Väkivallattomuuden maa
Muistan miten OTK:laisen
osuustoimintaliikkeen armoitettu matkapuhuja Yrjö Kallinen piti meille,
Savonlinnan Kisalinnaan (juhlasalia ei koululla ollut) kokoontuneille koululaisille
ja muillekin buddhalaisesti värittyneen saarnan, jossa hän nosti esille sen,
miten helposti asiat muuttuvat vastakohdikseen, ilman, että kukaan edes huomaa
sitä.
Intialainen filosofia, kertoi Kallinen, selitti, että kaikki tässä maailmassa
on loppujen lopuksi olemukseltaan yhtä ja samaa. Emme ole vain tasa-arvoisia,
vaan itse asiassa me olemme yhtä jopa pienimmän hyönteisen ja matosen ja jopa
kasvien ja kivienkin kanssa.
Näin selitti
hindulaisuus ja tämän äärettömän yhteisyyden pohjalta se oli sitten kehittänyt
kastijärjestelmän, joka jakoi ihmiset syntyperänsä perusteella jyrkästi eri ryhmiin
ja kohteli niitä aivan tavattoman eriarvoisina: edes paarian varjo ei saanut
saastuttaa bramiinia…
Ja miten
suuressa määrin esimerkiksi buddhalaisuus perustuikaan rauhan ajatukseen ja
lähimmäisenrakkauteen. Silti voimme lehdistä lukea myös sen kovin
aktiivisestakin osallisuudesta verisiin konflikteihin.
Kristinuskosta ja
islamista en tässä enää sano mitään. Jälkimmäiselle tosin täytyy antaa se tunnustus,
ettei se teeskentelekään olevansa mitään muuta kuin väkivallan oppi. Jopa itse Laupias
armahtaja, Rahman Rahim profeettansa välityksellä tuskin muusta puhuukaan
kuin ankarasta rankaisemisesta ja kidutuksesta.
Teoria on on aina
teoria ja käytäntö on käytäntö. Venäjä on aina ollut vahvan valtion ja lukemattomien
sotilaiden maa, jonka katukuvassa uniformujen määrä oli loputon ja hämmästytti
yhä uudelleen ihmisiä 1800-luvulla, kuten aikalaistodistajat kertovat.
Samaan aikaan Venäjän
kansaa romanttisesti ihailevat slavofiilit kehittivät opin venäläisyyden, sen ihan
oikean ja aidon venäläisen kansan väkivallattomuudesta. Tämä käsitys siirtyi
ennen pitkää koskemaan myös valtiota ja tietenkin sitten jo ulottui itse sotilaisiinkin…
Ensimmäisen polven
slavofiilit, Aksakovin ja Kirejevskin veljekset, Homjakov ja Samarin uskoivat
löytävänsä aidon Venäjän sielun sieltä, minne Pietari Suuren eurooppalaistamispolitiikka
ei ollut päässyt: talonpoikaisesta kyläyhteisöstä.
Siellä ei ollut
kaikista synneistä suurinta ja perustavinta: ylpeyttä. Ihmiset eivät siellä
pyrkineet alistamaan toisiaan, vaan päätökset tehtiin yksimielisyyden, sobornostin
hengessä. Yksilö ei siellä pyrkinyt herraksi ja oman omaisuutensa haalijaksi,
vaan alistui vapaaehtoisesti oikeudenmukaisuudelle.
Tämän
vastakohtana oli länsimainen ajattelu ja se ilmeni yhtä hyvin feodalismissa
kuin demokratiassa. Jälkimmäistähän edusti ennen muuta Puola, tuo ylpeiden ja
sotaisten paanien maa, jota oli synnistään oikeudenmukaisesti rangaistu.
Tuon lännen
väkivaltaisen prinsiipin alkulähteenä oli katolisuus, joka jo keskiajan paavin
hahmossa oli alkanut hamuta itselleen maallista valtaa. Ortodoksia sen sijaan
opetti nöyryyttä ja hengellisen ja maallisen sopusointua, sinfoniaa.
Todisteena
siitä, että valtio -joka ymmärrettiin nimenomaan ja vain väkivaltakoneistoksi-
oli venäläisyydelle vieras asia, esittivät varhaiset slavofiilit sen, että koko
valtiolaitoskin oli tuotu Venäjälle muualta eikä kummunnut sen omista lähteistä:
valtion perustaminen tapahtui kutsumalla varjagit hallitsemaan.
Olkoonkin, että
myös Venäjällä sitten sen jälkeen oli valtio, mikä oli tarpeen ihmisten syntien
tähden, olennaista oli ymmärtää, ettei siinä ollut mitään venäläistä.
Samaan tapaanhan
Neuvostoliitossa vielä 1960-luvulla esitettiin, miten valtio ennen pitkää kuolisi
pois tarpeettomana kommunistisen itsehallinnon myötä. Valtio eli armeija ja
poliisikin olivat kuitenkin vielä kapitalistisen ympäristön takia
välttämättömiä siihen saakka, kunnes naapuritkin muuttuisivat kommunistisiksi.
Itse asiassa
kommunistinen ideologia ja slavofiilinen myytti sopivat yllättävän hyvin yhteen
ja siinä mielessä putinoidinen maailmanselitys on ainakin vanhemman sukupolven
venäläisille jo ytimeltään tuttu. Kyseessä on vain sen myöhäinen rappiomuoto.
Mikäli
venäläisyys, toisin kuin länsimainen henki oli väkivallatonta, täytyi asian
ilmetä vaikkapa venäläisen sotilaan hahmossa. Näin väitettiinkin. Lainaan tässä
Dostojevskia: Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin
se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa,
tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja
aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia… (Suom.
Tiina Kartano, teoks. Kulta-aika taskussa).
Ja koko Venäjän
kansa, tuo jumalankantajakansa (narod-bogonosets), joka kaikessa
aineellisessa kurjuudessaan oli kutsuttu sanomaan maailmalle uuden sanan, oli
nimenomaan yleisinhimillisen rakkauden ja keskinäisen ymmärryksen suhteen kaikkein
suurin:
Venäjän
kansalla on taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyy ehkä muita kansoja
paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä
lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä
antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja
sovittamaan ristiriitaisuudet. Se … on puhtaasti moraalinen ominaisuus
(Dostojevskin vuoden 1880 Puškin-puheesta. Suom. Olli Kuukasjärvi. Lainaus Vesa
Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa).
Niinpä Venäjä
tulisi hallitsemaan maailmaa, ei suinkaan väkivallan, vaan kansojen
vapaaehtoisen veljestymisen voimalla.
Mutta eikö
nimenomaan Venäjä ollut valloittanut valtavia alueita naapureiltaan ja pitänyt
heitä väkivalloin alaisuudessaan?
Tämä kiistettiin
niin slavofiilien kuin bolševikkienkin taholla, vaikka jälkimmäiset aluksi
olivat sen auliisti tunnustaneet. Venäjän laajeneminen selittyi sillä, että
naapurit olivat liittyneet siihen vapaaehtoisesti, yleensä saadakseen turvaan
toisia naapureita vastaan, kuten Kaukasuksen kristityt.
Ja jos nyt
tasarivalta, toisin kuin bolševikkivalta olikin sortanut joitakin kansoja, oli
liittyminen Venäjän imperiumiin tehnyt niille sentään mahdolliseksi päästä sosialistiseen
ja kommunistiseen yhteiskuntaan aikaisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut,
selitettiin 1930-luvulla. Kyseessä oli siis ollut pienempi paha.
1930-kuvulla stalinistinen
chauvinismi oli kuitenkin kehittynyt jo sille aseteelle, ettei tuollainenkaan
moite Venäjälle, edes sen vanhassa ja hylätyssä muodossa enää kelvannut ja ”pienemmän
pahan teorian” esittäjät saivat kokea asian nahoissaan. Ei Venäjään
liittymisessä mitään pahaa ollut, ei nyt eikä koskaan.
Entä eikö nyt
ainakin Baltian maat liitetty Venäjään vastoin niiden tahtoa, ovat monet
kysyneet.
Ei suinkaan,
kuului ja kuuluu virallinen vastaus. Äänestyksistä ja muista virallisista
päätöksistä oli olemassa mustaa valkoisella ja kaikki meni korrektisti
muodollisuuksia noudattaen. Missä muka voi nähdä merkkejä väkiallasta?
Eikö Liettuallekin
palautettu Vilnan alue, kun se liittyi Neuvostoliittoon? Riistikö Venäjä (Venäjän
federaatio) muka jotakin Baltian mailta, jotka liittyivät tasa-arvoisina
Neuvostoliiton kansojen joukkoon? Totta on, että itärajoja hieman tarkistettiin,
mutta sillä oli omat perusteensa ja se tapahtui keskinäisessä yhteisymmärryksessä.
Baltian maiden
kansalaiset saattoivat kiristellä hampaitaan, mutta Neuvostoliiton esittämä
tarina vakuutti monet niin kauan, kuin kommunistisella ideologialla oli kannattajajaoukkonsa
kaikkialla maailmassa. Nythän tarina kuulostaa pelkästään absurdilta.
Aina löytyy
ihmisiä, jotka tarvittaessa uskovat mielellään myös ristiriitaisia kertomuksia.
Ilmiö on erittäin laaja, mutta mieleen tulee tässä nyt erityisesti muuan Orenti
Diderichs, elinlääkäri, joka olli saanut slavofiilisen herätyksen ja
1980-luvulla julkaisi omaa, monistettua Russki listok v Finljandii -lehteään,
jota sai ilmaiseksi muun muassa Akateemisen kirjakaupan slaavilaiselta
osastolta. Nythän sellaistakaan ei ole ollut enää herran aikoihin. Ei muuten
ole kiinalaistakaan.
Joka tapauksessa
Diderichs vakuutteli siellä innoissaan, ettei Venäjä koskaan ollut miehittänyt
mitään vieraita alueita väkivaltaisen okkupatsijan merkityksessä.
Venäjään liittyminenkin oli aina ollut vapaaehtoista. Edes Isoviha ei sattunut
tulemaan kirjoittajan muistiin.
Suomessa
Diderichs näki jonkinlaista russofobiaa, kun Venäjän laajenemiseen liittyvät
perusasiat ymmärrettiin täällä aivan väärin. Niinpä tämä slavofiilinen
aktivisti kehotti suomalaisia ottamaan oppia virolaisista. Virossa ei hänen
käsityksensä mukaan ollut russofobiasta häivääkään…
Maailma muuttuu.
Olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Levada-tutkimuslaitokselta raportti siitä,
miten suuri osa venäläisistä nykyään jakaa slavofiilis- bolševistisen myytin Venäjän
ja venäläisyyden olemuksellisesta väkivallattomuudesta.
"Jälkimmäiselle tosin täytyy antaa se tunnustus, ettei se teeskentelekään olevansa mitään muuta kuin väkivallan oppi."
VastaaPoistaTämä tunnustuksellisen moraalin ja todellisuuden ristiriita voi ehkä selittää sitä inhimillistä rajallisuuttamme, joka mahdollistaa stalinien, hitlerien ja putinien valtaanpääsyn.
Joku sanoi: "Viaton uskomme aatteisiin johtuu siitä, että unohdamme niiden olevan imettäväisten keksimiä."
Että on se kyllä ihmeellinen tuo äiti-Venäjä ja sen "ystävälliset äidinkasvot"!
VastaaPoistaIkiaikainen matriarkaatti, jossa sosiaalinen sitovuus on olemuksellisesti vahvaa -- ja nimenomaan äidillisen symbioottisen turvan tarvetta -- josta johtuen sitten kaikki sisäpiiristä kauemmas sijoittuva koetaan pelottavana, maailma pahana, ja kaikkeen mikä koetaan uhkaavana suhtaudutaan hakeutumalla lopulta lujan isähahmon suojaan, isän nyrkin pelotevaikutukseen luottaen, ja auktoriteettiin uskoen ja sitä totellen.
PoistaEli siis ihan kaavan mukaista freudilaista valintaa äidin ja isän voimaannuttavien vaikutusten välillä. Itsehän tuo kansa ei pysty itseään analysoimaan, eikä ole halunnutkaan, eikä tuolta turvantarpeensa pohjalta tule uskaltamaankaan. Ollaan edelleen saman torjunnan vallassa, jossa Stalinin piti kieltää psykoanalyysi, oliko se vuonna 1937?
"Haluavatko Venäläiset Sotaa?" on kyllä Rivo Biisi.
VastaaPoistaEn laita linkkiä, etsikää itse Youtubesta.
Eivät varmasti halunneet silloin 1950-luvulla. Tuskinpa halusivat nytkään.
PoistaPäättelemme keskiaikaisten skolastikkojen tapaan käsitteistä todelölöisuuteen päin. Varsinkin yleiskäsitteillä on se ominaisuus, että ne "noituvat ymmärryksemme" (Wittgenstein).
PoistaIhmisen alkulaumooissa vallitsi vahva sosiaalinen sitovuus, eikä yksiolöllistä eriytymistä juuri ollut. Se oli lajimme selviytymisen ehto -- kaikki kieli palautuu edelleenkin reaktioon (Wittgenstein), ja se on perua siitä tosiasiasta, että muinoin lajin varhaisistoriassa vain lauman johtajan merkkisignaalien ehdoton ja välitön totteleminen saattoi laukaista pakoreaktion, joka pelasti meidät.
Kun kysymme, "haluavatko venäläiset sotaa", se ei tarkoita mitään. Se mitä nykyisin koemme yksilön "tahtona" on yksilöllisen eriytymisen mukanaan tuoma tunne siitä, mikä todellisessa historiassamme organisoi alkulaumaa -- eli yksilön kokemuksellinen tahto palautuu alkulaumaa organisoineeseen "valtaan".
Nietzsche mellasti käsitteillä: "Tahto valtaan!"
Mutta se on pelkkää kokemuksellista illuusiota. Yhä edelleenkin erityistä tajunnallisesti regressoivaa metodia -- hypnoosia -- käyttäen yksilön tahto voidaan palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että "tahto" voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Sosiologian perustotuus, se, että olemme lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöeläimiä, on meille nyt ymmärryksen ulkopuolelle jäävä tosiasia.
En tiedä, miksi emme yleisesti ottaen halua tehdä itsellemme selväksi tällaisia tosiasioita. Haluamme mieluummin pähkäillä senlaatuisia kysymyksiä kuin "haluavatko venäläiset sotaa".
Nopea ja voitokas sota kenties kuitenkin kelpaisi. 1930-luvulla Neuvostoliitossa esitettiin laulua;"Jos sota tulee huomenna." Siinä neuvostoihminen lupasi puolustaa äiti Venäjää hyökkäystä vastaan maalla, merellä ja ilmassa. Aika nopeasti sitä puolustauduttiinkin itäisessä Puolassa, mm. Laatokan Karjalassa, Baltiassa ja Bessarabiassa.
PoistaNäinhän se asia taitaa olla.
PoistaMutta pienenä kevennyksenä: kun muuan Venäjällä toiminut kuoro lauloi tätä laulua hotjat li russkije vony?, osa kuoroa vastasi laulaen hotjat, hotjat, hotjat...
Siis myönteisesti. Tätä ei toki tehty julkisesti.
Siis