Dissidentin lemmenhuolet

 

Maanpakolaisen Suomi

Klaus Mann, Pako pohjoiseen. Suom. Klaus Karttunen. Otava 1983, 253 s.

 

Mannin perhe on käsite, jonka jokainen saksalainen tuntee. Thomas Mannin lapset Klaus, Golo ja Erika olivat tunnettuja kulttuuripersoonia samoin kuin hänen veljensä Heinrich ja vielä pojanpoikansa Frido.

Klaus Mann oli radikaali, joka vuonna 1934 joutui pakenemaan kotimaastaan. Maanpakolaisen tuntemuksista hän kirjoitti tämän romaanin, joka ilmestyi aluksi Amsterdamissa ja sitten englanniksi Amerikassa.

Mann muutti itse Amerikkaan, sai kansalaisuuden ja oli sotilaana mukana, kun Yhdysvaltain joukot tunkeutuivat Eurooppaan.

Pako Pohjoiseen kuvaa itse asiassa kirjoittajan kokemuksia vuodelta 1932, jolloin hän oli vieraillut Suomessa ja asunut Ruovedellä erään nimeltä tunnetun vauraan perheen luona ja solminut siellä paikan isäntään homoseksuaalisen suhteen.

Tässä kirjassa kuvataan saksalaisen nuoren naisen, vastarintaliikkeen edustajan heterosuhdetta kartanon isäntään. Suhteeseen liittyy kuitenkin aluksi myös lesbolainen kolmiodraama. Ajan oloissa aihe taisi olla hieman uskallettu.

Koko kirja on hyvin pitkälti rakkaussuhteen kuvausta, mutta päähenkilö -sivumennen sanoen hyvin poikamainen tyttö- on samaan aikaan kiihkeä kommunisti, joka vihaa natsilaisuutta, vaikka puhuukin omasta aatteestaan kovin vähän. Selvää joka tapauksessa on, että senkin piirissä olisi porvarillisia vapauksia aluksi rajoitettava.

Isäntäperheen pojista toinen ihailee natsismia ja toinen taas on sen vannoutunut vihollinen. Jälkimmäinen veli, sankarittaren rakastaja, manaa koko Saksan kansan alimpaan helvettiin ja uskoo, että sen aasialainen raakuus ei jätä ihmiskuntaa rauhaan, ennen kuin koko kansa on kerta kaikkiaan maahan lyöty ja joutuu sivistyskansojen holhoukseen.

Sankaritar, joka on itse saksalainen, vihaa yhtä synkeästi järjestelmää, joka muuten teloittaa hänen Saksassa toimineen sulhasensakin. Saksan kansaa hän ei sentään suostu vihaamaan, vaikka joutuukin yksinkertaisemman väen silmissä isänmaanpetturin kirjoihin antinatsilaisten mielipiteidensä vuoksi.

Paikallisväriä kirjassa on jonkin verran. Suomi poikkeaa Saksasta lähes joka suhteessa, vaikka täällä yllättävän laajasti osataankin sen kieltä. Helsingin kaupunkikin on kovin äänetön, mikä johtuu siitä, että autot eivät saa käyttää äänimerkkiä kuin hätätilanteessa.

Kansan rotupiirteet ovat hieman kummalliset ja sankaritar saakin aiheen irvistellä sitä, että rotututkijoille mahtaa tulla päänvaivaa selittäessään, miten vaaleatukkaisuus ja korkeat poskipäät yhdistyvät toisiinsa. Joka tapauksessa etenkin pohjoisessa väellä alkaa olla kirgiisipiirteitä. Päähenkilöt matkustavatkin halki Suomen aina Petsamoon saakka.

Kansallisia erityispiirteitä riittää alkaen ihmisten vaiteliaisuudesta aina heidän rivoon tapaansa tanssia. Harva asutus ei tunnu enää eurooppalaiselta ja sankarittaren suomalainen ylkämies toteaa, ettei se sitä olekaan. Lapissa asuvat lappalaiset ja eskimot.

Myös keskisuomalainen maisema loputtomine metsineen ja järvineen on outo. Yksinpä järven musta vesi, joka näyttää värjäävän uimarin kultaisella värillä, on eksotiikkaa.

Varakas kartano, joka tosin on talouspulan takia taloudellisissa vaikeuksissa, on sentään monessa suhteessa Eurooppaa. Sen vanhuksella on muistoja Pietarista ja Tukholmasta ja talossa puhutaan luontevasti monia kieliä, äidinkielenä ruotsia. Apulainenkin on kotoisin Saksasta.

Kirjailija käyttää suuren osan kirjasta aistillisen rakkauden kuvaamiseen, enkä muista koskaan nähneeni miehen kirjoittamassa kirjassa sellaista määrää vaatteiden kuvausta. Toki kirjalliseen muotoon puettu tarina perustuukin alun perin hieman toisenlaiseen kuvioon.

Tiettävästi suhde päättyi, kun Mannin suomalainen kumppani meni niin sanotusti pitkin hampain naimisiin pelastaakseen taloutensa. Kirjassa suhde loppuu, kun aatteen soturi, sankaritar, pitää velvollisuutenaan lähteä rintamalle, Pariisiin, jossa toverit odottavat.

Kirjassa kiinnostavinta ovat sekä sen suomalainen paikallisväri, että natsismin vastaisen liikkeen näkökulma. Oleellista on ottaa huomioon vuosi, 1934, jolloin natsit olivat pitkien puukkojen yönä paljastaneet koko häikäilemättömyytensä ja sana keskitysleiri oli jo saanut synkän maineensa vaikka mitään tuhoamisleirejä ei vielä ollutkaan.

Koska Saksaa sentään oli syytä pitää eurooppalaisena sivistysmaana, mitä natsit vielä aivan erityisesti korostivat, oli tuon liikkeen historiallista merkitystä mahdollista vielä arvioida hyvin eri tavoin.

Oliko kyseessä ennen muuta historiallinen välttämättömyys, joka aikoinaan palautuisi normaalimpiin uomiin vai oliko kyseessä vallan kaapanneen rosvojoukon hirmuvalta? Olihan Hitler sentään tullut valtaan parlamentaarista tietä eikä Saksassa voitu puhua mistään venäläistyyppisestä vallankumouksesta. Saksan historia vaikutti aina järkevältä.

Kiista tästä aiheesta katkaisee lopullisesti veljesten välit. Suomessa ei koskaan sallittaisi mitään vastaavaa kaappausta, vannoo sankarittaren rakastaja. Hänen veljensä on tietenkin toista mieltä.

Kirjailija itse kuului niihin myötäjuoksijoihin, joita kutsuttiin myös Moskovaan, vuoden 1934 suureen kirjailijakokoukseen, jossa niin sanotun sosialistisen realismin syntysanat lausuttiin. Silloin hän matkusti taas Suomen kautta.

Mann ei kuulu erityisemmin arvostaneen tätä teostaan, joka on jäänyt hänen toisen pakolaisteoksensa Vulkanin varjoon. Saksassa se ilmestykin vasta vuonna 1977 ja tässä laitoksessa on tuolta vuodelta peräisin olevat jälkisanat. Ne on kirjoitettu julkaisijan puolesta, sillä kirjailija itse kuoli vuonna 1949 unilääkkeiden yliannostukseen Cannesissa.

Kiinnostavaa kyllä, wikipedia ei mainitse hänen olleen saksalainen, vaan saksankielinen kirjailija: ein deutschsprachiger Schrifststeller. Suomeksi hän on saksalainen kirjailija ja englanniksi German-born American writer and dissident.