Sodan ja valheen viehätys

Totuus tekee vapaaksi

Vanhoja kirjoja kannattaa lukea jo siksi, että ne ovat vanhoja. Tällöin on tietenkin ymmärrettävä ottaa huomioon se aika, johon kirjat sijoittuvat.

Yrjö Kallisen kirjan Hälinää ja hiljaisuutta (Tammi, Helsinki 1958, 303 s.) luin jo joskus neljäkymmentä vuotta sitten, mutta se tehoaa yhä. Kirjastomme heitti sen tarpeettomana kokoelmistaan ja lunastin sen 20 sentillä. Se kannatti lukea myös uudestaan.

Kirjassa ei nykyajan mittapuulla ole mitään erikoisia uutuuksia tai paljastuksia. Totuutta sieltä kyllä tuntee löytävänsä, toki siinä vaatimattomassa mitassa, joka vaimosta syntyneelle ihmiselle on sallittu. Lukijalle ainakin tulee mieleen sanonta ”puhun niin totta kuin osaan”. Siinä on mukana se tarpeellinen nöyryys, joka syntyy, kun ihminen ymmärtää rajoituksensa tässäkin suhteessa.

Kallisen kirjalla on kiinnostavaa arvoa muistelmina ja niitä kannattaa arvioida myös ilmestymisvuoden perspektiivistä. Tuolloin, kuten kirjoittaja toteaa, vuoden 1918 historiaa ei ollut edes kirjoitettu. Valkoinen ja punainen valhe eivät edes yrittäneet päästä asioiden ytimeen, vaan jankuttivat omaansa

Tuossa vaiheessa tasapainoista kuvaa aikakaudesta edusti lähinnä 1940-luvun lopulla ilmestynyt Juhani Paasivirran kirja, joka sekään ei puuttunut sotatapahtumiin, vaan keskittyi politiikkaan.

Vasta parin vuoden kuluttua ilmestyi Väinö Linnan Pohjantähti, jonka kakkososa järkytti yhteiskuntaa juuriaan myöten. Sehän toi esille tapahtumien inhimillisen tason. 1960-luvun puolivälistä lähtien Jaakko Paavolainen sitten tutkijan viileydellään toi esille tapahtumien koko raadollisuuden ja sen jälkeen on tässä maassa jo alettukin ymmärtää, miten tuskallista on menneisyydenhallinta totuudellisuuden näkökulmasta ja miten se eroaa ideologispohjaisesta kansallisesta itsepetoksesta.

Se on hyvä ja tarpeellinen asia, jossa tietysti myös voidaan mennä harhaan. Mutta ainahan kohtuus on vaikea laji ja jää saavuttamattomaksi niille, jotka antavat sokaista itsensä.

Kallinen muistelee varsin uskottavasti toimintaansa vuosina 1917 ja 1918 ja sitä absurdia prosessia, jonka mukaan hänelle langetettiin kuolemantuomio. Itse asiassa Kallinen tuomittiin kuolemaan peräti kolme kertaa, mutta tuomio jäi täytäntöön panematta.

Niinpä kirjoittajalla on henkilökohtaista kokemusta, jonka välittäminen toisillekin oli epäilemässä mitä suurimmassa määrin vaivan väärtti, vallankin vuoden 1958 perspektiivistä, kun veljessodan raadollisuuden virtahepoa yritettiin olla näkemättä ja muistamatta, vaikka monien vielä elävien ja vaikuttavien ihmisten kädet olivat ylt’yleensä veressä.

Asioista kiinnostunut nykylukija tuntee vuoden 1918 historiaa siinä määrin, ettei kirjassa esitetty pysty häntä sokeeraamaan. Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan.

Kirjoittaja ei suinkaan jätä antamatta myönteistä todistusta myös vastapuolen edustajista aina, kun katsoo siihen olevan aihetta. Sitäkin absurdimmaksi muodostuu kokonaisuus, joka jauhoi kuoliaaksi ja kylmäverisesti tapatti avuttomia vankeja kyynisen hurskaasti niin sanottuun lain pyhyyteen vedoten.

Kalllinen on maamme ensimmäisiä zen-buddhismin tuntijoita ja esittelijöitä. Toki vanhalla työväenliikkeellä oli ollut paljonkin kosketuksia itämaiseen filosofiaan erityisesti teosofian kautta.

Kallisen suhde uskontoihin on kuitenkin kriittinen. Hänen lempiajatuksiaan oli herättää ihmiset huomaamaan, miten helposti aatteet voidaan muuntaa täydellisiksi vastakohdikseen: intialainen kaiken olevaisen yhteyteen perustuva oppi synnytti ajan mittaan kastilaitoksen, joka erotteli ihmiset toisistaan äärimmäisen julmasti ja perusteellisesti.

Kallisen oma ajattelu näyttää olleen lähellä zen-buddhismia, niin monikäyttöistä kuin tuokin filosofia on käytännössä ollut. Joka tapauksessa kirjoittajan intohimo totuuteen, sellaisena kuin hän se ymmärsi, näyttää kaiken kattavalta.

Kallinen oli antanut itselleen lupauksen, ettei koskaan tottelisi käskyä, jonka oikeutusta ei voinut hyväksyä. Hänellä näyttää myös olleen taipumusta puhua suunsa puhtaaksi silloinkin, kun se oli epäedullista ja jopa vaarallista.

Mutta, kuten vanha sanonta asian ilmaisee: dixit et salvavit animam suam. Koko maailman onnettomuuksien lähteenä näyttää olevan valhe, ennen muuta valheen hyväksyminen ja totteleminen.

Kallinen olisi varmaan ollut suuri Solženitsynin kannattaja, jos olisi elää saanut. Valheessa eläminen oli myös Venäjän suurelle profeetalle kaiken pahan alku.

Valhe on kuitenkin viekas ja voimakas. Monilla ja ehkä useimmilla ihmisillä on taipumusta sen hyväksymiseen ainakin silloin, kun se jollakin tavalla tukee omia pyrkimyksiä. Silloin kaikki paha projisioidaan viholliseen. Ihminen valittaa maailman pimeyttä ja istuu oman itsensä varjossa, siteeraa tekijä vanhaa viisautta.

Pasifistina tunnettu Kallinen toimi myös Pekkalan hallituksen puolustusministerinä. Hän otti tehtävän vastaan vain sillä ehdolla, että olisi vapautettu myöntämästä varoja aseisiin ja muuhun ihmisten tappamiseen suoranaisesti tarkoitettuihin asioihin.

Kirja on tosin Kallisen itse kirjoittama, mutta se piirtää uskottavan kuvan poikkeuksellisen suuresta rohkeudesta ja rehellisyydestä. Toki kirjoittaja ymmärtää, ettei ole omassa asiassaan objektiivinen.

Erikoista kyllä, hän näyttää saaneen juuri näillä avuilla paljon tunnustusta myös monilta sellaisilta, joita hän oli joutunut vastustamaan. Niitähän ei ollut pelkästään porvarillisella puolella. Vain unessa elävät toki saattoivat identifioitua ideologiaansa siinä määrin, että antoivat sen määrätä jopa suhtautumistaan yksilöihin. Mutta onhan noita ollut ja on yhä.

Kallisen sodanvastainen sanoma on erityisen vakuuttava siksi, että hän oli aikoinaan omaksunut 1800-luvun sivistysoptimismin ja joutui sitten näkemään sen romahduksen useassakin sodassa. Kun kaikesta tuosta kokemuksesta huolimatta henkinen valmius sodan barbariaan nosti taas päätään 1950-luvulla, ei vanhan totuudenetsijän kauhistus ollut aivan vähäistä.

Mitä on se hyvä, joka voidaan saavuttaa sodan avulla? Se, joka ajattelee niin, ei itse asiassa edes ajattele, vaan nukkuu ja hourii. Ja niin kulkee ihmiskunta kuin sopulilauma sokean vietin ajamana mereen. Näin kirjoitti Kallinen kerran Sotilasaikakauslehdessä.