Rooman ja Euroopan rappio

Ab urbe condita ja rappion merkit

Tässä suomalaisessa (ja hyvin vähän ugrilaisessa) maassamme on latinan harrastus ollut aina kiitettävää. Olemme kai ainoa maa, jossa uutisiakin luetaan latinaksi. Uuslatinaa on muutenkin vaalittu: Jukka Ammondtin Tango triste fennicum kuuluu kevyen musiikkimme helmiin ja Teivas Oksalan monet muutkin sanoitukset, kuten Latro Robertus (Rosvo-Roope latinaksi) ovat tulleet jo useiden latinistiskupuolvien omaisuudeksi.

Meille, indoeurooppalaisen Euroopan ulkojäsenille latina onkin korvaamaton kieli. Sen omaksumalla ja mielellään myös kreikkaa opettelemalla, oppii kohtuullisella vaivalla ymmärtämään, mitä romaanisten kielten ja englannin sanat oikeastaan tarkoittavat. Suuri enemmistö näiden kielten puhujistahan ei sitä lainkaan käsitä.

Kuten tunnettua, kansamme viime aikojen saavutuksiin latinan viljelyn alalla kuuluu Kalevalan latinannos, joka peräti luovutettiin paaville. Miksi juuri hänen piti saada tämä pakanallinen monumentti, ei minulle ole oikein selvinnyt, mutta tokihan hän ainakin sai kirjan sellaisella kielellä, jota pystyy lukemaan. Voidaan siis ajatella, että eepoksemme potentiaalinen käyttäjäkunta lisääntyi jälleen yhdellä merkittävällä toimihenkilöllä, joka samalla sai tilaisuuden laajentaa yleissivistystään. Hyvä näin.

Hienoa on, että latinankieleen ja Rooman historiaan liittyviä teoksia on viime vuosina ilmestynyt kymmenittäin. Lentäviä lauseita löytää toki nykyään vaivattomasti myös internetistä, mutta niiden julkaiseminen kirjoina on kansan kulttuuritahdon merkki ja ansaitsee kaiken kannatuksen.

Myös klassisia teoksia suoraan latinasta käännettynä on ilmestynyt jatkuvasti. Horatiuksen Oodit, Odae Horatianae Teivas Oksalan ja Erkki Palménin suomentamina ja kommentoimina on suurtyö, jonka käyttökelpoisuutta ja kiinnostavuutta lisää se, että sivun toisella puolella on alkuteksti ja toisella suomennos. Näitä runoja ei käännetä trivian oppimäärällä!

Myös Titus Liviuksen teoksesta Ab urbe condita (Kaupungin perustamisesta) on osia käännetty, XXII kirja, Karthagon Hannibal Rooman porteilla on ilmestynyt kommentoituna, kaksikielisenä laitoksena Maija-Leena Kallelan, Ylermi Luttisen ja Teivas Oksalan toimesta ja osat I-II (Rooman synty) ovat ilmestyneet Marja Itkonen-Kailan suomentamina, tosin ilman vastaavan laajuista apparaattia, vain lyhyin selityksin varustettuna.

Edellisten rinnalle tai ainakin seuraan haluaisin vielä nostaa ruotsalaisen Alf Henrikssonin teoksen Antiikin tarinoita I-II, vaikka se toki onkin vain referoiva yleisteos eikä alkuperäisestä käännetty. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja viihdyttävä ja tärkein kritiikkini sitä kohtaan liittyy onnettomaan oikeinkirjoitukseen. Kirjassa on luultavasti satoja kohtia, joissa q-kirjaimen sijasta on g.

Näiden kirjaimien sekoittaminen kieltämättä näyttää olevan yksi kansallisen sanasokeutemme tyypillisistä ilmentymistä, mutta virhe voinee johtua myös tietokoneohjelmasta. Sellaisiahan kustantajilla jo vuonna 1993 oli käytössään. Olipa miten tahansa, tulos on äärettömän kiusallinen ja johtanee moniin virheisiin jatkossakin.

Ikävän möhläyksen ei kuitenkaan kannata antaa pilata sitä kaikkien diletanttien iloa, mitä pinnallinenkin tutustuminen antiikin maailmaan tuo tullessaan näinä poliittisen korrektiuden aikoina. Henrikssonin kirjasta voi sitten jatkaa eteenpäin, jos henki siihen kehottaa. Rappion aikaa on aina kiinnostavaa vertailla muihin vastaaviin.

Antikin maailma viehättää olemalla samaan aikaan niin samanlainen ja niin erilainen kuin oma aikamme. Roomalaisten taipumus itsekehuun ja omien puutteiden ja epäonnistumisten peittelyyn on historian varrella saanut runsaasti seuraajia. Harvoin kuitenkaan saa nykypäivinä luettavakseen kertomuksia yhtä kursailemattomasta väkivallasta ja vääryydestä kuin antiikin esimerkit ja siinä luvussa myös Rooman historia tarjoavat.

Ihmisten tappaminen oman edun tavoittelun vuoksi oli joskus näköjään yhtä normaali asia kuin sen paheksuminenkin. Valtio oli kerran vielä nykyistä suuremmassa määrin peto, vaikka poliitikot ehkä ihan hyviä: senatus bestia, senatores boni viri, sanottiin. Erikoista on, että kaikkein ihailluimmatkin valtiomiehet kuten Octavianus/Augustus saattoivat samaan aikaan olla sekä täydellisen kyynisiä ja häikäilemättömiä että kritiikittömästi palvottuja.

Livius kertoo Rooman historiansa kirjoittamisen tarkoituksena olleen kertoa entisajan elämäntavasta ja moraalista: ”sitten on syytä seurata, miten kurin vähitellen höltyessä moraali alkoi rakoilla ja rappeutui yhä pahemmin ja kiihtyvällä vauhdilla, kunnes on tultu nykyiseen aikaan, jolloin emme enää kestä omia vikojamme emmekä myöskään niiden parannuskeinoja”(Käännös Marja Itkonen-Kaila).

Lamakauden Suomen kunniaksi sanottakoon, että jo Rooman perustamisen aikoihin ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä moraali oli meidän aikamme mittapuiden mukaan verrattomasti alempana kuin se on nyt meillä Suomessa tai oli esimerkiksi vaikkapa Kataisen hallituksen idyllisinä aikoina. Luojan kiitos, Suomi ei ole Rooma eikä toivottavasti sellaiseksi tulekaan.

No, urhoollisuuttahan Roomassa oli ja muitakin hyveitä. Horatius Cocles suoritti tunnetusti saman urotyön kuin myöhemmin Sven Tuuva. Lieneekö toinen saanut toiselta vaikutteita, mene ja tiedä. Joka tapauksessa tuota urotyötä on jälkipolvien ollut helpompi ylistää kuin uskoa todeksi, kuten Livius kuivasti huomauttaa. Asian todenperäisyyden selvittäminen ei häntä kyllä aivan pohjattomasti kiinnostakaan. Sen tehkööt antikvaarit. Onhan tarinalla merkityksensä myös sellaisenaan.

Cloelia ja Lucretia olivat sankarillisia naisia, jollaiset oli siis jo keksitty. Jälkimmäinen jopa sai muistokseen ratsastajapatsaan. He olivat hyveen sankareita, eivät ulkoisen vihollisen kukistajia. Tokihan vahvin ja katalin vihollinen ei uhkaa ihmistä ulkopuolelta, vaan hänen omasta sisimmästään. Tämänhän me nykyään kohtaamme omassa kulttuurissamme puhuessamme suuren ja pienen jihadin eroista ja niiden suhteellisista ansioista.

Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

Tokin ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

Ja tämä sanottiin sentään joskus ajanlaskumme alun tietämillä. Tacitus ja Plutarkhos kuuluvat jo hieman myöhempään aikaan ja saattavat kertoa valtakuntansa rappiosta enemmänkin. Toki Liviuksen edellä mainitut teokset kuvaavatkin sen loiston aikoja.

Kuluipa sitten vielä pahanilman lintujen kirjoituksista muutama vuosisata ennen kuin Rooma, tarkemmin ottaen Länsi-Rooma tuhoutui. Tuskin kuitenkaan kannattaa kuitata olankohautuksella aikalaistodistajien puheita moraalisen rappion merkityksestä valtakunnan kohtalolle. Rappio on asia, jolla on monet kasvot. Talouden rappio liittyi Roomassa tapojen rappioon, kuten se on liittynyt muuallakin.

Tuohon aikaan asiaa ei ilmeisesti otettu peruuntumattomana. Kuten Israelin lapset ja heidän valtionsa, niin myös Rooman valtakunta koki sekä loiston että taantumisen kausia. Liviuksen mielestä maan historian tutkimisesta ”voi saada itselleen ja valtiolleen jäljittelyn arvoisia esimerkkejä, mutta myös varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka häpeälliset hankkeet saavat häpeällisen lopun”. Roomalle ei tuossa vaiheessa sellaista loppua vielä välttämättä näkynyt. Ehkäpä sellaista ei ole predestinoitu meillekään?

Menneisyyttä, tai siis siitä rakennettua kuvaa, ja nykyisyyden pohjalta tehtyjä vastaavia konstruktioita sopii verrata keskenään, pitäen tietenkin mielessään vertailun ongelmat, jotka eivät ole vallan vähäiset.

Köyhyyttä ja säästäväisyyttä on poikkeuksellisen pitkään pidetty suuressa arvossa niin meillä kuin ja aivan erityisesti itäisessä naapurissamme, jossa siitä itse asiassa tehtiin kokonaisen kvasiuskonnon perusta jo 1800-luvulla. Vasta 1900-luvun lopulla seurasi lankeemus, joka oli suuri. Toki Kremlin ideologit yrittävät yhä epätoivoisesti löytää maastaan joitakin muka ikuisen slavofiilisen mentaliteetin jäänteitä, eivätkä aivan turhaa työtä teekään.

Siitä huolimatta antiikin kokemus antaa aiheen olettaa, että valloilleen päästetty yläluokan kyyninen kerskakulutus on niin räikeää esimerkiksi nykypäivän Venäjällä, etteivät sikäläiset plebeijit voi olla sitä havaitsematta. Samalla paljastuu taas kerran patriisien syöttämän tarinan valheellisuus ja plebs alkaa tavalla tai toisella vaatia itselleen oikeutta siinä muodossa kuin se asian käsittää. Ja kyllähän se jossakin vaiheessa käsittää.

Länsi-Rooman, tarkoitan länsimaiden, tilannetta kuvitellaan usein toisenlaiseksi kuin Venäjän. Sitä se tietyssä mielessä onkin, mutta eräässä olennaisessa mielessä tilanne on sama. Tuloerot ovat USA:ssa gini-indeksillä mitaten jopa hieman suuremmat kuin Venäjällä. Jopa meillä Suomessa on kehitys kulkemassa samaan suuntaan eli tuhon suuntaan, kuten historiasta olisi pitänyt oppia.

Ehkäpä meidän nyt tässä maailmanajassa kuitenkin olisi osattava ajatella globaalisti ja keskityttävä auttamaan muiden maiden köyhiä, eikä omaa proletariaattiamme, joka saa vain sen, mitä sille kuuluu?

Ehkäpä olisikin jopa riemuittava siitä, että olemme uhranneet niin paljon köyhän etelän auttamiseksi siirtämällä sinne teollisuutemme ja pääomamme samaan aikaan kuin oma proletariaattimme on työttömänä ja nauttii leipäjonojen antimia? Emmeköhän vielä saa kiitokset palkaksemme?

Globaalinen lähestymistapa eri muodoissaan näyttää tässä maailmanajassa saavan yhä suurempaa suosiota. Reseptiä lännen pelastamiselle siitä tuskin kuitenkaan löytyy. Todennäköisimmin käy kuten ennenkin: taloutensa rappeuttanut ja hyveensä hukannut länsi yksinkertaisesti jyrätään matalaksi ja ryöstetään barbaarien toimesta.

Ne eivät ehkä osanneet filosofoida ja nauttia elämästä, mutta sen sijaan kyllä olivat tottuneet kärsimään ja uhrautumaan näkymättömien ja mielettömien arvojen puolesta.

Mutta tämä nyt on spekulaatiota yhtenä sunnuntai-aamuna, kun kaikki on vielä kohtuullisen hyvin.