Ihmisten touhuja

 

Yksilö edellä

 

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

 

Teemu Keskisarja on historiantutkimuksessamme ilmiö, joka jakaa ihmiset. Toisaalla ovat innokkaat ihailijat ja toisaalla nuivat paheksujat, joiden mielestä kirjoittajan tyyli on usein asiatonta tai muuten sietämätöntä, ja jotka kaiketi usein myös haluaisivat vastauksia toisenlaisiin kysymyksiin kuin Keskisarja antaa.

Joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen lahjakas ja ahkera tutkija, jonka skaala tuntuu sisältävän kaikki aikakaudet. Tiettävästi hän käyttää ainakin toisinaan myös aputyövoimaa, mutta sehän on vain myönteinen asia eikä sitä paitsi mitään uutta. Joka tapauksessa Keskisarja on aito tutkija, joka menee alkuperäislähteille ja muodostaa mielipiteensä niiden perusteella.

Tässä kirjassa hän kertoo, että tarkoituksena on esittää ihmisten historia ja silloin on mentävä yksilö edellä. Ihmisiä olivat toki kaikki lajitoverit tuohonkin aikaan, eikä mikään kansanluokka voi toista paremmin omia kyseistä ylpeää tai ainakin usein ylpeiltyä titteliä itselleen.

Joistakin ihmisistä vain on sattunut säilymään valtavasti lähdeaineistoa ja toisista tuskin mitään. Jälkimmäisessä tapauksessa on usein turvauduttava historialliseen mielikuvitukseen. Tieto siitä, miten ihminen reagoi tietyissä tilanteissa nykyään auttaa ainakin jossakin määrin ymmärtämään myös sitä, miten asia oli muutama sukupolvi sitten.

Toki menneisyys on vieras maa, jonka kieltä emme hallitse, vaikka sitä enemmän tai vähemmän ymmärrämme. Usein kirjoittaja jättääkin lukijan tehtäväksi muodostaa mielipiteensä joistakin asioista. Dramaattisia aineksia riittää.

 Niiden kauhisteleminen tai ihasteleminen ei olekaan perinteisesti kuulunut tutkijan tehtäviin, vaikka nykyään näyttää yhä suositummaksi tulevan jonkinlainen, lähinnä vähämielinen historian tulkitseminen, jossa kaiken maailman muotipelleilyt metoota ja BLM:ää myöten projisioidaan menneisyyden normeiksi.

Isoviha oli tunnetusti kauhujen aikaa, kuten vastaavat miehityskaudet kaikkialla maailmassa. Armeijan huolto oli se diktaattori, joka saneli, miten väestöön oli suhtauduttava. Lojaaleille ulostekonsa suorittajille luvattiin kaikki kaunis ja hyvä, metsiin karanneet olivat pettureita, jotka yrittivät näännyttää armeijan nälkään ja sissien tukijat olivat vihollisista vaarallisimpia.

Olihan siinä jo asetelmaa kylliksi. Laajoja seutuja autioitettiin perinnäiseen, kaikkien tuon ajan armeijoiden tapaan. Huomattakoon, että Pietari oli tehnyt sitä samaa suuressa mitassa omallakin maallaan, Kaarlen armeijan edessä perääntyessään. Ei siinä leikkiä laskettu.

Keskisarja kuvaa ennen muuta yksiöiden kokemusta. Paljolta kirjan tarinat kiertyvät Carl Gustaf Armfeltin ympärille. Tämä rehellinen ja kunniallinen, mutta onneton soturi sai johtaakseen Suomesta kootun armeijan katastrofista toiseen: Pälkäneeltä Napuen kautta Norjan tuntureille. Hän teki sen, mitä oli tehtävä, kun kerran käskettiin.

Tosin Napuella tehty päätös taistella tapahtui vastoin sotaneuvoston kantaa ja esimerkiksi Borodkin ihmettelee, miksi tuota kantaa sitten kysyttiin, ellei sitä noudatettu. Samassa taistelussa hakattiin parissa tunnissa kuoliaaksi 2645 miestä ja tämä suonenisku tuli alle puolen miljoonan väestöstä. Talvisodan verisimpänä päivänä menetettiin sentään vain 816 henkeä neljän miljoonan kansasta.

Nääntyneet, kouluttamattomat ja usein vain seipäillä aseistetut miehet aloittivat taistelunsa kaikella kunnialla, mutta sittenhän kävi kuin kävi. Voittajaksi tuli ruhtinas Golitsyn, jota kirjoittaja syystäkin nimittää talvisodan taitajaksi. Humaanisuudellaan hän ei kuitenkaan kunnostautunut Napuella, mutta kuuluu puolustuksekseen paheksuneen sitä, että taisteluun oli koottu talonpoikia…

Tässä kuitenkin tehtiin ihan kuin Venäjälläkin ja taisipa Golitsynin tapa kohdella vihollista olla aika samanlainen kuin Kaarlellakin. Myöhempänä Suomen hallinnon johtajana Golitsyn joka tapauksessa tunnettiin oikeudenmukaisuudestaan.

Hirmuisia aikojahan sitä elettiin ja erilaisia kansan onnettomuuksia on ylenpalttisesti kuvattu jo noista ajoista lähtien. Kuva Isosta vihasta on syöpynyt Suomen kansan muistiin eikä sieltä pois lähde. Siihen ei ole syytäkään. Oma lukunsa oli orjien hankinta Suomesta, mikä oli tämän sodan erityispiirre verrattuna Keski-Euroopassa käytyihin taisteluihin.

Armeijan keskeinen ongelma oli huolto ja se saneli myös paljolta sen, mitä Carl Gustaf Armfelt saattoi tehdä. Tuhansien miesten ja hevosten ruokkiminen vähän tuottavilla ja harvaan asutuilla seuduilla ei ollut leikin asia. Nälkä, kylmä ja taudit saattoivat olla vihollista vaarallisempia.

Norjan tuntureille jäi Armfeltin armeijasta yli puolet -3700 miestä 5800:sta-etupäässä suomalaisia- kuoli parissa päivässä jäätävän myrskyn uhreina. Monet henkiin jääneistä olivat invalideja. Se valopuoli asiassa oli, että sukupuolijakautuman ollessa äärimmäisen vinoutunut, löytyi morsian ja siis vaimo vähemmilläkin avuilla.

Mitä Suomen väestömäärään kokonaisuutena tulee, kannattaa Keskisarja sitä tulkintaa, ettei se olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721, mutta ei siis kasvanutkaan. Sitkeääpä oli kansa! Toki muistamme, että suuret kuolovuodet juuri ennen sodan puhkeamista olivat jo tehneet melkoisen loven väestöpyramidiin. Voisi olettaa, että heikoimmat menehtyivät jo silloin.

Keskisarjan kerronta on hyvin persoonallista ja usein hän virittelee lukijalle eräänlaisia ansoja saattamalla tämän yllättäen kokoamiensa faktojen keskelle ja ikään kuin lausahtaa: tällainen se tilanne oli, tuumipa tästä mitä haluat.

 Sen tavallisen keskivertoihmisen kannalta se tilanne oli yhä uudelleen lohduttoman kaamea, mutta elettävä oli. Pietismi levisi olosuhteissa, jotka olivat tuonkin ajan mittapuilla poikkeuksellisen ankeat.

Tämä kirja ei kovinkaan paljon puhu Suuresta Pohjan sodasta Suomen ulkopuolella, paitsi kun asia koskee suomalaisia. Sota Suomessa ja Isoviha ovat sen keskeistä ainesta. Ihmisten historiaa siinä todella käsitellään varsin monipuolisesti.

Onhan meillä jo vanhastaan paljon ansiokkaita tämän alan tutkimuksia, eritoten Lindeqvistin, Kujalan ja Vilkunan teokset ja Armfeltistäkin Sakari Kuusen kirjoittama elämäkerta. On siis syytä kysyä, mitä uutta tämä kirja antaa.

Itse asiassa kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Uusi näkemys tämä joka tapauksessa on ja tuo uutuus taitaa ennen muuta liittyä kokonaisuuteen, jonka on luonut tietty lähestymistapa.

Keskisarja on -voisi vanhaa saksalaista erottelua käyttäen sanoa- ennen muuta Geschichtsmaler eikä Geschichtsschreiber, historiamaalari eikä historian kirjoittaja. Ne uutuudet, jonka hänen tutkimuksensa tuo esille eivät ole hevin kuivilla yleiskäsitteillä tyhjennettävissä. Luulen, että hän on onnistunut pyrkiessään kaivamaan esille sen ihmisen, yksilön tuon aikakauden melskeisestä sekasorrosta.

Pohjan sodan kuvia

Kuvitettu Pohjan sota

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

Viime vuosina Suuresta Pohjan sodasta ja etenkin Isosta vihasta on tullut aika mukavasti uutta tutkimusta. Ennen muuta tarkoitan tietenkin Kustaa H.J. Vilkunan ja Antti Kujalan tutkimuksia.

Lisäksihän on olemassa klassikoita Lindeqvististä ja Korkiakankaasta aina Voltairen Kaarle XII:n historiaan, joka on yksi maailman levinneimpiä kirjoja. Niin suuri maine oli kerran Pohjolan leijonalla.

Mitä Pietari Suureen tulee, on häntä käsittelevien kirjojen määrä loputon, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat venäjäksi. Toki myös englanniksi on hyvää tutkimusta, ihan viime vuosiltakin.

Mutta Keskisarjahan ei tässä kirjoita Suuren Pohjan sodan, saati Isonvihan historiaa, vaan ilmoittaa kirjoittavansa Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa, mikä on jo aivan eri asia.

Kun näkökulma on tämä, ei kirjoittajan tarvitse jäädä pohtimaan asioiden syitä ja seurauksia ainakaan suurpolitiikan tai sodankäynnin kannalta. Tosin ne vaikuttivat olennaisesti myös siihen, mitä ihmiset joutuivat kokemaan.

Kirjoittaja on genrensä valinnut ja se muistuttaa aika lailla Peter Englundin tapaa tarkastella menneisyyttä.

Vanhan saksalaisen jaottelun mukaan voisi sanoa, ettei Keskisarja ole Geschichtsschreiber, vaan Geschichtsmaler -historiamaalari. Hän luo harvoilla, mutta harkituilla siveltimenvedoilla impressionistisia kuvia, jotka ovat yksinkertaisuudessaan vaikuttavia. Sen sijaan hän ei koskaan jää jahkailemaan tai vatvomaan, vaan kiiruhtaa eteenpäin. Niinhän aikakin tekee.

Carl Grimberg on luultavasti vaikuttanut suurten ikäluokkien historiankäsitykseen enemmän kuin kukaan muu. Häntä nimitettiin joskus historian Pekka Tiilikaiseksi legendaarisen radioselostajan mukaan, mutta se ei ollut mikään kohteliaisuus. Historianhan tuli olla tieteellistä ja Grimberg syyllistyi usein kevytmielisyyteen.

Nykyään ollaan tälläkin alalla suvaitsevampia. Historiaa tarvitaan moneen asiaan. Menneisyyttä on yritettävä ymmärtää myös niiden näkökulmasta, joilla ei ollut omaa ääntä ja jotka painuivat nimettöminä historian hämärään. Itse asiassa he kuitenkin olivat se enemmistö, joka kaiken joutui kokemaan.

Niinpä kirjoittaja käyttää runsaasti historiallista mielikuvitustaan ja pohdiskelee vaikkapa sitä, eivätkö miehet ajatelleet, että olisi mukavampaa tehdä saunavastoja, kun he joutuivat kyhäämään vitsakimppuja piiritystä varten.

Eiköpähän vain. Yleisesti ottaen historiallinen mielikuvitus tosiaan on välttämätön, jotta saataisiin aikaan järjellinen ja uskottava todellisuuden kuva lähteistä, jotka useimmiten vaikenevat aivan olennaisistakin asioista, jos ne ovat aikalaisille itsestäänselvyyksiä. Meille ne useinkaan eivät sitä ole.

Keskisarjan kieli on asia sinänsä. Tiedän, että monia tavattomasti ärsyttää vaikkapa se, että sotamiehiä nimitetään koko ajan heikeiksi. Olisi ollut mukavaa löytää yksi sotamies, jonka elämänkaarta olisi voitu koko ajan seurata. Muuan heikki kyllä löytyy, mutta katoaa pian.

Sen sijaan löytyy kyllä muuan katala murhamies, joka ei päädy mestauslavalle teloitettavaksi, vaan teloittajaksi. Hän hoitaa ammattiaan koko sodan ajan ja vielä kauemminkin ja selviää myös Armfeltin Norjan-retkeltä, jossa suuri määrä kunnon miehiä kuolee.

Monenlaista tarinaahan maailmaan mahtuu. Joutsenon kirkkoherran tytär Annika Svan joutui venäläisten käsiin ja pakotettiin rakuunaksi. Omalla puolella taas oli riveissä muuan Anna-Juho, joka myös oli tuollainen genderblender.

Olen aina ihmetellyt, etteivät feministimme ole olleet näistä kiinnostuneita. Myös Venäjän puolella soti muuan husaari Durova, joten tämänkin alan marginaali-ilmiöitä riittää niistä kiinnostuneille.

Mutta silloin, kuten nytkin valtaosa kansaa koostui normaali-ihmisistä. He joutuivat maksamaan ihmisveroa niin väenotoissa kuin orjina, joita etenkin kasakat ryöstivät mukaansa myytäväksi. Sitä paitsi juuri ennen sotaa sattuneet suuret kuolovuodet verottivat -en sano ”rokottivat”- pahasti väestöä, joka vielä sen jälkeen sai kärsiä rutosta.

Luulenpa, että moni lukee ihmeissään sitä kirjoittajan johtopäätöstä, jonka mukaan Suomen väestö ei kuitenkaan edes olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721. Kuitenkin tietyn ikäisiä, siis kenttäkelpoisia miehiä oli loppuvaiheessa vain kolmannes naisten määrästä.

Olipa siinä sitten miehillä vientiä ja myös maata viljeltäväksi. Kuten kaikilla suurilla onnettomuuksilla, myös Suurella Pohjan sodalla oli se toinenkin puolensa.

Kirja selostaa Suuren Pohjan sodan dramaattisimmat tapahtumat alkaen Kolkanpään suuresta vuojustuksesta aina siihen, miten Armfeltin joukot ylittivät Norjan tunturit.

Kansamme historiassa Napuen taistelu ja tuo tuntureiden ylitys ovat tuhoisimpia päiviä. Kun kolmisen tuhatta miestä kuoli yhdessä ainoassa päivässä, oli se neljänsadan tuhannen ihmisen kansalle isku, jollaista ei ole sen koommin ollut ja tuskin sitä ennekään.

Sitten tulee esimerkiksi tuo Hailuodon joukkomurha, jota kirjoittaja nimittää kansanmurhaksi. Sellainen se taisi ollakin.

Ne lukuisat kidutukset ja muut pahat teot, joita etenkin kasakat tekivät kiristääkseen tyhjiin imetyltä kansalta sen viimeisetkin elintarpeet, mainitaan sen enempää asiaa vatvomatta. Myöskään Golitsynin toimintaa Turussa ei selosteta, eikä hallinnon tilaa paljon muutenkaan.

Puutteena kokonaiskuvassa voisi pitää sitä, että Pietarin ja hänen lähipiirinsä maailma jää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vaille käsittelyä. Pietarista on kuitenkin olemassa valtava määrä lähteitä, joita on myös julkaistu jo vuosikymmenien ajan.

Mutta en minä nyt sitä tarkoita, että Keskisarjan olisi kuulunut vielä venäläistenkin elämää kuvata. Kirjahan on nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta kirjoitettu ja sellaisiahan me suomalaiset juuri tarvitsemme.

Toisaalta olisi kyllä myös hyvin kiinnostavaa verrata oman kansamme ja venäläisten kohtaloita juuri Suuren Pohjan sodan aikana. Sotahan oli erittäin rasittava myös venäläisille ja jos oli Carolus tiukka ja korskea herra -mitä Keskisarja ei suinkaan paisuttele- oli Pietari sitä vielä enemmän. Hän oli todellinen aikansa Stalin.

Kun Uudenkaupungin rauhan 300-vuotispäivä nyt lähestyy, olisi jo aika ottaa Suuri Pohjan sota aiheeksi suomalais-venäläiseen symposiumiin. Arvaan kyllä, että suuri kansainvälinen tapaaminen asian kunniaksi järjestetään, mutta pelkään pahoin, että suomalaiset jäävät siellä jalkoihin suurvaltojen puristuksessa.

Kuitenkin tuo sota oli juuri meille erityisen kohtalokas ja juuri meillä sen rauhakin tehtiin. Se oli sen luokan tapahtuma, että asiaan kannattaisi Uudessakaupungissa panostaa toden teolla. Sivistynyt eurooppalainen kun tuntee kyllä Nishtadtin tai Nystadtin rauhan (vrt. https://bigenc.ru/domestic_history/text/2665186 ), mutta hyvin harva ymmärtää, missä ja miten se solmittiin ja mitä siellä päätettiin.

Keskisarjan kirja on tervetullut ja sanoisinko ajan hengessä maalattu näkökulma yhteen Suomen ja Euroopan historian merkittävimpään murrosaikaan.

Kun Pietaria alettiin rakentaa

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.