Muuan leijona ja hänen maineensa

 

Pohjolan leijona

 

"Nyt Lagerbring saa laittaa

sanoman Suomehen,

puvussa Leijonamme

jo meidän ollehen.

Toll marski, Piper, kreivi,

ma teidät kumpaisen

todistajaksi kutsun

tekoni ylhäisen!"

J.L. Runeberg, ”Kuningas”

(Vänrikki Stoolin tarinat)

 

   Kaarle XII saavutti sotakentällä useita hämmästyttäviä voittoja alivoimaisenakin ja esimerkiksi Aleksandr Suvorov kunnioitti häntä oppi-isänään.

     Omaa sotaansa aloittaessaan Kustaa III sitoi vyölleen Kaarle XII:n miekan, joka oli hänelle aivan liian pitkä ja Kustaa IV Aadolf puki hänkin Suomen sodan aikana teatraalisesti sankarikuninkaan uniformun päälleen, kuten Runebewrg pilkallisessa runossaan kertoo.

     Huolimatta siitä, että Kaarlen politiikka tuhosi Ruotsin suurvallan perusteellisemmin kuin ehkä olisi ollut tarpeen ja aiheutti valtavasti tarpeetonta hävitystä ja kuolemaa, ovat jälkipolvet Ruotsissa usein suhteutuneet häneen ihaillen.

     Helsingistäkin löydämme yhä ravintolan nimeltä Kaarle XII, mikä puhuu puolestaan. Sen sijaan, että olisi kyennyt edes jonkinlaiseen kompromissiin, Kaarle torjui rauhanteon Venäjän kanssa edellyttämällä, ettei Suomenlahden perukkaa saa missään tapauksessa luovuttaa.

     Siellä sijaitsi kuitenkin jo vuodesta 1703 Venäjän uusi pääkaupunki. Turkki olisi voinut lyödä Venäjän ja itse asiassa sen jo tekikin, mutta luovutti sitten voiton hedelmät takaisin milteipä hernekeitosta. Kaarle sai jatkaa maansa hallitsemista Benderistä Turkin alueelta käsin, kunnes pakotettiin vaihtamaan paikkaa.

     Tuohon aikaan Suomi, olennainen valtakunnanosa, oli venäläismiehityksessä (isoviha), mutta sen kärsimyksille ei arvoa annettu enempää Benderissä, kuin Pohjanlahden takanakaan. Ruotsissa tutkijat eivät näytä koskaan kiinnostuneen isonvihan historiasta. Christer Kuvajan tällä vuosisadalla Tukholmassa ilmestynyt teos on poikkeus ja tietenkin suomalaisen tekemä.

     Ruotsalaisilla ei ollut isoavihaa, vaan Suuri Pohjan sota jatkui yhä. Tosin Suomesta käsin hyökännyt kaleerilaivasto muistutti aika ajoin rannikon asukkaita siitä, että vaara uhkaa idästäkin.

     Kaarle XII on kaikesta politiikkansa tuhoisuudesta huolimatta jäänyt historiaan hahmona, jonka eräät aikakaudet yhä uudelleen nostavat esille palvottavaksi, kun taas toiset ymmärtävät sen varoittavana esimerkkinä.

     Ruotsalais-ukrainalainen sotaliittokin kuului Kaarlen politiikkaan ja uskon, ettei se voi olla vaikuttamatta tämän päivän Ruotsin suhtautumisessa Kaarleen ja karoliineihin.

     Tätä asiaa en kuitenkaan tunne. Ken tietää enemmän, kertonee?

     Tässä nyt muuan kirja ja sitä koskeva blogi ajalta, jolloin meneillään oleva suuri eurooppalainen sota ei vielä vaikuttanut käsityksiimme historiasta.

 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aikansa sankari

 

En hjälte i tiden

 

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

 

     Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

     Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

     Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

     Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

     Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

     Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

     Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

     Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

      Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

     Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

      Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

     Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

     Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

       Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

      Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

       Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

      Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

     Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

     Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

     No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

     Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

     Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

     Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

     Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

     Strindbergistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarlesta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

     Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

     Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

     Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

     Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

     Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

 

Kun Pietaria alettiin rakentaa

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.

Kuninkaamme

 Rautakallo

Voltaire, Kaarle XII:n historia (1731). Karisto 1994, 330 s.

Kun nyt on kulunut suunnilleen puoli vuosisataa siitä, kun ensi kerran luin tuon Voltairen kuuluisan teoksen, ajattelin sopivaksi uudistaa tuttavuuden sen kanssa. Enpä enää edes muistanut, mitä muistin tuosta eräästä maailman luetuimmasta kirjasta.

Asiahan on siten, että Voltaire, joka oli aikansa ihailluimpia ja kuuluisimpia todellisia superjulkkiksia, oli kirjoittanut historiateoksen, joka ei ollut kuivaa kronikkaa, vaan myös sangen luettava. Se oli tärkeä syy sille, että se levisi tavattoman monina painoksina eri kielillä.

Kun olin sen verran nuori, että luulin käsittäväni asiat paremmin kuin menneiden sukupolvien poropeukalot, muistan ainakin suhtautuneeni yliolkaisesti kirjoittajan moralistiseen tarkastelutapaan. Kuin joku Plutarkhos ikään, Voltaire vain tuijotti silmänsä sokeiksi päähenkilönsä hyveisiin ja paheisiin sen sijaan, että olisi ymmärtänyt tämän olleen lopultakin vain yhteiskunnallinen ilmiö, aikakautensa luomus.

No, nyt kuvittelen vähemmän omasta ymmärryksestäni ja siksi arvelin hyödylliseksi ainakin taas tutustua siihen, miten aikakautensa suurimmaksi hahmoksi kerran tunnustettu kirjoittaja oikein kuvasi asioita.

Kirja alkaa merkittävällä lauseella: ”Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta (sic!) noin kaksisataa ranskalaista peninkulmaa ja pituutta kolmesataa.”

Paitsi että tämä lause on kuin suoraan Julius Caesarilta (”Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…”), sisältää se heti erään merkille pantavan toteamuksen, joka erinäisten tämän ajan viisastelijoidenkin kannattaisi aina silloin tällöin kerrata.

Siinähän puhutaan erikseen Ruotsista ja Suomesta, jopa sellaisessa muodossa, että voisi odottaa kirjoittajan heti seuraavassa käyttävän valtakunnasta Ruotsi-Suomen nimitystä.

Sitä hän ei toki tee, mutta lause kumoaa jo sellaisenaan sen erinäisten byrokraattis-maagisen ajattelun edustajien teesin, jonka mukaan mitään Suomea ei ollut ennen vuotta 1809 (tai 1808 tai 1917 ja mitä nyt keksittäneenkin).

Edes erinäisten Suomen kronikoiden olemassaolo ei ole voinut horjuttaa sellaisten henkilöiden vakaumusta, joiden mielessä maailman olemus selviää ennen muuta juridisista dokumenteista ja niistäkin pääasiassa valtion palveluksessa oleville.

Tästä näkökulmastta katsoen ei siis aikoinaan ollut lainkaan Suomea, vaan sen sijaan tietty määrä ruotsalaisia läänejä. Niitä sitten annettiin ja otettiin, kun rauhoja tehtiin.

Mutta se siitä. Suomesta puhutaan tässä kirjassa vain vähän. Toki se mainitaan silloin tällöin, yleensä melko epätarkasti kuvattujen sotatoimien yhteydessä. On tietenkin selvää, ettei esimerkiksi ”Isonvihan” käsitettä tunneta. Se oli sittenkin vain yksi sotilaallisen miehityksen kausi ja sellaisia Euroopan historiassa oli tuonakin aikana valtavasti, lähes kaikkialla.

Voltairen kirja käsittelee ennen muuta päähenkilöään, hallitsijaa hyveineen ja paheineen.

Itse asiassa noita jälkimmäisiä Kaarlella ei ollutkaan paitsi siinä mielessä, että hän vei hyveensä liian pitkälle: rohkeudesta tuli uhkarohkeutta, lujuudesta itsepäisyyttä, anteliaisuudesta tuhlaavaisuutta, oikeudentunnosta joskus julmuutta ja viimeisinä vuosina arvovallan ylläpitäminen läheni sortovaltaa, kirjoittaa Voltaire.

”Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi olisi saattanut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuuden hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön, kuin järkevä. Hän oli ensimmäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtiotaan. Hän tahtoi valloittaa valtakuntia voidakseen lahjoittaa ne pois.”

Hyveiden kehittyminen paheiksi, kun ne viedään liiallisuuteen, oli tietenkin vanha aristotelinen ajatus, jonka Voltairen ja siis myös Kaarlen aikakauden ihmiset hyvin tunsivat.

Toki Kaarle, joka ei ollut mikään kirjamies, tunsi joka tapauksessa myös keskeisiä antiikin historian teoksia, niin Aleksanterin kuin Caesarinkin elämästä kertovia. Itse hän ihaili sankarikuningasta, tuota suurta Kustaa Aadolfia.

Kaarle osasi saksaa yhtä hyvin kuin ruotsiakin ja puhui myös sujuvasti latinaa. Ranskaa hän ei sen sijaan suostunut puhumaan sanaakaan ja niinpä täytyi monien tuon ajan potentaattien alistua keskustelemaan hänen kanssaan latinaksi.

Ruotsalaisia kansana ei kirjoittaja osaa kyllin ihailla. He olivat tavattoman urhoollisia, kurinalaisia ja kunniantuntoisia –maaorjuuttahan ei maassa tunnettu, mikä ilmeisesti oli kansan hyveellisyyden kannalta erinomainen asia. Sitä paitsi ruotsalaiset vihasivat hehkuvasti tanskalaisia, tuota perivihollista.

Venäjällä taas Pietari, tavattoman lahjakas ja uuttera hallitsija nosti kansansa barbariasta sivistykseen. Häneltä kuitenkin puuttui inhimillisyyttä eikä hänen moraalinsa noussut lähellekään Kaarlen tasoa. Hän oli mitä ilmeisin machiavellisti, jolle kieroilu oman valtion asian edistämiseksi oli luonnollinen asia.

Voltaire kuvailee melko laajasti karoliinien voitonmarssia pitkin ja poikin Eurooppaa ja sitä pelkoa ja kunnioitusta, jota tämä armeija herätti sielläkin, minne se ei astunut. Sekä Narvan että Poltavan taistelujen voimasuhteita liioitellaan suuresti, mutta sehän kuului aikoinaan asiaan.

Kuten Kaarle sanoi Benderin kalabaliikin jälkeen eräälle hovimiehelle, joka onnitteli kuningasta siitä, että tämä oli omin käsin tappanut kaksikymmentä turkkilaista: tällaisissa asioissahan suurennellaan aina puolella.

Voltairen kirja perustuu osin painettuihin lähteisiin, mutta kiinnostavaa on, että hän tunsi henkilökohtaisesti monia avainasemassa olleita henkilöitä, jotka kertoivat hänelle omat versionsa siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Mitään epäkunnioittavaa ei Voltaire tuo esille. Sankari oli lähes yli-inhimillinen myös siinä, että hän koko ikänsä pidättäytyi niin alkoholista kuin seksistäkin.

Loppuvaiheessa Kaarle joka tapauksessa näyttää joutuneen neuvonantajansa, kreivi Görtzin vaikutuksen alaiseksi. Görtzin eräs suuri innovaatio oli rahan huonontaminen eli leimatun kuparirahan julkistaminen arvokkaammaksi kuin sen metallin arvo. Tähän aikaanhan Ruotsissa käytettiin ns. plooturahaa, jota vähänkin merkittävämmissä ostoksia varten tarvittiin hevoskuormallisia.

Kuten niin monet tämän ajan aikaansa edellä olleet ekonomistit, Görtz sai vihat niskoilleen ja mestattiin pian Kaarlen kuoleman jälkeen.

Hän oli kuitenkin myös etevä poliitikko, jota on verrattu suorastaan Talleyrandiin. Hänen suuria ideoitaan oli hyökkääminen Skotlantiin, jakobiittien avuksi ja Englantia vastaan. Tässä olisi tarvittu myös liittoa Venäjän kanssa ja siihen Pietari näyttikin olevan suostuvainen.

Myös Göteborgin avaaminen Madagaskarin merirosvojen tukikohdaksi oli neuvottelujen kohteena. Se kartessin- tai musketinkuula, joka tappoi Kaarlen, teki kuitenkin lopun myös näistä suurista suunnitelmista. Edessä oli sitten tämä Uudenkaupungin rauha, jonka solmiminen arvattavasti meilläkin huomioidaan valtavasti julkisessa sanassa tulevana vuonna. Merkitsihän se Venäjän lopullista nousua eurooppalaiseksi suurvallaksi ja imperiumiksi.

Suomen suunnalla Uudenkaupungin rauha oli sangen siedettävä ja osittain suorastaan antelias maksaessaan luovutettavasta Karjalasta miljoonakorvaukset, jotka olivat loppuun ajetulle maalle enemmän kuin tarpeen.

Lopussa alkoi kyllä olla Venäjäkin, jota Pietari oli armottomasti piiskannut parinkymmenen vuoden ajan. ”Veli Kaarle”, kuten Pietari nimitti Ruotsin kuningasta, oli tarjonnut keisariksi kruunatulle yleisnerolle ja jättiläiselle arvoisensa vastuksen.

Aikansa sankari

En hjälte i tiden

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

 Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

Strindbersistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarelsta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

Outo hallitsijamme

 

Ujo itsevaltias ja Ruotsi-Suomi

 

Peter Ullgren, Krigarkungens undergång. Karl XII:s sista år. Lind&Co 2025, 238 s.

 

Tämän kirjan fokuksessa on Kaarle XII:n persoona ja se on siis ymmärrettävä sen mukaisesti eikä kuviteltava, että siinä esitetyt käsitykset joistakin sivuasiasta olisivat myös yhtä vankalla pohjalla. Toki kukin historian seikka on aina oman tarkastelunsa väärtti, mutta kiinnostavaa on sekin, mitä tarinasta jää pois.

Kaarle-kuninkaan persoonaa tämä kirja valaisee, sanoisinko, perinpohjaisesti. Kymmenet eri silminnäkijöiden kuvaukset kuninkaan tavoista ja tavoitteista ja hänen allekirjoittamansa käskyt luovat vakuuttavan kuvan kohteestaan. Itse asiassa tuntuu välillä siltä, että paljon vähempikin olisi riittänyt, sama toistuu yhä uudelleen.

Jos sanoisi, mettä Kaarle oli omituinen, olisi se asian vähättelyä. Kyllä hän oli ihan oikeasti outo tyyppi kaikkien aikalaistensa silmissä. Hän oli ensinnäkin tavattoman ujo ja sulkeutunut, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Esimerkiksi ranskalaisen hovimiehen silmissä tämä ei ollut mikään ansio.

Toki Kaarlella oli suuri ihailijansa Voltaire, joka nyt toki ennen muuta olikin suuri, henkevä rienaaja, persifleur (vrt. Vihavainen: Haun voltaire rautakallo tulokset ).

Kauniimmasta sukupuolesta Kaarle ei ollut näköjään seksuaalisesti kiinnostunut, mutta sen sijaan hänellä oli hyvin hellä suhde äitiinsä ja sisareensa. Rakkaan sisaren kanssa sitten yhdessä itkettiinkin äitiä muistellessa Vadstenassa kuninkaan palattua monivuotiselta korpivaellukseltaan Ruotsin maaperälle.

Kaarlen tavat olivat äärimmäisen yksinkertaisia, mikä myös toisaalta herätti pahennusta ja katsottiin itsevaltiaan arvoa loukkaavaksi, mutta toisaalta taas sai miehet kunnioittamaan ja palvomaan sankariaan, joka eli samaa elämää kuin hekin. Kaarlen lumovoima oli valtava.

Kaarlen rohkeus oli epäilemätöntä ja samoin kuin sankarinsa Kustaa II Adolf, Aleksanteri Suuri ja Caesar, hänkin johti joukkojaan edestä. Osumaa tuli yhä uudelleen, mutta legenda kuolemattomuudesta kasvoi sitä mukaa. Stoalaisesti Kaarle osasi kätkeä kipunsa ja säilytti tyyneytensä.

Kaarle oli myös säälimätön. Miehitetyillä alueilla hän hallitsi terrorilla ja määräsi, että vähänkin epäilyttävät tyypit oli tapettava ja saatava väki vakuuttuneeksi siitä, että mikäli he sabotoivat Ruotsin armeijaa, heidät tuhotaan niin perusteellisesti, ettei edes lasta kehdossa säästetä.

Tuohan oli tietenkin aivan samaa kuin venäläisten politiikka Isonvihan aikana. Silläkin oli oma logiikkansa ja se lähti siitä ykkösasiasta, että miehitysarmeijan huolto oli turvattava.

Kaarlen persoonan ytimessä oli kunnianhimo ja tarve saada hyvitystä loukkauksista ja maineen tahraantumisesta. Ruotsin suurena häpeänä oli Poltavan taistelun jälkeinen Perevolotšnan antautuminen, josta Kaarle ei ottanut syytä itselleen, enempää kuin Poltavan tappiostakaan.

Tällaisen miehen kanssa rauha voitaisiin solmia vasta sitten, kun olisi taas saatu jonkinlainen voitto.

Kaarlen oleskelu Turkin alueella vuosikausien ajan on jo sellaisenaan merkki syvästä omituisuudesta, joka saavutti outouden mitat. Toki Turkki vuosien 1710-1713 sodassa saavutti Venäjästä sellaisen voiton, jolla koko sen armeija olisi voitu tuhota, mutta sen jälkeen oleskelusta kaukana vieraalla maalla tuli ennen pitkää absurdi näytelmä kaikkine kalabaliikkeineen.

Kirjassa kuvataan elävästi valepukuisen Kaarlen ratsastusta Demotikasta Stralsundiin. Hänellä muuten oli pitkä parta ja peruukki, jollaisia hän ei koskaan muuten käyttänyt.

Stralsundin puolustus petti aikanaan ja kuningas pelastui täpärästi Ruotsiin, josta hän heti hyökkäsi Norjaan. Tulos oli masentava, mutta kuningas ei antanut periksi.

Se Norjan-retki, jonka aikana hän kaatui, tehtiin vasta pari vuotta ensimmäisen retken jälkeen ja isommalla armeijalla. Sellainen oli vielä saatu Ruotsista haalittua tunnetulla kreivi Görtzin rahanväärennöksellä, joka sitten koitui hänen kohtalokseen.

Kuva Kaarlesta outona maanikkona piirtyy kirjassa esiin vakuuttavasti. Mielestäni kiinnostava on myös kirjan se hajanainen aines, jossa tuodaan esille valtakunnan tilaa ja koostumusta.

Kirjoittaja käyttää nimittäin parikin kertaa ”Ruotsi-Suomen” (Sverige-Finland) käsitettä. Tämähän on meillä ollut edistyksellisen historioitsijoiden maalitauluna jo vuosikymmeniä. Tuota käsitettä ei aikanaan ollut tapana käyttää ja siksi on vaadittu, ettei sitä saisi käyttää nytkään.

Sehän saattaisi johdattaa heikot veljet kuvittelemaan, että aikoinaan oli olemassa hallinnollinen yksikkö nimeltä Ruotsi-Suomi, jonka osat kenties olivat jonkinlaisessa unionissa keskenään.

Näinhän ei ollut. Naapurimaata ja perivihollista (”arvfiende”,jonka norjalaisia alamaisia myöhemmin virallisestikin mainittiin veljeskansaksi ”brödrafolk”) nimitettiin sen sijaan Tanska-Norjaksi, vaikka Norjan status kuningaskuntana hävitettiinkin jo keskiajalla ja sitä hallittiin Tanskan osana.

Kun Skoone ja sen naapuriläänit vuonna 1658 liitettiin Ruotsiin, menetti Tanska kolmanneksen vanhasta ydinalueestaan ja väestöstään. Tanskalainen sissiliike kukistettiin erittäin julmasti ja joitakin merkkejä veljeydestä (veljesvihan äärimmäisyydestä) näyttäisi olleen vielä siinä asenteessa, jota norjalaiset sissit osoittivat ruotsalaisille miehittäjille Suuren Pohjan sodan Norjan-retkillä. Siihen tietenkin vastattiin samalla mitalla.

Käsite Ruotsi-Suomi on ehdottoman käyttökelpoinen kuvaamaan valtakunnan ydinaluetta, jonka hallinnolliset rajat Karjalassa eivät tosin vielä välttämättä silloin tule selkeiksi. Siellähän Käkisalmen läänillä ja Inkerinmaalla oli toisenlainen status kuin vanhalla Ruotsi-Suomen alueella.

Joka tapauksessa Skoone oli se valtakunnan kruununjalokivi, josta Kaarle todella huolehti ja jonka lähempää liittämistä ja kotouttamista palveli myös hänen aikanaan perustettu Lundin yliopisto. Kuitenkin alue oli liitetty Ruotsiin niin äskettäin, että hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat Skoonessa syntyneet Tanskan alamaisiksi.

Sen sijaan Ruotsi-Suomen itäinen puolisko oli vastikään menetetty venäläisille, mistä Kaarle ei näyttänyt kantavan erityistä huolta. Kuitenkin tsaari Pietari oli nimenomaan ajatellut ”veli Kaarlen niskan tulevan taipuisammaksi”, kun hän saisi huomata Venäjän valloittaneen Suomen, joka oli Ruotsia ”ravitseva äiti”.

Sitähän tuo surkea ja äärimmilleen riistetty Suomi ei ollut eikä se edes kyennyt elättämään koko sitä 20000 miehen ja tuhansien hevosten armeijaa, jota Pietari piti siellä uhkaamassa Ruotsia. Etenkin rehua oli tuotava lisäksi Venäjältä (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset).

Suomi ei näytä olleen erityisen kiinnostava enempää Kaarlelle kuin muillekaan. Etelässä olivat suuremmat arvot kyseessä. Suomesta saatiin sentään Armfeltin armeija, joka sitten komennettiin sille toiselle Norjan retkelle, jossa se tuhoutui (ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Ruotsissa rakennettiin Tessinin johdolla koko ajan uutta ja entistä ehompaa kuninkaanlinnaa Kaarlen palaneen nuoruudenkodin, Tre kronorin tilalle. Olihan siinäkin melkoinen rahanreikä, eikä Lundin yliopiston oerustaminenkaan ihan ilmaiksta ollut. Suomalaisia taas pidettiinpettureina, he kun eivät olleet saaneet pidettyä venäläisiä kurissa (vt. Vihavainen: Haun sarsila tulokset ).

Ikävä lisä onnettomuuksien kronikkaan olivat katovuiodet, jotka sattuivat Ruotsissa juuri samaan aikaan kuin Ruotsin kolmannen suuren armeijan värväys, siis Norjan retkeä varten. Mutta ”rautakallo” ei luopunut suunnitelmistaan.

Kaarlen kansliassa oli yksi suomenkielen taitaja, mitä pidettiinkin hänen tärkeänä avunaan. Hän oli vapaaherraksi korotettu Casten Feif, joka oli nuoruudessaan ollut hatuntekijän oppipoikana Turussa ja oli loppuaikoina Kaarlen lähin mies ehkä Görtziä lukuun ottamatta, mutta jälkimmäinenhän ei ollut vakituisesti kuninkaan luona.

Joka tapauksessa Görtz puuhasi rauhaa ja Ahvenanmaan neuvotteluissa tilanne näytti jo lupaavalta. Kaarle halusi kuitenkin vielä voiton. Sitä paitsi Kaarlen periaatteisiin kuului neuvotella tilaisuuden tullen rauhasta voidakseen samaan aikaan varustautua tehokkaasti sotaan.

Sellaista ei tullut, mutta hänen kuolemansa jälkeen alkoi Suomeen sijoitettu venäläinen armeija ahdistella Ruotsin rannikoita (”rysshärjningar”, ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Näännytetty valtakunta taipui kuin taipuikin ja itse asiassa rauhanehdot olivat hämmästyttävän lievät. Skoone säilyi Ruotsilla ja Suomikin palautettiin. Valloitetuista alueistakin maksettiin melkoinen summa (ks. Vihavainen: Haun välsignade freden tulokset ).

Ruotsi menetti imperiuminsa Pommeria lukuun ottamatta, mutta Ruotsi-Suomi oli yhä olemassa.

Voltairen pappeus

Voltaire, intellektuelleista ensimmäinen

Melkisedekillä ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verratava - hän pysyy pappina ainaisesti." Hepr.7:3.

Nykyajan ihmisen on hieman vaikeata ymmärtää, miksi Voltaire oli aikoinaan niin tavattoman kuuluisa ja palvottu. Kun lukee hänen teoksiaan, niin esimerkiksi Candide on sinänsä hauska kirjanen, mutta ei kuitenkaan vaikuta aivan mullistavan nerokkaalta. Kaarle XII:n historia taas on varsin vaatimaton historiallisen kirjallisuuden edustaja, jonka lukeminen ei vielä sammuta aiheeseen liittyvää tiedonhalua saati vakuuta lukijaa kirjoittajan syvällisestä asiantuntemuksesta. Toki Voltaire kirjoitti paljon, paljon muutakin, mutta ehkäpä nuo pari näytettä antavat käsityksen siitä, miltä tuotanto maistuu. Diletanttihan ei kohteeltaan enempää vaadikaan.

Filosofian historia ei tunne mitään erityistä Voltairen saavutusta, johon kaikki myöhemmät sukupolvet olisivat joutuneet ottamaan kantaa. Voltairen suurin saavutus ilmeisesti oli hän itse: hahmo, jonka hän onnistui myymään aikansa mahtaville. Siinä todella oli jotakin uutta.

Voltairelta tunnetaan monta sangen sukkelaa sutkausta ja hänen patsaansakin välittää kuvan hilpeästä seuramiehestä, mikä hän tiettävästi oli. Henkevyys, ésprit on Ranskassa aina ollut hyvin arvostettua, siinä kuin totinen syvällisyys Saksassa ja jalo tunne Venäjällä. Kaikkea ei voi tehdä kerralla.

Ranskan vallankumouksen suuren tuntijan Thomas Carlylen mukaan Voltaire oli ennen muuta suuri rienaaja ja koska rienaaminen eikä kunnioitus oli kaikkien ranskalaisten suuri intohimo tuohon aikaan, tuli Voltairesta paradoksaalisesti heidän jumalansa: ”Ranskassa ei ollut ketään niin ylhäistä, kaunista ja jaloa, ettei hän olisi myöntänyt tämän miehen (Voltairen) olevan itseään vielä ylhäisempi, kauniimpi ja jalompi”.

Kyseessä on Carlylen rakastama paradoksi. Itse asiassa kyse oli siitä, että tuon ajan ranskalaiset olivat menettäneet aidon kyvyn ihailla ja kunnioittaa suuria miehiä. Sen takia heidän kunnioituksensa, sikäli kuin sanontaa tässä yhteydessä voi käyttää, kohdistuikin aitojen asioiden sijasta tähän lurjukseen, joka ei ollut enempää kuin vain rienaaja, persifleur.

Carlylen analyysi, joka on vallankumouksellista Ranskaa kohtaan niin ankara, perustuu hänen mystiselle filosofialleen, joka nosti suuret miehet, sankarit, historian keskipisteeksi. Voltaire, jonka toiminnan tuloksena lopulta oli Ranskan vallankumous, ei Carlylelle ollut sanan varsinaisessa merkityksessä suuri. Sen sijaan hän oli kyllä aikansa symboli ja sen pisimmälle viety saavutus alallaan.

Muuten, eräs saksalainen oppinut antoi joskus väitöskirjalleen nimen: ”Thomas Carlyle. Ein Voltaire Schottischer Prägung”. Täysin ymmärrettävä ja järjellinen näkökulma, mutta itse tutkimuksen sankari saattoi vaivaantuneena käännähtää haudassaan.

Missä siis oli tämä Voltairen merkittävyys, jonka aikalaiset todella niin varauksettomasti tunnustivat? Epäilemättä kyseessä oli ennen muuta vapautuminen auktoriteeteista. Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää, miten valtavan vaikutuksen Isaac Newton aikanaan teki luomalla taivaanmekaniikan, joka selitti mystisinä pidetyt tähtien liikkeet yhdellä ainoalla periaatteella, gravitaatiolla. Suoritusta verrattiin Jumalan luomistyöhön: ”Let Newton be –and All was light!” runoili Alexander Pope.

Aivan ilmeisesti Voltairen ajateltiin saaneen aikaan jotakin samankaltaista. Kun hallitsijat julistivat saaneensa vallan Jumalalta, kehotti Voltaire heitä esittämään valtakirjansa. Koko se valtava koneisto, joka edusti maan päällä Jumalan valtakuntaa, osoittautui Voltairen käsittelyssä hiekalle rakennetuksi.

Jos enempää pappi kuin hallitsijakaan eivät voineet osoittaa vaatimustensa perustuvan johonkin ihmistä korkeampaan auktoriteettiin, niin mihin ne silloin oikein perustuivat ja miten niihin piti suhtautua?

Varsin vakuuttavan päättelyn mukaan nuo vaatimukset olivat peräisin ihmisistä ja heidän järkeilystään.  Muussa tapauksessa ne olivat pelkkää taikauskoa.

Järkeilyyn voitiin vastata vain paremmalla järkeilyllä. Oikeassa oleminen ei voinut perustua ilmoituksen auktoriteettiin, vaan kaikki ihmiset ponnistivat samalta tasolta. Heistä paras oli se, joka päätteli parhaiten, pystyi ja uskalsi selvittää sen, mitä kertoivat logiikan ikuiset totuudet. Hänelle kuului oikeassa olemisen kunnia. Jumala oli syösty jalustaltaan ja karkotettu aistimaailman takaisiin sfääreihin, hän ei enää osallistunut keskusteluihin. Hänen vapaana olevan paikkansa oli perinyt ihminen, intellektuelli, jonka sanoista oli nyt etsittävä korkeinta totuutta.

Tarinan mukaan sivistyneen ihmisen kuului niin itsestään selvästi tuntea Voltaire, että olisi ollut mautonta kirjoittaa hänen hautakiveensä muuta kuin tuo yksi sana. Itse asiassa Pariisin Pantheonissa noita sanoja kyllä on useampiakin.

Kuten aikoinaan Horatius, olisi Voltairekin saattanut sanoa omnis non moriar,  ”kokonaan en kuole!” Hänen suhtautumisessaan kuolemaan on jotakin sekä hänen persoonallisuudelleen ja roolilleen että myös aikakaudelle tyypillistä ja uutta. ”Viivyttäisin kuolemista, jos keksisin jonkin hyvän henkevyyden (bon mot)” hän kuuluu sanoneen. Hänen autoepitafinsa kuului:

Ci-gît VOLTAIRE
De l'Académie française.
Il a franchi le seuil
et n'a quitté son fauteuil
que pour le Père-Lachaise.

Tässä lepää Voltaire Ranskan akatemiasta. Hän on siellä jättänyt tuolinsa, mutta nojatuolistaan hän luopui vain isä Lachaisen (hautausmaan) hyväksi.

Mutta kuoleman jälkeisestä maailmasta, josta kirkko niin paljon puhui ja jolla se valtaansa ja asemaansa perusteli, ei aikansa filosofikirjailijoiden johtotähdellä ollut paljon sanottavaa:

On meurt deux fois, je le vois bien:
Cesser d'aimer et d'être aimable,
C'est une mort insupportable;
Cesser de vivre ce n'est rien.

Hyvin ymmärrän, että kuolemia on kaksi,/ se kun lakkaa rakastamasta ja se kun lakkaa olemasta rakastettava/. Se on sietämätön kuolema, /mutta elämästä lakkaaminen ei ole mitään.

Kuitenkin tavallinen kuolevainen, tuona aikana, jolloin jokaisen elinpäivien määrä oli paljon nykyistä lyhyempi ja arvaamaton lähtö saattoi koska tahansa odottaa, toki kovasti halusi tietää, mitä kuoleman jälkeen oikein tapahtuisi. Ehkä taivasta ei olisi, ehkä ei helvettiä, mutta mitä sitten oikein oli? Siitä riimitteli filosofeista suurin:

Nous naissons, nous vivons, bergère,
Nous mourons sans savoir comment;
Chacun est parti du néant:
Où va-t-il?...Dieu seul le sait, ma chère

-Niin synnymme ja elämme me, paimenparka, /niin tietämättä kuolemme me, joka mies/ On tyhjästä kai kaikki lähtenyt /ja minne päätyy, Luoja yksin ties.

Filosofeista viisain tai ainakin nokkelin ei siis pystynyt paimenelle itse substanssista sanomaan yhtään mitään. Sen sijaan hän pystyi esittämään uuden suhteen kuolemaan. Se oli henkevän aristokraattinen. Ehkäpä siinä oli jotakin samaa kuin antiikin epikurolaisuudessa. Kansanjoukoille sitä ei kannattanut myydä, heidän aikansa koitti vasta parinsadan vuoden kuluttua, jolloin kaikenkarvaiset Dawkingsit sanovat taas saman uudelleen, mutta paljon, paljon lahjattomammin kuin Ferneyn irvileuka.

Kieltämättä intellektuellit harvoin nousivat yhtä korkeaan asemaan kuin Voltaire, joka oli tämän alan ensimmäinen todellinen eurooppalainen uranuurtaja –ei tiedemies, ei taiteilija, vaan jokapaikan päältäpäsmäri ja harrastelija. Mutta tärkeintä tässä on periaate: jos etsit korkeinta totuutta tai sen auktoriteettia, älä käänny Jumalan, hallitsijan äläkä klassikoiden puoleen. Korkeinta on järki ja sen vuoksi sinun on syytä kääntyä järjen ruhtinaiden eli, kuten myöhemmin sanottiin, intellektuellien puoleen.

Koska lähimpänä sitä paikkaa, jossa Jumala ennen asusti, oleilivat nyt filosofit, oli myös tavallisen kansalaisen mahdollista hakeutua kohti olemassaolon korkeimpia tasoja omaksumalla filosofien ajatuksia. Heidät saattoi haastaakin, sillä kaikkien yläpuolella oli yhteinen Järki ja siitä olivat osallisia kaikki ihmiset, kuka enemmän kuka vähemmän.

Kenelle tahansa intellektuellille avautui tästedes mahdollisuus huumaantua maailman hallitsemisesta järjen keinoin. Ihmisjärki, sama, joka oli selittänyt taivaankappaleiden liikkeet, oli ase, joka tarvittaessa myös ohjasi käytäntöä. Se myös siunasi niin poliittisen toiminnan suunnan kuin siinä käytettävät aseet. Uusi hallitsija, in spe oli nyt intellektuelli, joka raivasi tieltään myös papiston. Ainakin teoriassa saattoi jokainen nyt asettua hallitsijoiden ja pappien yläpuolelle, itse asiassa siis asettua itse papiksi. Hallitsijat eivät taas hevin luopuneet istuimistaan, olipa niiden pitämiselle perusteita tai ei.