Siihen aikaan kun Mazepa Pietarin petti

 

Suomi Ruotsi-Suomen aikaan

 

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila. Suomalaisuuden liitto 2022, 150 s.

 

Vielä 1950-luvulla oli normaalia puhua Ruotsi-Suomesta tarkoitettaessa aikaa ennen 1809. Kyseessä oli tietenkin anakronismi. Ei sen nimistä valtiota esiinny ajan lähteissä.

Nyt on vähitellen siirrytty toiseen äärimmäisyyteen. Benedict Anderson nimisen muotipellen ajatuksia muka seuraten on alettu yhä tietävämmin väittää, ettei Suomea missään mielessä ollut ennen vuotta 1809, kukaties ei edes ennen vuotta 1917, kuten juhlavuotemme onneton tunnus Suomi 100 näytti kertovan.

Anderson ei edes itse suinkaan väittänyt, että kansalliset yhteisöt olisivat vain kuviteltuja. Sen sijaan hän halusi korostaa painetun tekstin roolia kansakunnan, siis sen hahmon ja yhtenäisyyden rakentamisessa. Olisihan ollutkin täysin avutonta huttua väittää, ettei Euroopassa tai muuallakaan ollut eikä voinut olla kansakuntia ennen kuin kansat oppivat lukemaan ja saivat sitä kautta tietää keitä ovat ja kuuluvatko yhteen vai ei.

Mutta kyllähän akateemisissa piireissä viime vuosikymmeninä on voinut olettaa ja väittää miltei mitä tahansa. Miksei siis myös sitä, ettei ollut mitään Suomea, vaikka oli useita Suomen kronikoita, vaikka Suomesta kyllä puhuttiin Ruotsin osana (eikä mistään Itämaasta), vaikka Suomen irrottamista Ruotsista ja jopa sen itsenäisyyttä kaavailtiin 1700-luvulla jo useaankin kertaan ja vaikka Suomen suuriruhtinaskunta mainittiin aina Ruotsin kuninkaan omistuksena jo 1500-luvulta saakka.

Tuo Suomen olemassaolon kieltäminen vastoin selviä tosiasioita on aina ihmetyttänyt minua. Onhan argumenttejakin esitetty, kuten se, että Haminan rauhassa 1809 ei Venäjään liitetty Suomea, vaan tietyt Ruotsin valtakunnan läänit. Huomiotta sen sijaan jätetään, että Uudenkaupungin rauhassa 1721 nimenomaan puhuttiin tiettyjen Suomen suuriruhtinaskunnan alueiden liittämisestä Venäjään.

Mutta muodit ovat muoteja. Tuon uusimman muodin eli konstruktivistisen kansakuntakäsityksen myötä on joka tapauksessa käynyt niin, että koko vanha historiamme vuotta 1809 edeltävältä ajalta on jotenkin jäänyt irralliseksi koko menneisyyskuvassamme. Kuinka voisi historiaa olla sellaisella, jota ei ole edes olemassa? Tämä on ajatuksellinen vinoutuma, etten sanoisi yksi hulluuden muoto.

 Kyllä meidän tässäkin maassa on kyettävä ajattelemaan, että historiamme ulottuu sinne, minne historian lähteetkin sen sallivat ulottua. Sitä ennen on sitten esihistoriaa, josta siitäkin nykyään voidaan saada tietoja esimerkiksi genetiikan avulla.

Tämä nykyisen, melko surkean tilanteen huomioon ottaen, on aivan erityisen hienoa saada suomeksi huolellisesti suoraan alkutekstistä käännettyinä ja annotoituina eräitä tämän aihepiirin merkkiteoksia.

Sellainen on ilman muuta Daniel Jusleniuksen Suomen onnettomuus, kuten monet muutkin Jusleniuksen teokset. Juhani Sarsila, joka on tässä asiassa tehnyt suuren pioneerityön, on saanut havaita, että tutkimuksen rahoittajat eivät ole antaneet arvoa moisen aihepiirin tutkimukselle ja joku moukka on suorastaan leimannut tällaisen työn rahoittamisen tutkimusvarojen väärinkäytöksi…

Sarsila sijoittaa kääntämänsä ja toimittamansa tekstin aikansa oloihin. Tämä suomalaisen patriotismin ilmaus kohdistui yhteen lukuisista patrioista, isänmaista. Nimenomaan suomalaisuus oli keskeisen tärkeä identiteettitekijä niille tai ainakin monille niistä, jotka asuivat Suomessa.

Sivumennen sanoen, Suomessa ajateltiin olevan myös oma pääkaupunkinsa, Turku, joka oli niin oikeudenhoidon kuin kirkon ja oppineisuuden ja myös talouden kannalta Suomen keskus. Erään ruotsinmielisen chauvinistin mielestä pääkaupunki olisikin ollut siirrettävä uuteen paikkaan…

Entäpä käsite Ruotsi-Suomi? Sitä ei käytetä, mutta Sarsila havaitsee kyllä, että asiallisesti puhutaan useinkin tavalla, jolla tällaisen parin olemassaolo oletetaan.

Mutta ei kai sellaisten ihmisten käsityksiä voi muuttaa, jotka ajattelevat kuin venäläinen fiktiivinen henkilö Kozma Prutkov, jonka mielestä vasta valtiollinen, virallinen asema teki asioista todellisia.

Tämän kirjansa, joka itse asiassa oli virkaanastujaispuhe, Juslenius piti vuonna 1715 Ruotsissa eli siis Suuren Pohjan sodan kestäessä ja kuninkaan ollessa vielä Turkissa.

Mitä itse kirjan varsinaiseen teemaan tulee, se liittyy Suureen Pohjan sotaan ja niihin moitteisiin, joita suomalaiset saivat Ruotsista: he eivät muka olleet vaivautuneet puolustamaan omaa maataan ja olivat menettäneet sen sankarimaineen, joka heillä oli joskus ollut.

Juslenius kumoaa moiset pahantahtoiset panettelut, vaikka itse asiassa tunnustaakin, että suomalaisten vanha soturimaine oli kärsinyt pahan kolauksen. Itse asiassahan Suomessa tosiaankin esiintyi haluttomuutta tulla lippujen alle, kun niiden johto osoittautui kyvyttömäksi hankkimaan joukoille edes ruokaa siksi ajaksi, kun ne olivat palveluksessa- vihollisen torjumisesta puhumatta. Tätä asiaahan on Antti Kujala tutkinut.

Juslenius kuvaa myös yksityiskohtaisesti niitä hirvittäviä kidutuksia, joita sanoinkuvaamattoman villit, helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat aiheuttivat suomalaisille. Tilanteen pirullisuutta lisäsi määrättömiin asti se seikka, että ihmisiä pakotettiin palvomaan skismaattisten venäläisten saatanallisia jumalankuvia ja lapsia käännytettiin vieraaseen uskoon, Helvetin tielle mikä oli tuottava sielulle ikuisen vahingon.

Näitä isonvihan kauhukuvia piirteli sitten lisää muun muassa professori Tammelin ja isonvihan kauhuista syntyi aivan oma mytologiansa, jossa väestön suuri väheneminen liitettiin muitta mutkitta venäläismiehitykseen, joka taas oli järjettömässä sadistisuudessaan jotakin aivan poikkeuksellista kansojen historiassa yleensäkin.

Myöhempi tutkimus (esim. Kujala ja Kuvaja) ovat suhteuttaneet asioita. Aika oli todella hirvittävää, mutta Suomen kohtalo tuskin oli edes yhtä paha kuin Baltian kohtalo samaan aikaan. Sitä paitsi aikakauden sodankäynti ei Suomessa erityisesti poikennut siitä, mitä muuallakin Euroopassa harjoitettiin. Mitä väestökatoon tulee, se taas selittyy ennen muuta suurten kuolovuosien kauhuilla. Nälkä ja taudit olivat ne ilmestyskirjan ratsastajat, jotka saivat aikaan enemmän kuin itse sota.

Mutta epäilemätöntä on, että kasakat saivat ansaitusti perkeleen asiamiesten leiman. Avuttomilta asukkailta kiristettiin kiduttamalla tietoa heidän kätkemästään omaisuudesta ja ruuasta, jonka he henkensä pitimiksi välttämättä tarvitsivat itsekin. Monenmoista sadismia esiintyi ja etenkin sissien aikaansaannokset kostettiin moninkertaisesti eli turvauduttiin terroriin. Sitä samaahan saksalaiset tekivät sittemmin Ukrainassa toisen maailmansodan aikana.

Mitä noihin kasakoihin tulee, kyseessä olivat kaiketi ennen muuta venäläiset Donin kasakat. Ukrainalaiset Dneprin kasakat olivat hetmaninsa Mazepan johdolla menneet meidän eli kuninkaamme Kaarle XII:n puolelle, tosin vain noin 6000 hengen vahvuisena osastona.

Tsaari Pietari hirmustui tästä ja teloitti käsiinsä joutuneet kasakat ja pisti heidän raadellut ruumiinsa seilaamaan lautoilla Dnepriä alas. Mazepalle hän perusti erityisen Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka kaulaan ripustettavaksi tarkoitettu kunniamerkki painoi muistaakseni kolmekymmentä kiloa.

Mutta Mazepa pääsi yhdessä Kaarlen kanssa pakenemaan Turkin puolelle ja kuoli siellä ns. luonnollisen kuoleman. Nyt hän kuuluu itsenäisen Ukrainan kunniagalleriaan yhdessä muiden hetmanien kanssa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazepa ).

Ankaraa oli se aika, kun Suomen pojat yhdessä ukrainalaisten kasakoiden kanssa Moskovan valtaa vastaan taistelivat. Luulenpa, että koko asia on aivan liiaksi haalistunut ihmisten tietoisuudessa.

Juhani Sarsilalle ja Suomalaisuuden liitolle suuret kiitokset kulttuurityöstä. Käsitykset siitä, mitä Suomi merkitsi Ruotsin vallan aikana ovat yleisessä tietoisuudessa muuttuneet yhä primitiivisemmiksi ja on korkea aika saada tähänkin asiaan tolkkua.