Kirjojen ja ajatusten kieltämisestä

Luen kiellettyjä kirjoja

Luen kyllä sallittujakin, mutta kirjan kieltäminen tai marginalisoiminen herättää aina kiinnostukseni.  Mitähän tuossa nyt oli vaarallista, kenelle ja miksi?

Neuvostoliiton sensuuriasiakirjat maailmansotien väliseltä ajalta ovat kiinnostavia ja sama koskee niitä asiakirjoja, jotka liittyvät kaunokirjallisten tuotteiden ja taiteen ohjailuun.

Kyseessä oli pyrkimys sekä estää ihmisiä saamasta sellaisia älyllisiä tai esteettisiä vaikutteita, joita pidettiin jostakin syystä epätoivottavina ja myös estää heitä julkisesti ja jopa yksityisesti ilmaisemasta vääriä mielipiteitä ja, mikäli mahdollista, myös ajattelemasta vääriä ajatuksia.

Absurdin huippunsa sensuurimentaliteetti saavutti, kun se ulottui myös vääriksi (vahingollisiksi) leimattujen henkilöiden tuotantoon tekijöiden henkilöllisyyden eikä itse tuotteiden takia. Tällaisia henkilöitä olivat oikeastaan kaikki emigrantit ja loikkarit sekä erinäiset muut viralliset viholliset.

Meillä suomalaisilla tai ainakin kansan enemmistöllä oli onni jäädä tämän systeemin ulkopuolelle. Vain muutamien tuhansien suomalaisten joukko joutui tähän maailmaan asetuttuaan syystä tai toisesta rajamme itäpuolelle. Heidän kohtaloaan voi pitää ikään kuin laboratoriokokeena: miten suomalainen käyttäytyy, kun se siirretään sosialismiin?

Itselleni on tullut se käsitys, että he oppivat kaikki asiaankuuluvat käytösmallit ja rituaalit täysin kelvollisesti. Se, että suuri kokeilija päätti tuhota tämän näytteen, johtui muista syistä. Mutta se on oma tarinansa.

Muuan tärkeä vaatimus reaalisosialismissa oli sen ymmärtäminen, että vapaus tarkoittaa välttämättömyyden hyväksymistä ja ettei muunlaista vapautta voi ollakaan.

Niinpä esimerkiksi halu lukea kiellettyjä kirjoja oli osoitus henkisestä epävapaudesta, kertoihan se halusta ainakin omassa mielessään kokeilla sellaista ajattelua, joka itse asiassa suuntautui vapautta vastaan.

Mitäpä tekikään kerran Kansalliskonventti kukistettuaan Lyonin kapinan ja poltettuaan kaupungin maan tasalle? Se määräsi paikalle pystytettäväksi kyltin: Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole.

Vapaus ei siis ole leikin asia, kun se tosissaan otetaan. Se herättää jopa äärimmäisiä intohimoja. Onko olemassa sellaista vapautta, joka suuntautuu todellista vapautta vastaan? Eikö se päinvastoin ole sallimatonta rikollisuutta?

Tämä on kiinnostava kysymys. Tosiasia on, että kansanjoukot ovat yleensä mielellään luopuneet vapauksistaan, mikäli niille on onnistuttu myymään se ajatus, että tämä on tarpeen sen todellisen ja oikein ymmärretyn vapauden kannalta.

Tuntuu siltä, että tämän ajan Zeitgeistissä on vahva kieltojen ja sensuurin ystävien erittämä haju. Se on vapauden ystävän mielestä tympeä.

Tytönhupakot syöksyvät nyt varislaumana kantelemaan joistakin ammoisista kärsimyksistään täysin vapaaehtoisesti valitsemallaan uralla. Syyllisiksi julistettujen hengentuotteita sensuroidaan häpeämättä tällä mielettömällä perusteella. ”Väärää” nais- mies- ja eläinkuvaa tuottaneita taiteilijoita vastaan heitetään syytöksiä vuosisatojenkin taa ja niin edelleen. Heidän tuotantoaan on myös nyt arvosteltu tästä näkökulmasta.

Ikävä kyllä, kyse ei ole vain yhdestä tai kahdesta lehdestä ja niiden enemmän tai vähemmän höyrähtäneistä toimittajista, vaan sama sopuli-ilmiö on vallannut kaksi maanosaa ja enemmänkin. Kyse on niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta.

Tarkoitan myös sitä sensuuria, jonka tapaamme facebookista. Bannaus on siellä jo tuiki tavallinen ilmiö. Näyttää ilmeiseltä, ettei sen harjoittajien mieleenkään juolahtaisi pitää toimintaansa halveksuttavana. Ehkäpä asia on jopa päinvastoin. Jokin sana, lause tai ajatus kun näet saattaa sotia joitakin yhteisönormeja vastaan. Niiden ylläpitäjä voi kaiketi tuntea vaikkapa ylpeyttä toimistaan.

Pidän ennenkuulumattomana häpeänä sitä, että joidenkin, nimettömien sensorien annetaan terrorisoida mielivaltaisesti sananvapautta maailmanlaajuisessa sosiaalisessa mediassa. Vähin, mitä voidaan vaatia on, että jokainen sensori ilmoittaa reilusti nimensä ja esittää perustelunsa sille, miksi hän on uskaltautunut rikkomaan yhtä ihmisen sosiaalista perusoikeutta eli sananvapautta vastaan.

Toinen hyvin arveluttava ilmiö on nettipoliisi. Pitääkö todella paikkansa, että pelkästään Suomessa on kaksisataa nettipoliisia tai ylikin? Tämä ei ole enää mikään pikkujuttu missään mielessä.

Millaiset ovat heidän valtuutensa ja millaisia ovat heidän käytäntönsä? Miten on edes mahdollista, että nettipoliisi saattaisi itsenäisesti tehdä ratkaisuja esimerkiksi jonkin aineiston sensuroinnista? Eikö ainoa laillinen tapa reagoida rikolliseksi katsottuun puheeseen ole rikosilmoituksen tekeminen ja aineiston valmistelu syyttäjäviranomaiselle?

Vai mitä muuta virkaa nettipoliisilla voisi olla? Avoimen yhteiskunnan kansalaisilla ja veronmaksajilla on ehdottomasti oikeus saada kaikki asiaa koskeva tieto. Tällä alalla on eritäin paha tiedotusvaje. Mitä meidän rahoillamme oikein tehdään? Mitkä poliittiset tahot hyväksyvät tämän?

En puutu tässä enää niihin surullisenkuuluisiin laintulkintoihin, jotka ovat leimanneet kiihotukseksi kansanryhmää kohtaan pelkät filosofiset ajatuskokeet. Totean vain, että tässä on jälleen häpeätahra, jonka pois peseminen edellyttäisi niin sanottua tehokasta katumista. Milloinkahan se tulee?

Minulla on kangaskassi, jossa on sama teksti kuin tämän blogin otsikossa. Luen kiellettyjä kirjoja. Se on peräisin Kansalliskirjaston johtajalta Kai Ekholmilta, joka aikoinaan väitteli kielletyistä kirjoista Suomessa.

En nyt onnistunut saamaan käsiini hänen väitöskirjaansa, mutta lainasin kirjastosta pari sellaista opusta, joiden uskon aikoinaan kuuluneen kiellettyjen kirjojen kategoriaan.

Toinen niistä on hyvin kuuluisan ja arvostetun ruotsalaisen tutkimusmatkailijan, Sven Hedinin teos Nykypäivien Saksa. Se on vuodelta 1937.

Hedin oli Hitlerin ja natsismin suuri ihailija, vaikka pitikin tuota ilmiötä nimenomaan saksalaisena ja varoitti ruotsalaisia unelmoimasta siitä omassa maassaan, jonka historia oli aivan toisenlainen.

Kirjansa missioksi hän esitti, paitsi Saksasta Ruotsissa vallitsevien hämmästyttävien harhakäsitysten haihduttamisen, myös sen maailmanrauhan tukemisen, jota kaikki oikein ajattelevat ihmiset kaipaavat.

Tämä melko kutkuttava uskontunnustus tuntuu nykyään suurelta naiiviuden osoitukselta ja se on verrattavissa siihen, mitä Stalinin Neuvostoliittoon samaan aikaan matkustaneet ns. poliittiset pyhiinvaeltajat kirjoittivat. Heistähän on muun muassa Paul Hollander kirjoittanut oivallisen kirjan.

Koska Hedin ei ollut mikä tahansa pölkkypää, vaan hyvin etevä vieraiden kulttuurien tarkkailija, on sitäkin kiintoisampaa tutkia, millaisen kuvan hän asioista sai ja miten hän sitä perustelee.

Mikään kulttuuri tai maa ei ole immuuni suurille onnettomuuksille. Jotta voisimme ymmärtää, miksi ihmiset joskus vetivät niitä vapaaehtoisesti päälleen, meidän on syytä tuntea aikalaisnäkökulma, heidän näkökulmansa. Lopputuloksen kauhistelu on vain simppeliä korviketoimintaa, eikä lisää ymmärrystämme asioista.

Kaikki kielletyt kirjat eivät ole kiinnostavia, mutta yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.

Mieleen tulee Sir Isaiah Berlinin letkautus Fichtestä, joka tuntuu ikään kuin parkaisevan ajatellessaan rajatonta vapautta: ”Aber wo ist der Zwingherr!” Siteeraan ulkomuistista. Idea joka tapauksessa ymmärtääkseni oli, ettei Fichte voinut kuvitella vapautta ilman siihen pakottavaa tahoa.

Entäs me, tässä nettipoliisien maailmanajassa?