. Olennaista on hajottaa vastustaja iskemällä sen heikkouksiin.

Kirjoittajat uskovat, ettei Suomella ole suuriakaan heikkouksia. Päin vastoin, yhteiskunta on yhtenäinen ja kansa on valistunutta. Siinä onkin pähkinää purtavaksi.

Suomen vaaleihin vaikuttaminen onnistui itärajan takaa jossakin vaiheessa, mutta sitten Pravdan viesteistä jo tulikin rasite sille, jota ne pyrkivät kannattamaan, kuten kävi Virolaisen ja Karjalaisen välisessä ottelussa. Myös sodan aikana naapurin propaganda tehosi hyvin heikosti ja usein toimi lähettäjäänsä vastaan.

Nyttemmin ei vaaleihin ole edes yritetty vaikuttaa, mutta monenlaista puuhastelua kyllä on ollut ja myös noita tunkeutumisia elintärkeisiin verkkoihin. Tämä on alue, joka on otettava vakavasti huomioon, kun turvallisuudesta puhutaan.

Mantilan ja Mölsän kirjasta tulee se käsitys, että myös surullisenkuuluisa BLM (Black Lives Matter)-liike oli ulkoisen tahon Amerikkaan tuomaa. On hyvin oireellista, että se kaikessa absurdiudessaan levisi heti myös Suomeen. Olisi hauska tietää, pitikö joku tällaista aiemmin mahdollisena.

Informaatiohyökkäyksen tarkoituksena voi olla horjuttaa kohdetta iskemällä kansakuntaa yhdistäviin tarinoihin. Toisaalta olisi kuitenkin askel kohti orwellilaista totalitarismia, mikäli tarinaa alettaisiin lujittaa valtion voimakeinoin ja estää sen arvostelu. Jotakin sentään kannattaa yrittää.

Itse asiassa suurten tarinoiden tuhoaminen on ollut suuri trendi länsimaisessa historiankirjoituksessa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Ranskalainen Pierre Nora on suorastaan asettanut kirjoitetun kansakunnan historian ja tosiasiallisen ihmisten ”historiallisen muistin” eräänlaisiksi toistensa vastakohdiksi ja vihollisiksi.

Mikäli ei oikeastaan ole olemassa koko kansakuntaa tai sen kuvitteleminen on väärin ja virheellistä, on vihamieliselle taholle helppoa iskeä osajoukkoihin ja kehittää kertomusta niiden sorronalaisesta historiasta ja kuulumattomuudesta muun joukon yhteyteen. Bullshit toimii massojen keskuudessa hyvin ja sitä tarvitsee vain toistaa.

Sanoisin, että Suomi on perinteisesti hajalla historiansa suhteen. Talvisodan yksimielisyys oli poikkeusajan liki psykoottinen massailmiö, joka jo pian alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Sotien jälkeen syntyi jopa myytti Suomen syyllisyydestä sotiin, myös talvisotaan. Asiasta on Hannu Rautkallion kirjoittama kirjakin, eikä se ole tyhjän päälle tehty.

Suomen ja Venäjän suhde on sikäli ainutlaatuinen, että vuodesta 1918 lähtien Venäjä on tietyissä piireissä nähty eräänlaisena anti-Suomena, vaihtoehtoisena todellisuutena, missä kaikki on toisin ja myös paremmin kuin meillä. Neuvostoliiton hajoamisvaihe muodosti poikkeuksen, mutta vanha asetelma on ainakin jossakin määrin palautumassa.

Kuten edellä jo todettiin, suurimpia kansallisia heikkouksiamme on tolkuton mediamme, joka vilpillisin mielin kehittelee tyhjästä suuria kansainvälisiä skandaaleja sisäpoliittisiin tarkoituksiin ja sitten päivittelee niitä, pystymättä minkäänlaiseen itsekritiikkiin.

Maassamme kuuluu olevan joku mediapoolin nimellä kulkeva elin, joka mahdollisesti ainakin varautuu ottamaan sodanaikaisen Valtioneuvoston tiedoituskeskuksen (VTL) roolin kantaakseen. VTL:n tehtäviin kuului neuvonpito median kesken sellaisten aiheiden käsittelystä, joilla oli maallemme elintärkeää merkitystä. Sensuuriin tarvitsi turvautua harvoin, sillä yleensä vastuu ymmärrettiin.

Mediaympäristö on nykyään sellainen, että lähes mistä tahansa voidaan kehitellä kansainvälinen skandaali ja mikäli tämän ajatellaan edistävän omaa sisäpoliittista agendaa, sitä ei kaihdeta tekemästä.

Lehdistön suitsiminen diktatuurimaiden tapaan ei meillä tule kysymykseen eikä myöskään ole odotettavissa, että tänä infantiilin klikkijournalismin kaudella median edustajat alkaisivat noudattaa vastuullista aikuisuutta ja rehellisyyttä.

Niinpä ajelehdimme ajopuuna itse aiheutettujen skandaalien heiteltävänä ja kansaa hajottavat epärehelliset hyökkäykset pannaan yhä uudelleen alulle kotimaisin voimin. Korkea koulutustasomme näyttää vain edesauttavan tällaisten ilmiöiden syntyä.

Voisi ajatella, että esimerkiksipresidentin arvovallalla palautettaisiin mieleen, mikä kulloisenkin kohun takana on totuus ja kehotettaisiin olemaan valehtelematta.

Mutta uskalletaanko sellaista tehdä? Vai onko presidentti liian sitoutunut tiettyyn agendaan voidakseen toimia sen vastaisesti? Vai onko hän liian tyhmä ymmärtääkseen asiaa?

Enpä osaa sanoa.