Venäläiset ja muut vähemmistöt

 

Etnisiä vähemmistöjä

 

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, on kaikenlainen suvaitsemattomuus etnisellä perusteella nykyään sivistyneelle ihmiselle aivan sallimaton asia, jota ei missään tapauksessa voi suvaita. Jokaiselle kansallisuudelle kuuluu oikeus elää omalla tavallaan ja puhua omaa kieltää, asuipa se sitten missä tahansa.

Yllä olevaa väitettä voitaisiin pitää suorastaan aksioomana, ellei siinä olisi yhtä selvää poikkeusta, joka koskee venäläisten asemaa entisissä neuvostotasavalloissa. Miksi näin on, kannattaa miettiä.

Kaiken kaikkiaan voitiin Euroopassa kansalliset ristiriidat unohtaa ja siirtää historian kirottujen asioiden joukkoon toisen maailmansodan jälkeen, sitten kun oli saatu suoritettua historian suurin etninen puhdistus.

Sehän koski 12 (tai jopa 14,6) miljoonaa saksalaista, jotka ajettiin pois kotiseuduiltaan. Siinä prosessissa kuolikin 0,5-2,5  miljoonaa saksalaista. Tilastot vaihtelevat.

Tämä määrä oli muuten paljon suurempi kuin se saksalaisten joukko, jota Hitler riensi suojelemaan puolalaisten ja tšekkien vainolta vuonna 1939. Näitä sudeettisaksalaisia oli jonkin verran yli 3 miljoonaa ja Puolan saksalaisia noin 0,7 miljoonaa eli yhteensä noin 4 miljoonaa.

Etnisellä puhdistuksella on syystäkin paha kaiku. Evakuointi on neutraalimpi sana, mutta aivan sama tuloshan oli myös Suomen sodassa menettämien alueiden evakuoinnilla. Etnistä vähemmistöä ei syntynyt, vaan raja leikkasi nyt täälläkin railona kaksi kansaa erilleen. Naapurin puolella entistä rajaseutua oli toki jo suomalaisista tyhjennetty jo sitä ennen.

Joka tapauksessa oli saksalaisten vähemmistöjen ongelma sodan jälkeen näköjään ratkaistu kestävällä tavalla, vakka 1960-luvulla Länsi-Saksassa vieraillut saikin nähdäkseen tauluja, joissa oli kuvattu vuoden 1939 Saksan alueiden jakaantuminen kolmeen osaan ja tekstinä oli ”3-GETEILT -NIEMALS!”

Nykyään nuo toisen maailmansodan syinä palvelleet irredentat ovat hävinneet ja pakkoluovutettujen alueiden etninen luonne on pysyvästi muuttunut. Täysipäiset ihmiset eivät enää missään vaadi, että palautettaisiin sotaa edeltävä tilanne.

Neuvostoliiton hajottua syntyi kuitenkin jälleen sen entisissä tasavalloissa massiivinen venäläinen diaspora, kooltaan peräti 25 miljoonaa henkeä.

Vaikka paluumuuttoa takaisin Venäjälle on tapahtunut paljon, on venäläisiä vähemmistöjä edelleen monessa maassa ja sota Russia irredentan yhdistämiseksi takaisin emämaahan on jo alkanut Ukrainassa.

Tilastot venäläisten määrästä maailman eri maissa ovat erilaisia riippuen siitä, mitä venäläisyydellä tarkoitetaan. Mikäli sukujuuret määräävät, on suurin venäläisväestö Venäjän (105 miljoonaa) ulkopuolella Saksassa, jossa heitä on peräti 7,5 miljoonaa eli enemmän kuin Ukrainassa (7,1 miljoonaa). Tämä englanninkielisen wikipedian mukaan.

Kazakstanissa englanninkielisen wikipedian mukaan oli vuonna 2020 3,5 miljoonaa venäläistä ja USA:ssa 3 miljoonaa, Brasiliassa 1,8 miljoonaa ja Israelissa noin 1 miljoona. Uzbekistanissa venäläisten määrä oli 0,7 miljoonaa, samoin kuin Valkovenäjällä. Latviassa lukumäärä oli 0,4 miljoonaa, virossa 0,3 miljoonaa, Liettuassa 0,12 miljoonaa ja Suomessa vähän alle 0,1 miljoonaa, mikä muuten on jo selvästi enemmän kuin Gruusiassa.

Mikäli katsotaan venäjänkielistä wikipediaa, luvut poikkeavat aika paljon. Venäjällä on sen mukaan myös 105 miljoonaa venäläistä, Ukrainassa 8,3, Kazakstanissa 3, USA:ssa 3, Saksassa 2,2 ja Israelissa vain 0,2-0,3. Lukujen erilaisuus perustuu sekä käytettyihin vuosiin että erilaisiin kriteereihin.

Muun muassa Saksalle annettu suurempi luku sisältää myös juutalaiset ja Venäjältä tulleet paluumuuttajat. Saksalainen versio muuten antaa venäläisten lukumääräksi Saksassa vain 195000, mikä käsittää Venäjän kansalaiset. Venäjän saksalaisia ja kansalaisuuden saaneita venäläisiä on sitten vielä 3,5 miljoonaa.

Tämä venäläisen diasporan koko ja kehitys eri tulkintojen mukaan olisi oman tutkielmansa aihe. Siihen nyt puuttumatta täytyy todeta, että ilmiö on kooltaan sangen merkittävä ja siitä tulee myös suuri ongelma, jos niin halutaan.

Hitler käytti aikoinaan saksalaisen diasporan kokemaa kansallista sortoa keppihevosenaan aluevaatimuksille, kuten myös omalla tahollaan nyt Putin. Sivumennen sanoen, venäläisten paluumuuttoon monista tasavalloista vuoden 1991 jälkeen liittyi myös kansallista vainoa. Myös venäjän kieli on kaikkialla menettänyt oikeuksiaan.

Sorron kokemus on luonteeltaan sangen subjektiivinen asia, mutta siitä voi tulla aidon tyytymättömyyden ja kapinallisuuden aihe, mikäli väestöryhmien kansallisiin tunteisiin ja oikeuksiin ei suhtauduta huomaavaisesti.

Ukrainalainen nationalismi on tehnyt virheitä vaatiessaan suorasukaista pakkoukrainalaistamista itäalueillaan ja samaa on tapahtunut myös Baltian maissa, joissa juuri tällä hetkelläkin on hyökätty venäläisiä kulttuurilaitoksia vastaan ja muutoinkin aivan tarpeettomasti ärsytetty venäläisvähemmistöjä.

Syyllisyyttä asioiden kärjistymisestä ei voi kasata vain kantakansallisuuden niskoille, kyllä venäläisväestön, joka enimmäkseen on muuttanut Baltian maihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, olisi syytä ymmärtää tilanteensa. Se ei asu ikimuistoisessa isänmaassaan, vaan on tullut vieraaksi maahan, jolla on toiset tavat ja perinteet.

Tätä alkeellista asiaa on viime vuosina monessa maassa alettu tarkoituksellisesti hämärtää silloin, kun asia koskee kaukaa saapuneita vieraita. Paradoksaalisesti ei ole samaan aikaan vaadittu venäläisyyden sietämistä ja kunnioittamista.

Eri kansanryhmien sietäminen omassa maassa on kuitenkin luultavasti välttämättömyys tässä nykyisessä maailmassa, jossa on vaikea kuvitella asioiden ratkaisemista samanlaisella etnisellä puhdistuksella kuin vuosina 1944-1945.

Suomessa moni pitää ruotsinkielisten kansallisia oikeuksia mielettöminä, mitä ne asiallisesti ottaen ovatkin. Samalla ne kuitenkin ovat malliesimerkki kansallisesta huomaavaisuudesta, jollainen voisi ratkaista nykyisetkin ristiriidat rauhanomaisesti.

 Venäläisyys on lopultakin väistyvä ilmiö entisissä neuvostotasavalloissa ja muissakin naapurimaissa ellei sen merkityksen kasvua haluta tahallisesti tai tuottamuksellisesti edistää. Se kannattaisi suhteuttaa siihen todelliseen ongelmaan, joka koko Euroopalla on edessään ja jonka nimi on väestönvaihto, mikäli ruma sana sanotaan, niin kuin se on.

Kaksi miljoonaa

Kaksi miljoonaa tuli täyteen

Tänään tulee täyteen kaksi miljoonaa käyntiä tämän blogin sivuilla, omani pois luettuina.

Aivan ensiksi tahdon tietenkin kiittää lukijoita, joista monet ovat kärsivällisesti jaksaneet kiinnostua kirjoituksista ja keskusteluista jo vuosien ajan.

Jotkut ovat jääneet eli siis jättäytyneet kyydistä, mikä on tietenkin normaalia kehitystä. Kiitos mielenkiinnosta joka tapauksessa.

Ilahduttavaa on ollut sekin, että keskustelu on yleensä pysynyt asiallisena ja joskus ollut hyvinkin korkeatasoista. En ole ottanut asiakseni kaikkea kommentoida, etenkään, jos olen samaa mieltä.

Vaikka jotkut näyttävät toisin luulevan, en ole myöskään koskaan poistanut yhtään kommenttia, vaikka väitetään, että bloginpitäjälläkin saattaisi olla jokin vastuu siitä, mitä toiset sen johdosta hänen palstallaan kirjoittavat.

Minusta se olisi omituista, mutta varaan nyt joka tapauksessa mahdollisuuden poistaa sellaisen kommentin, joka voitaisiin liittää blogiin vihamielisessä tarkoituksessa ja sitten syyttää siitä, ettei sitä ole sensuroitu…

Mutta kiitos nyt siis siitä, ettei mitään vastaavaa mielestäni ole vielä esiintynyt tai sitten en ole asiaa ymmärtänyt. En siis ainakaan aio missään tilanteessa kutsua mitään nettivallesmannia paikalle.

Mutta jos vielä ihmettelisin tuota kahden miljoonan lukua, niin pitää kai sanoa, että painettujen kirjojen välityksellä tuskin lienen koskaan saavuttanut samanlaisia lukijamääriä.

Onhan tavallisen tietokirjan painos vain noin tuhat -puolitoista ja uusintapainoksineenkaan taitaa levikki harvoin nousta edes viiteen tuhanteen. Vaikka yhtä kirjan kappaletta lukisikin useampi, ei niille keskimäärin koskaan kertyne edes kymmentä lukijaa. Kaksi voisi olla realistisempi luku, kirjastotkin huomioiden.

Netti on todella avannut sananvapaudelle aivan uusia mahdollisuuksia ja samalla tietenkin saanut sen viholliset liikkeelle.

Bloggaus ja vastaavat nettiesiintymiset eivät maksa mitään eikä niitä säätele mikään portinvartija. Sitä paitsi ne tapahtuvat nopeasti, ilman sitä kuukausien viivettä, joka aina on kirjan julkaisemisella.

Varjopuolena on, että nettiin varmaan pääsee itse kultakin vähemmän mietittyä tekstiä, mutta itsestähän se on kiinni. Sitä paitsi mokat voi myöhemmin poistaa, kerrotaan.

Hyvin monet kommentoivat ainakin tätä blogia nimettömänä, mikä on ihan OK. Asian varjopuoli vain on, että kun kirjoittajana näyttää aina vain olevan sama nimimerkki Anonyymi, on hänelle vaikea edes vastata.

Kaino toivomukseni on, että kommentoijat käyttäisivät nimimerkkiä, elleivät nyt omalla nimellään kehtaa esiintyä, mihin saattaa olla hyviäkin syitä.

Monen nimimerkin kanssa tässä on jo tullutkin eräänlaiseksi tutuksi ja toivottavasti yhteys jatkuu. Kuten sanottu, en suinkaan aina vastaa kommentteihin eikä tämä tarkoita sitä, että olisin samaa mieltä. Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä, että olisin eri mieltä.

Lähden siitä, että jokaisella on oma mielipiteensä ja oikeus sen esittämiseen. Mikäli minusta joskus jostakin syystä tuntuu, että nämä sivut ovat ihan väärä paikka niille, saatan toki asiasta huomauttaa.

Mutta tähän asti on siis kaikki mennyt oikein hyvin, joten kiitoksia kaikille vielä kerran!

Kova paikka

 

Katastrofi

 

Анна Урядова, Голод 1920-х гг. в России и Русское зарубежье. Алетейя 2010,  167 с.

 

Kun bolševikit keväällä 1921 joutuivat tekemään äkkikäännöksen talouspolitiikassaan, se tapahtui erittäin dramaattisissa oloissa. Maaseutu oli ilmikapinassa. Tambovin alueella Antonovin kansannousua kukistamaan lähetettiin 55000 puna-armeijalaista, joilla oli myös lentokoneita, tykistöä ja taistelukaasuja. Kaikkia niitä myös käytettiin omaa kansaa vastaan.

 Kronstadtin kapina oli piste i:n päälle ja sen yhä kestäessä julistettiin NEP eli uusi talouspolitiikka, jossa luovuttiin entisen politiikan kulmakivestä, viljan pakko-otoista. Sotakommunismin vuosinahan oli yksinkertaisesti otettu niiltä, joilla on ja tämä tarkoitti sitä, että talonpojilta ulosmitattiin heidän työnsä hedelmät. Eihän muitakaan ollut riittävästi.

Tämä johti tietenkin siihen, että talonpoikaistalouksissa tuotettiin vain omiksi tarpeiksi. Viljalla käytävä kauppa olikin valtion monopolina ja sen rikkomisesta seurasi kuolemanrangaistus. Ennen pitkää maa, joka oli vuosittain myynyt ulkomaille valtavia määriä viljaa, ei kyennytkään enää elättämään itseään.

Uusi talouspolitiikka paransi tilannetta olennaisesti, mutta ei mitenkään ehtinyt pelastamaan niitä laajoja alueita, jotka joutuivat kuivuuden kouriin vuonna 1921. Talonpojat olivat jo valmiiksi puilla paljailla, usein siemenviljatkin oli jouduttu syömään. Elintarvikekaupan tuotantoketjut ja markkinat oli tuhottu ja jopa liikennevälineet olivat toivottoman rappeutuneita. Rautatiet toimivat kurjasti eikä vetureita saatu korjattua.

Näyttämö oli valmistettu yhdelle Euroopan historian suurimmista katastrofeista, jonka aikaansaamisessa ihmisellä ja tarkemmin ottaen bolševikkipuolueella oli olennainen osuutensa.

Neuvostoliittolainen historiankirjoitus ei aluksi kieltänyt tapahtunutta. Bolšaja sovetskaja entsiklopedian vuonna 1930 ilmestyneessä niteessä todettiin, että nälänhädästä oli kärsinyt 35 kuvernementtia, joissa asui yhteensä 90 miljoonaa henkeä ja että kuolonuhrien määräksi arvioitiin 5 miljoonaa.

Vuoden 1952 laitos mainitsee vain, että katastrofaalinen kuivuus oli vallinnut, mutta vuonna 1972 todettiin jo suorastaan, että se ei johtanut tällä kertaa katastrofaalisiin seurauksiin neuvostohallituksen tehokkaan toiminnan ansiosta…

Brežneviläinen tapa selvitä ongelmista kieltämällä niiden olemassaolo, saavutti tässä epäilemättä eräänlaisen ennätyksen. En tiedä, tehosiko se muihin kuin suomalaisiin taistolaisiin. Tiedonantaja-lehdessähän Urho Jokinen kielsi ehdottomasti myös Ukrainan vuoden 1933 nälänhädän.

On vaikea käsittää, millainen katastrofi on miljoonien ihmisten -vieläpä elintarvikkeiden tuottajien- kuoleminen nälkään. Ihmissyönti ja ruumiiden syönti saavuttivat nytkin suuret mittasuhteet, kuten tämän laatuisissa katastrofeissa aina käy. Tässä kirjassa ei näitä asioita käsitellä, vaan keskitytään sen sijaan emigranttiorganisaatioiden toimintaan, jonka tarkoituksena oli lievittää onnettomuutta.

On itsestään selvää, että miljoonien ihmisten ruokkiminen oli jättiläismäinen urakka, jossa olennaisella sijalla olivat logistiset haasteet: miljoonien tonnien kuljettaminen ja jakelu tarvitseville. Emigranttiorganisaatioiden ja muiden vapaaehtoisten mahdollisuudet auttaa olivat hyvin vähäiset, mutta kaikki apu oli toi tarpeen.

Neuvostohallituksen kannalta kiusallista oli, että nuo auttajat nostivat pakostakin esille sen tosiasian, että tuo hallitus oli kärsinyt totaalisen poliittisen ja moraalisen konkurssin. Siitä huolimatta ja sitäkin fanaattisemmin bolševikit pitivät kynsin hampain kiinni vallan kahvasta. Eipä heilläkään tainnut olla paikkaa, mihin paeta tekojensa seurauksia.

Suhtautuminen auttajiin oli hallituksen piirissä täysin kyynistä. Venäjällä oleskelevien intelligenttien Prtokopovitšin, Kuskovan ja Kiškinin nimistä väännettiin hullunkurinen sana Prokukiš, joka viittaa hävyttömään käsimerkkiin ja leimattiin heidän toimintansa nälänhädästä kärsivien auttamiseksi suorastaan rikolliseksi.

Itse Lenin määräsi, että ryhmän mustaaminen lehdistössä oli aloitettava välittömästi ja kaikkia noita oli mustamaalattava ja saatettava naurettavaksi ainakin kerran viikossa kahden kuukauden ajan. Ryhmä käsitti itse asiassa kymmeniä intellektuelleja ja sen johtajia uhattiin jo kuolemantuomiollakin. Ulkomainen painostus saattoi pelastaa heidät siitä.

Emigrantit olivat avustuspuuhissa hyvin aktiivisia ja tämä kirja selostaa heidän kymmenien komiteoidensa työtä, suomalaisetkin mainitaan, mutta ei kuitenkaan heidän sitä komiteaansa, joka toimitti apua Venäjän oppineille. Sen tehtävä olikin hieman erilainen. Sen tarkoitushan oli pelastaa nälkäkuolemalta sitä akateemista väkeä, jonka bolševikkihallitus oli tuominnut nälkäannoksille. ( https://timovihavainen.blogspot.com/search?q=kollegoja+pelastamassa).

Tehokasta apua saatiin sentään Venäjälle toimitettua miljoonia tonneja ja vaikka katastrofi paisui valtavaksi, olisi se ilman apua ja erityisesti amerikkalaista apua ollut vielä paljon pahempi.

Neuvostoliiton muodollinen valtionpäämies Mihail Kalinin arvioi vuonna 1923, että amerikkalainen organisaatio ARA pelasti kuolemalta 10,4 miljoonaa henkeä ja Fridtjof Nansenin johtama Kansainliiton organisaatio 1,5 miljoonaa. Vielä 220 000 henkeä pelastivat erilaiset hyväntekevyysjärjestöt.

Ulkomainen apu oli siis ehdottoman välttämätöntä ihmisten kannalta, mutta pelastettiinko siinä samalla myös bolševikkivalta? Emigranttien keskuudessa oli asiasta paljon erilaisia näkemyksiä, mutta humanitaariset syyt pakottivat sentään toimimaan. Pahimpana aikana bolševikkien soluttama Smena veh-lehti kuulutti, että jokainen kuukausi, minkä apu viivästyy, maksaa kaksi miljoonaa ihmishenkeä…

Joka tapauksessa avusta Venäjälle tuli lännessä tuohon aikaan päivän kysymys. Monen mielestä se oli käytännön osoitus siitä, mihin kommunistinen talouspolitiikka johti. Eivät he tainneet olla väärässäkään.

Kun Ukrainassa ja eteläisellä Venäjällä sitten vuonna 1933 syntyi uusi ihmisen luoma katastrofi, se onnistuttiin hoitamaan vähin äänin. Tietoja nälänhädästä kyllä saatiin, mutta länsimainen lehdistö piti syystä tai toisesta parempana olla erityisemmin siitä kirjoittelematta.

Kolme miljoonaa.

Kolme miljoonaa

Nyt tuli juuri kolme miljoonaa käyntiä täyteen tällä sivulla. Tekstejäkin on kertynyt 1623 kappaletta.

Eipä tässä auta muu kuin kiittää arvoisaa yleisöä myötävaikuttamisesta grafomaniani kehittymiseen. Toistan saman kuin kahden miljoonan kohdalla vuonna 2018: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kaksi+miljoonaa .

Varmemmaksi vakuudeksi sanoin vielä, kuten naapurin mies taannoin: Kiitoksia nyt niin paljon, että varmasti riittää!