Vanhoja uutisia
Titus Livius, Ab urbe condita
XXVII. Hannibalin sota. Kohtalon iskuja. Suomennos Maija-Leena Kallela ja
Ylermi Luttinen. Basam books 2026, 250 s.
Roomalaiset aloittivat ajanlaskunsa kaupungin
(Rooman) perustamisesta, ”Ab urbe condita”. Tuo tarunomainen perustamisvuosihan
oli 753 E.Kr.
Titus Liviuksen kirjoittama samanniminen
laaja historiateos ”Ab urbe condita” oli Rooman valtakunnan virallinen
historia, jota länsimaissa kunnioitettiin vuosisatojen ajan suurena
menneisyyden kertomuksena, joka oli tunnettava ja josta voitiin ottaa oppia
myös nykyaikana. Kirja kirjoitettiin keisari Augfustuksen aikana.
Esimerkiksi Machiavelli, joka pyrki
tutkimaan ihmisten poliittista käyttäytymistä ymmärtääkseen sen
lainmukaisuuksia, sai hyvin kiinnostavaan Discorsi-teokseensa esimerkit Liviukselta
(vrt. Vihavainen:
Haun machiavelli tulokset ).
Selvää on, että suurvallaksi kasvaneen
isänmaansa historiaa kirjoittanut Livius suhtautuu kansaansa kunnon patriootin
tavoin, vaikka ei kaihdakaan ankarasti nuhtelemasta myös huonoja ja vääryyttä tehneitä
johtajia. Itse Rooman valtakunta oli hänelle kuitenkin valtioiden joukossa
ykkönen, eikä pelkästään mahtinsa takia. Tärkeintä oivat hyveet.
Liviuksen teoksen pohjalla vaikuttavasta
eetoksesta antaa käsityksen seuraava passus, joka ei heijastanut vain Liviuksen
omaa näkemystä. Itse asiassa Rooman historia sen suuruuden päivinä oli vuosisadat
esikuvana myös myöhemmille länsimaille, jotka yhä uudelleen palasivat Rooman
historiaan etsiessään sekä parhaita esikuvia että varoittavia esimerkkejä. Näin
kirjoitti Livius noin 2000 vuotta sitten:
”Koskaan ei
ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio
ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja
nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty
köyhyyttä ja säästäväisyyttä niin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän
omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat
rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut
mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki
muukin.” (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).
Valtakunnilla ja kokonaisilla
kulttuuripiireillä on aina ollut nousu- ja laskukautensa ja näyttää siltä, että
jossakin vaiheessa ne kaikki alkavat peruuttamattomasti rappeutua
luovuttaakseen historiallisen paikkansa sellaisille, jotka sen paremmin ansaitsevat
tai ainakin pystyvät itselleen ottamaan.
Rooman vanhempi historia oli Liviuksen
mielestä yleensä tarinaa hyveellisistä ajoita ja johtajista, jotka taas vuorollaan
saattoivat joutua luovuttamaan paikkansa kurjemmille ja kansa saattoi nopeastikin
rappeutua viiniruukkujen ja lihapatojen äärellä. Armeijastakin voi tulla
kelvoton jo muutamassa kuukaudessa sen siirryttyä jonkin rikkaan kaupungin
herkkujen ja irstailujen ääreen.
Mikä Liviuksen kuvaamien aikojen ihmisille
oli tärkeää oli rauha jumalten kanssa -Pax deorum. Kun se vaarantui, oli se
yritettävä saada takaisin uhraamalla ja rukouksilla ja asian onnistumista
tarkkailtiin uhripappien saamien merkkien avulla.
Jumalat puolestaan ilmoittivat
suopeudestaan tai vihastaan ennusmerkeillä, joista huomioitiin aina salaman
lyönnit temppeleihin. Toinen huolestuttava merkki olivat epämuodostuneina syntyneet
lapset ja eläimet. Aina joskus syntyi lapsia, joista ei voinut päätellä, olivatko
ne tyttöjä vai poikia. Ainakin jossakin tapauksessa papit määräsivät sellaisen
epäluoman vietäväksi roomalaisen alueen ulkopuolelle ja upotettavaksi mereen.
Syntyi myös lapsia, joilla oli esimerkiksi
norsun tai sian pää ja vastaavasti saattoi syntyä sika, jolla oli ihmisen pää.
Joskus tapahtui, että härkä puhui ihmisen äänellä ja aika usein muuttui vesi
vereksi jossain päin valtakuntaa. Taivaaltakin satoi milloin kiviä, milloin
verta.
Oudot enteet kauhistuttivat aina ihmisiä
ja jumalten lepyttämiseksi järjestettiin suuria uhri- ja rukoustapahtumia. Aina
ei Livius suinkaan uskonut enteiden olevan jumalallista alkuperää, vaan leimasi
mitättömiksi sellaisenkin asian kuin että hiiret olivat eräässä temppelissä järsineet
kultaa.
Kaiken kaikkiaan enteet olivat joka
tapauksessa hyvin tärkeä asia ja uskonto oli Roomassa tässä kuvattuna aikana
eli 200-luvun alussa E.Kr. yhä kunniassaan. Roomassakin muuten järjestettiin
jumalten kunniaksi kisoja jo tuohon aikaan. Olympian kisat Kreikassa olivat
samaan aikaan suuri kansainvälinen tapahtuma, jonne matkusti paljon myös
turisteja.
Tämä Liviuksen nide ei sisällä ehkä yhtä
paljon nykylukijaa kiinnostavia yksityiskohtia kuin eräät muut, koska se
keskittyy sotaan: Hannibalin ja hänen veljensä Hasdrubalin kanssa käytyihin
taisteluihin, joiden vaiheita sotajuonineen ja dramaattisine käänteineen
kuvataan tarkoin, olihan kyseessä kuolemanvaara Roomalle.
Muuan kiinnostava detalji ovat
sotaelefantit, joita puunilaisilla oli aina mukanaan ja jotka saattoivat joskus
pillastua ja alkaa tuhota omia joukkoja siinä kuin vieraitakin. Sen varalta
norsun ohjaajalla oli mukanaan rautavaarna, jonka hän tarvittaessa iski
nuijalla eläimen aivoihin ja tappoi sen.
Kuten noihin dramaattisiin aikoihin sopii,
oli myös Rooman liittolaisten lojaalisuus usein koetuksella ja niiden
saamisessa takaisin omalle puolelle kysyttiin valtiomiestaitoja. Pelkkä
brutaali kosto olisi romahduttanut koko asian.
Kuten vanhoissa sotien kuvauksissa yleensä,
ihmetyttää ja epäilyttää yhä uudelleen sotajoukkojen valtava koko. Italiassa
tai Hispaniassa huolto-ongelmat tuskin olivatkaan samaa luokkaa kuin myöhemmin
Euroopan taistelukentillä, mutta melkoinen hävitys on varmasti kohdannut
seutuja, joiden halki ovat vaeltaneet yhteensä satatuhantiset sotajoukot.
Metaurusjoella kerrotaan Hasdrubalin
sotajoukosta surmatun 57000 miestä, 5040 vangittiin ja yli 4000 vangittua Rooman
kansalaista saatiin takaisin. Jonkin verran vihollisia jätettiin henkiin levittämään
tietoa roomalaisten menestyksestä. Riittipä siinä joka tapauksessa hautaamista
ja kalman hajua.
Kiitos taas kulttuuritahtoisille
kääntäjille ja kustantajalle, jotka ovat saattaneet luettavaksemme tämänkin aikakautensa
dokumentin. Väliotsikot ja johdanto ovat lukijalle sangen hyödylliset.
On avartavaa lukea siitä, miten sota jo
aikoinaan villitsi ihmiset ja tavallaan lohdullistakin on havaita, ettei
ihmisen raadollisuus ole mikään uusi keksintö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.