Huono usko

 

Bullshitjournalismi ja vilpillisyys

 

Jean-Paul Sartre käsitteli teoksessaan ”Inho” asiaa, jota kääntäjä kuvasi sanonnalla ”huono usko”. Alkuperäinen termi ”mauvaise foi” viittaa vilpillisyyteen, johonkin sellaiseen, joka poikkeaa siitä, mitä kuvaamme sanonnalla ”bona fide”.

Kun jotakin tehdään bona fide, se tehdään ilman kieroutta ja taka-ajatuksia. Suomeksi voidaan sanoa, että silloin toimitaan hyvässä uskossa, mitä taas ei pidä sekoittaa hyväuskoisuuteen, jolla on pejoratiivinen, typeryyteen viittaava merkitys.

Kun ihminen on rehellinen, hän tarkoittaa mitä sanoo, ainakin siinä merkityksessä, että hän itse uskoo asiaansa. Voidaan kuitenkin ajatella, että ihminen myös saattaa valehdella hyvässä uskossa, koska pitää sitä velvollisuutenaan ja katsoo sillä tavalla parhaiten edistävänsä hyvän toteutumista maailmassa.

Rehellisyyttä pidetään usein myös tyhmyytenä ja sitä se saattaa ollakin väärään paikkaan ja aikaan tungettuna. On tilanteita, joissa on syytä katsoa rehellisyydellä ja avoimuudella saatavan aikaan vain vahinkoa ja silloin on parasta pitää suunsa kiinni tai turvautua ns. hevonpaskaan (engl. bullshit, ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset. Vrt. myös Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).

Bullshit, käytän nyt tätä Jumalan äidinkieltä, koska se tekee asioista hölmöillekin läheisiä ja jopa kiinnostavia, on hyvin käyttökelpoista silloin, kun totuutta ei voi sanoa eikä myöskään halua valehdella. Valehtelustahan voi sitä paitsi aina jäädä kiinni.

Bullshit sen sijaan toimii kuin aikoinaan Nebelwerfer-rakettien heittämä sumuverho. Sitä on vaikeaa ja jopa mahdotonta tuhota kylmällä logiikalla, koska se piiloutuu epämääräisyyden taakse ja vaihtaa tarvittaessa paikkaansa. Jos osumia tulee, ne voidaan kuitata huteiksi, koska maali on piilotettu paksun ja pehmeän kerroksen alle.

Hyvä esimerkki bullshitistä oli Suomen talvisodan ja vielä jatkosodankin käsittely julkisuudessa neuvostoaikoina, siis silloin, kun naapuria nimitettiin Neuvostoliitoksi.

Sodan syntyä ja siihen syyllisiä pohdiskeltiin naama vakavana yhä uudelleen ja tarjottiin ehdokkaiksi aina suomalaisia, Erkosta Tanneriin. Se oli muistaakseni Osmo Jussila, joka sitten kerran kysäisi, eikö se syyllinen ollut kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä Josif Stalin. Se oli järkyttävä puheenvuoro.

Jussila tietenkin sanoi totuuden, mutta sen sanominen oli äärimmäisen epäviisasta, mikäli sanoja halusi toimia ja vaikuttaa tässä yhteiskunnassa. Mikäli hänellä ei ollut ns. idänsuhteita, ei eteneminen politiikasa ollut mahdollista ja mikäli hän tahallisella tai tuottamuksellisella rehellisyydellä pilasi ne, alkoivat häntä karttaa jo omasta imagostaan huolta pitävät ns. ystävätkin.

Esimerkkejähän löytyy. Oli virolaisten ylioppilaiden kanssa juhlinut Sukselainen, oli Kekkosen henkilöhistoriaa muisteleva Kauko Kare, oli Neuvostoliiton imperiumista kirjoittanut Tuure Junnila ja niin edelleen.

Neuvostoliittoa oli arvostellut jopa SKDL:n Ele Alenius ja kommunistien Arvo Kemppainen oli kertonut vitsin Brežnevistä. Mutta Kreml ei ollut mikään raastuvanoikeus, siellä oli jokaisen hankittava luottamus, mikäli mieli Suomessa päästä eteenpäin.

Suomessa oli vapaa lehdistö, mutta ei kannata kuvitella, että se olisi rientänyt puolustamaan niitä, jotka Kreml oli tuominnut. Ei kannattanut myöskään ruveta isoon ääneen selittämään, kuka se sotaan syyllinen oli. Sellainen olisi ollut sekä turhaa että itsetuholista.

Niinpä valittiin toinen tie. Oltiin kuuliaisia Kremlin sanalle ja annettiin sille aksiomaattisen totuuden arvo. Sen sijaan tyydyttiin vain toteamaan tai suorastaan ilakoitiin sillä, kun tämä tai tuo poliitikko pudotettiin pelistä Moskovan tietä käyttäen. Politiikan, enempää kuin journalisminkaan taitaja ei voinut olla mikään totuuden torvi.

Niin sanotun suomettumisen aikana ei koko kansa ollut suomettunut. Toimittajat olivat.

Toimittajan ammattitaitoon kuului niin sanottu tosiasioiden tunnustaminen, millä tarkoitettiin, ettei otettu kantaa niihin rajoihin, jotka sananvapaudella olivat. Ne olivat olemassa toimittajista huolimatta ja ne oli hyväksyttävä.

Koska tiedettiin kohtuullisella varmuudella, millaisista asioista naapurin etuja valvovat vahtikoirat voisivat tarttua kiinni ja tuhota toimittajan ja hänen lehtensä, varottiin visusti menemästä koko tuolle alueelle.

Uutta tarinaa Suomen historiasta ja sen poliittisesta asemasta nykypäivänä ei tarvinnut varsinaisesti uskoa, mutta se oli pakko olla uskovinaan. Syntyi eräänlainen bullshit-kulttuuri, jossa ymmärrettiin, etteivät asioita suoraan sanovat tahot ansainneet kunnioitusta, vaan halveksumisen hölmöytensä takia.

Ne, jotka puhuivat, eivät nyt ihan totuuttakaan sanoneet, mutta usein sentään vähän sinne päin ja lopunhan voi aina arvata.

Kukaan toimittaja ei olisi uskaltanut nousta puolustamaan julkisesti Kauko Karetta tai Tuure Junnilaa, vaikka nämä puhuivat selviä totuuksia. Senpä takia juuri.

Ei liene mahdollista kovinkaan suurella tarkkuudella osoittaa, missä määrin ns. idänsuhteista ja niiden suhteen arkaluontoisista asioista kirjoittavat toimivat hyvässä uskossa ja miten paljon asiaan liittyi epärehellisyyttä, joka peitettiin bullshitin alle.

Selvää joka tapauksessa on, että ilman tiettyä vilpillisyyttä, ”huonoa uskoa” ei tilanteesta selvitty. Niinpä Neuvostoliitto nostettiin meidänkin maassamme ylivertaiseksi ja loukkaamattomaksi esikuvaksi, jonka historiakin oli yhtä pyhä meillä, kuin se oli itse naapurissa.

Tietenkään kaikki eivät olleet mukana leikissä, mutta he olivat yleensä sivuraiteella ja joko vanhoja fossiileja tai ainakin politiikan ulkopuolella viihtyviä intellektuelleja, kuten joku Jörn Donner (”Minähän olen neuvostovastainen”), Osmo Jussila, Esa Adrian ja jokunen ”kansallinen” kommunisti.

Simopekka Nortamo kokosi aikoinaan melko laajan aineiston osoittaakseen, ettei hänen lehtensä, Helsingin Sanomat, ollut ”suomettunut”. Hyvä yritys toki ja olihan siellä esimerkiksi Jaakko Okker, Kari Suomalainen ja monia vierailevia tähtiä. Mitään syvällistä pohdintaa, jossa Neuvostoliiton koko järjestelmä olisi asetettu kyseenalaiseksi, ei sen sijaan voitu edes kuvitella.

No, onko tilanne nyt parempi? Kirjoittaahan HS nykyään Venäjästä ihan mitä tahansa ja mitä rajummin, sen parempi.

Mutta miksi koko lehteä jatkuvasti tuntuu ikään kuin seuraavan sellainen mädäntyneen haju, jonka Vladimir Nabokov selitti syntyvän omaa erinomaisuuttaan julistavan typeryyden (pošlost, ks. Vihavainen: Haun helppohintaisuuden kysymyksiä tulokset ) ympärille?

Kyseessä on pohjimmiltaan sama asia kuin yllä mainittuina ”suomettumisen” aikoina. Ehkäpä nykyiset esimerkit ovat jopa pahempia, sillä nyt ei mikään estäisi puhumasta totta. Totuuden sijasta tarjoillaan häikäilemättä versiota, jonka falskius loistaa kauas jokaiselle, joka viitsii vähänkin tutustua itse aiheeseen.

Olen sen verran usein kirjoittanut hihamerkkijournalismista, etten enää viitsi tehdä sitä uudelleen. Mikäli asia on unohtunut, siihen kyllä kannatta taas palata (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).Kyseessä on sen tason älyllinen epärehellisyys, ettei sitä luultavasti ole koskaan aiemmin saavutettu.

 Lehdessä ei enää ole ketään Jaakko Okkeria ja Kari Suomalaisen sijasta siellä tuhertelee totaalisen lahjaton pilapiirtäjän parodia. Lehden agendaa ei sokea Reettakaan voi olla huomaamatta. Sen halu määrätä maan politiikasta on yhtä säälittävä kuin vaarallinenkin ilmiö.

Mutta bullshit menee kaupaksi. Jotkut uskovat, mutta useammat varmaankin vain tyytyvät älylliseen epärehellisyyteen.

Nyt lehdistö on sitten taas puhaltanut uuden kuplan, kun taannoinen pesukarhuoperaatio meni myttyyn. Silmien venytyksestä on tehty rasismin ilmaus täysin vakain tuumin, yrittämättäkään kertoa, mistä itse asiassa oli kysymys. Taas kerran tässä tahallaan vaarannetaan koko maan imago oman poliittisen agendan takia.

Hesari ei toki ole ainoa media, joka tekee agendajournalismia ja pelaa vilpillisesti. On hämmästyttävää, miten hyvin tarkoitushakuisesti väärennetyt tulkinnat menevät kaupaksi tämän maan yleisölle.

Niin sanottu suomettumisen kausi oli varmaankin hyvää harjoittelua bullshit-ajattelulle ja puheelle, mutta ilmiö näyttää kyllä olevan laajempi. On paradoksaalista, että se pn noussut kukoistukseen juuri samaan aikaan, kun kansan koulutustaso on suuresti noussut.

Toki myös älykkyystaso on samaan aikaan pudonnut. Ajattelu näyttää käyneen vanhanaikaiseksi. Irralliset sanat, ilmeet ja eleet ja yleensäkin kuvallinen esitys on nyt se, mille annetaan merkityksiä, käsitteellinen analyysi on yhä vieraampaa.

Ehkäpä tässäkin ilmenee se kehitys, joka vie meitä kohti uutta keskiaikaa, jossa järjen käyttö oli uskottu vain harvoille oppineille, jotka yrittivät vain tulkita pyhiä kirjoituksia ja kammoksuivat ajatusta perusteisiin menemisestä ja uuden keksimisestä.