Makkarat ja univormut

 

Kansalliskaartien perinteitä

 

Tässä jokunen blogi sitten kirjoitin Putinin kaartista (Rosgvardija), joka ehkä ansaitsisi enemmänkin huomiota. Sen omituinen rakennekin tuntuu olevan laadittu sekaannusten aiheuttamiseksi. Joka tapauksessa kaartien uskollisuus on aina niiden olennainen oinaisuus, raison d’être, kuten ennen oli tapana sanoa.

Tuollaisia kaartejahan on monessa maassa. Myös USA:n kaartilla on mahtava aseistus ilmavoimia myöten ja sama taitaa koskea esimerkiksi Iranin islamilaista vallankumouskaartia. Espanjan Guardia civil sen sijaan taitaa olla hieman vaatimattomampi puolisotilaallinen poliisi, kuten myös Italian ja Ranskan karabinierit.

Miten ja mistä voisi ylipäätään saada ikuisesti uskollisen kaartin, joka seuraa isäntäänsä halki tulen ja veden sen sijaan, että yht’äkkiä kävisikin hänen kimppuunsa, kuten historiassa yhä uudelleen on sattunut?

Karl Marx oli nuoruudessaan terävä reportteri, jota Ludvig Napoleonin vallankaappaus ilmiönä kiinnosti suuresti. Siitä kirjoittaessaan hän myös teki muutamia briljantteja kiteytyksiä, joille uskovaiset sittemmin antoivat tieteen ja jopa kerrassaan supertieteen arvon. Retoriikkaahan ne toki oikeasti olivat, mutta onhan sekin tarpeellinen taito.

Klassisen sutkauksensa historian toistumisesta Marx esittää juuri artikkelissaan Ludvig Napoleonin brumairekuun 18. päivä:

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät niin sanoaksemme kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa. Caussidière Dantonina, Louis Blanc Robespierrenä, vuosien 1848–1851 vuoripuolue vuosien 1793–1795 vuoripuolueena, veljenpoika setänä. Ja samanlaisena karikatyyrina ovat olosuhteet, joissa brumairekuun kahdeksannentoista toinen laitos ilmestyi! (käännös sivustolta marxits.org.).

Louis eli Ludvig Napoleon suoritti uudelleen setänsä Bonaparten vallankaappauksen siis farssina: …puuttui vain yhtä, jotta tämän tasavallan todellinen olemus ilmenisi täydellisenä: sitä, että parlamentin lomat tehtäisiin pysyviksi ja sen tunnuslause: Liberté, égalité, fraternité korvattaisiin kaksimielisyyttä vailla olevilla sanoilla: Infanterie, Cavalerie, Artillerie!

Mutta mistä uusi Napoleon sai oman kaartinsa ja miten? Marxin vastaus on, ryysyköyhälistöstä. Siitä porukasta, joka ei kuulu oikeisiin työläisiin (!), vaan koostuu yhtä köyhistä kuin typeristä ja periaatteettomista, luokattomista aineksista:

Hyväntekeväisyysjärjestön perustamisen varjolla Pariisin ryysyköyhälistö oli järjestetty salaisiin osastoihin, joista kutakin johti Bonaparten asiamies, ja koko puuhan johdossa oli bonapartelainen kenraali. Siinä oli rinnan rappiolle joutuneita irstailijoita, joiden toimeentulo oli yhtä epäilyttävä kuin heidän sukuperänsäkin, porvarispiireistä lähteneitä rappeutuneita ja seikkailevia maankiertäjiä, vakinaisesta palveluksesta vapautettuja sotilaita, entisiä rikosvankeja, karanneita rangaistusvankeja, huijareita, ilveilijöitä, latsaroneja, taskuvarkaita, silmänkääntäjiä, uhkapelureita, parittajia, porttolanpitäjiä, satamajätkiä, kynäilijöitä, posetiivareita, lumppureita, veitsenteroittajia, tinaajia, tavallisia kerjäläisiä, sanalla sanoen koko se epämääräinen, hajanainen, sinne sun tänne harhaileva joukko, jolle ranskalainen on antanut nimen la bohème.^[1]

Miksi tämä kaarti kannatti isäntäänsä? Marxin mielestä kyseessä olivat yksinkertaisesti aineelliset syyt. Saattoiko ryysyköyhälistöllä muunlaisia ollakaan?  -Tästä aineksesta, joka oli sukua hänelle itselleen, Bonaparte muodosti Joulukuun 10. päivän yhdistyksen kantajoukon. Se oli »hyväntekeväisyysjärjestö» sikäli, että sen jäsenistö Bonaparten tavoin tunsi tarpeelliseksi harjoittaa hyväntekeväisyyttä itseään kohtaan työtätekevän kansan kustannuksella.

Uuden kaartin uskollisuus varmistettiin lahjomalla. Marx kuvaa asiaa havainnollisesti:

Fatalistina hän luotti vakaasti siihen, että on olemassa korkeampia voimia, joita ihminen ja varsinkaan sotamies ei voi vastustaa. Tällaisina voimina hän piti ennen muuta savukkeita, samppanjaa, kylmää lintupaistia ja kynsilaukkamakkaraa. Siksipä hän kestitsikin Élyséepalatsin suojassa upseereita ja aliupseereita savukkeilla ja samppanjalla, kylmällä lintupaistilla ja kynsilaukkamakkaralla.

Kun joku uuden perustuslain suojelemisesta kiinnostunut upseeri yritti varmistaa joukkojen uskollisuuden itseään kohtaan, ei osa joukoista suostunut hurraamaan hänelle ja hänen asialleen, vaan sen sijaan Napoleonille ja tämän makkaroille: »Vive Napoléon! Vivent les saucissons!»

Kas tällaista se silloin oli, ainakin maailmanhistorian suurimmaksi neroksi mainitun kirjoittajan suorittaman analyysin perusteella. On oletettavissa, että tässä havaittavat lainomaisuudet pätevät myös yleisesti.

En tunnusta olevani marxilainen, mutta minusta on kiinnostavaa se rooli, jonka makkarat saavat tässä yhteydessä, samoin kuin ne saivat sittemmin ns. reaalisosialismin aikana. Se, jolla oli makkaraa, hallitsi sen avulla ja sitä jaettiin aika pitkälti juuri puoluekantaisuuden perusteella.

Nykyiset diktaattorit elävät usein ainakin suhteellisen yltäkylläisyyden keskellä. Makkaralla ei ole markkinatalouden oloissa samanlaista merkitystä kuin sillä oli vuoden 1851 yleisen niukkuuden tai ns. reaalisosialismin komentotalouden aikana.

 Voidaanko makkaran arvo fetissinä korvata nykyään jollakin muulla? Pelkkä raha ei sisällä samaa arvolatausta kuin vain harvoille ja valituille tarjolla oleva makkara?

Myös Marx puhui toisaalla univormuista, jotka makkaran ohella olivat se voima, joka veti ryysyköyhälistöä puoleensa. Luultavasti olikin niin, että aineellisesti surkeasta sotamiehen elämästä teki siedettävämmän, kun päälle saatiin pukea komea sankarin takki, jolla kelpasi mennä naisia hurmaamaan.

Mutta tämä kaikki on vielä lopultakin aineellista. Sotaväen ylläpito on aina tavattoman kallista puuhaa ja siksi sitä ainakin ennen syötettiin mahdollisimman halvalla eli huonosti. Makkarat lienee varattu lähinnä aliupseereille ja heitä ylemmille. Miehistö sai toki myös aina silloin tällöin ryypyn viinaa ja sillin.

 Ei se niin huonoa ollut siviiliin verrattuna, jos miehet ainakin pidettiin aina marssikunnossa. Rahalla lahjominen tuli kuitenkaan tuskin mahdolliseksi muulloin kuin valloitetussa maassa, jossa annettiin joukolle oikeus ryöstää tiettynä aikana.

Sirkushuvien rooli lienee ollut aina tärkeä, niin kaarteille kuin muullekin väelle. Torvisoitto ja rumpujen paukutus eivät olleet kaikille jokapäiväistä leipää ennen matkaradioiden yleistymistä. Sotilaat saivat nauttia niistä usein. Sivumennen sanoen, köyhemmissä armeijoissa, kuten Savon prikaatissa oli pillipiipareita, joiden aikaansaama meteli oli hillitympää.

Last but not least: isänmaallisuus on tietenkin myös ihan todellinen tunne, joka kansallisen vaaran hetkinä saattaa paisua ylitsevuotavaksi. Mikäli joukot saadaan uskomaan, että johtajan totteleminen ja isänmaallisuus kuuluvat erottamattomasti ja ehkä jopa jäännöksettömästi yhteen, on joukkojen henki hyvä.

Aina se ei ole ja joskus saattaa käydä niinkin, että päällystö ei mene yleiseen tunnelmaan lainkaan mukaan, jolloin joukot halvaantuvat. Näinhän aluksi kävi Kustaa III:n sodassa Anjalan liiton takia.

Kylmänä ulkopuolisena voisi muotoilla kysymyksen näin: mitkä ovat ne välttämättömät ehdot, joilla esimerkiksi putinistikaartin (Rosgvardija) uskollisuus taataan? Millaisessa tapauksessa sen uskollisuus voisi pettää? Todettakoon, että minulla ei ole mitään erityisiä toiveita tällaisesta tilanteesta, joka saattaisi olla sangen vaarallinen.

En tiedä, miten nämä kaartilaiset ovat valikoituneet. Marxin kuvittelema ryysyköyhälistö tuskin on ollut värväysalustana, mutta hyvinkin mahdollisesti juuri palkkasotilaan ura on voinut houkutella monia työttömyyden ahdistamia nuoria (tässä siis nyt ollaan yhtä mutulinjalla kuin Marx aikoinaan).

Kaartilaisuus taas on aina ollut hienompaa kuin pelkkä tavalliseen nostoväkeen kuuluminen. Univormuja on  kehuttu erityisen hienoiksi (vrt. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D0%BE%D1%81%D0%B3%D0%B2%D0%B0%D1%80%D0%B4%D0%B8%D1%8F#%D0%AD%D0%BA%D0%B8%D0%BF%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BA%D0%B0_%D0%B8_%D0%B2%D0%BE%D0%BE%D1%80%D1%83%D0%B6%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%B1%D0%BE%D0%B9%D1%86%D0%BE%D0%B2_%D0%A0%D0%BE%D1%81%D0%B3%D0%B2%D0%B0%D1%80%D0%B4%D0%B8%D0%B8 ) Kiinnostavaa on, että ne tekevät ihmisen peräti näkymättömäksi jopa optisilla laitteilla tähystettäessä.

Mitä aineelliseen puoleen tulee, sen erityislaadusta -hienoudesta- ei näy erikseen tiedotettavan. Markkinatalouden oloissa ns. makkarafaktorista tuskin voineekaan tulla merkittävää tekijää.

Vuonna 1917 kaartit pettivät, vaikka isänmaa oli vaarassa. Kaiketi usko sen puolustusmahdollisuuksiin vallitsevan systeemin vallitessa oli rapautunut. Kun lojaliteetit sitten jakautuivat keisarin ja kansan välillä, kun tuli oli kohtalokkaasti avattu, syntyi nopea ja peruutumaton ketjureaktio.

Kukapa olisi uskonut vallankumoukseen keväällä 1917? Ei ainakaan Sveitsissä vegetoiva V.I. Uljanov, joka nimenomaan kertoi, ettei sitä hänen elinaikanaan ole odotettavissa.

Mutta niin se vain tuli. Siinä eivät auttaneet kaartien perinteet, univormut eivätkä hengenkohottamissaarnat. Makkarakin oli ilmeisesti loppunut.

 

What do you want to do ?

New mail

Marx ja Engels russofobeina

Marx ja Engels ”russofobeina”

1800-luvun alkupuolella Venäjän pelko alkoi kasvaa Euroopassa. Napoleonin epäonnistunut Venäjän-retki vain pahensi tilannetta, vaikka Pariisiin marssineet Aleksanteri I:n joukot käyttäytyivät sangen mallikelpoisesti. Ainakin verrattuna siihen, mitä Napoleonin joukot tekivät Venäjällä.

Nikolai I:n Venäjästä tuli läntisessä Euroopassa raakuuden ja mielivallan symboli. Tätä mielikuvaa levitti erityisesti Markiisi de Custinen teos La Russie en 1839, jota myytiin huikeat parisataatuhatta kappaletta. Kun Pyhän liiton periaatteille uskollinen Venäjä kukisti puolalaisten kapinan vuonna 1831 ja auttoi vielä Unkarin kapinan kukoistamisessa vuonna 1849, oli ”Euroopan santarmin” laakerit ansaittu. Edistykselliset piirit inhosivat Venäjää ja sotaa sitä vastaan saarnattiin useaan otteeseen, eritoten Puolan vapauttamiseksi, mistä ennen muuta oli ollut kyse myös vuonna 1812.

Noihin aikoihin tuli myös käyttöön sana ”russofobia”, jonka lanseerasi Fjodor Tjuttšev, runoileva diplomaatti ja ”virallisen kansallisuusopin” harras kannattaja.

Kun tarkastellaan 1800-luvun eurooppalaista Venäjän-vastaista kirjallisuutta, ajan ”russofobiaa”, mikäli termi sallitaan, nousee sen piiristä esille kaksi nimeä, joita äkkisestään voisi pitää yllättävinä.

Karl Marx ja Friedrich Engels, joita Leninin aikana pidettiin Neuvostoliitossa erehtymättöminä profeettoina, olivat Venäjästä sangen kiinnostuneita. Marx jopa opetteli venäjää ja seurasi venäläistä keskustelua mahdollisuuksista rakentaa sosialistinen yhteiskunta talonpoikaisen yhteisomistuksen pohjalta.

Näiden ”tieteellisen sosialismin” profeettojen mielipiteet Venäjästä olivat kuitenkin neuvostokaudella joissain kohdin niin arkaluontoisia, että itse Stalin kielsi vuonna 1934 erään Engelsin artikkelin julkaisemisen ”Bolševik”-lehdessä. Artikkeli käsitteli tsaari-Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän aikaan Stalinin suurena projektina oli venäläisen isänmaallisuuden rehabilitointi ja sen kannalta Engelsin artikkeli oli myrkkyä. Tämän ohella ”tieteellisen sosialismin” perustajaisät olivat kirjoittaneet paljon muutakin hankalaa tekstiä. Erityisesti näihin kuuluivat vuonna 1849 kirjoitetut Unkarin kapinaa ja panslavismia koskevat artikkelit.

Edellä mainitussa vuonna 1890 kirjoitetussa artikkelissa Engels kuvasi Venäjän ulkoasiainhallintoa ulkomaalaiseksi mafiaksi, ”jesuiittaveljeskunnaksi”, joka todellisuudessa määräsi maan ulkopolitiikan ja ilmeisesti oli myös vastuussa sekä Pietari III:n että Paavalin ja myös Aleksanteri I:n murhista, sikäli kuin viimemainittu nyt murhattiin.

Venäjä ei Engelsin mielestä ollut ainoastaan eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, sen ulkopolitiikka oli itse asiassa pelkkää rosvousta. Aleksanteri I:n aikana se ei tyytynyt valloittamaan vain venäläisiä tai edes slaavilaisia alueita, joista esimerkiksi ukrainalaiset kuitenkin olivat oma kansansa: ”Vaikka venäläinen chauvinismi saattoikin vielä keksiä tekosyitä –en sano oikeutusta- Katariina toisen valloituksille, niin samaa ei varmasti enää voitu tehdä Aleksanterin valloitusten kohdalla. Suomi on suomalainen ja ruotsalainen. Bessarabia on romanialainen ja Puola on puolalainen. Kyseessä ei enää ole lainkaan hajanaisten ja sukua olevien kansojen yhdistämisestä, joita kaikkia olisi voitu kutsua ”venäläisiksi”. Tässä kyseessä on alaston vieraiden alueiden valloittaminen väkivalloin, selvä ja ilmeinen rosvous”.

Saksan asioihin sekaantuminen ja saalistaminen siellä oli Engelsin tulkinnan mukaan Venäjälle myös tärkeä prioriteetti, joka avasi pelottavia mahdollisuuksia.

Engels, jonka olisi voinut kuvitella selittävän politiikan luokkanäkökohdilla, käsitteli Venäjää itse asiassa erikoistapauksena, joka uhkasi koko Eurooppaa erikoisluonteensa takia. Hän näyttää myös uskoneen niin sanotun Pietari Suuren testamentin aitouteen.

Marxin ja Engelsin sympatiat olivat vahvasti ajan kumouksellisten liikkeiden puolella ja niihin he lukivat myös puolalaisten taistelut sortoa vastaan. Ranskan vallankumouksen säästyminen ensimmäisen suuren liittokunnan hyökkäykseltä selittyi heidän mukaansa juuri puolalaisten kapinalla, joka hajotti liittolaisten voimat.

Napoleon oli heidän mielestään Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta teki kohtalokkaan virheen lähtiessään marssimaan Moskovaan sen sijaan, että olisi tyytynyt vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot, mikä jälkeen olisi voitu ottaa vastaan Venäjän hyökkäys.

Marxin ja Engelsin ja toisaalta Bakuninin keskinäinen vihamielisyys heijastui myös kansallisuuskysymyksissä. Engels suhtautui ironisesti panslavistien väitteisiin siitä, että saksalaiset ja unkarilaiset olisivat sortaneet slaaveja. Päinvastoin, ne oli pelastettu turkkilaisilta. ”Mitä olisikaan tullut näistä hajanaisista pikku kansoista, jotka ovat näytelleet niin säälittävää osaa historiassa, jos niitä ei olisi koottu yhteen ja johdettu Muhammedin ja Solimanin armeijoita vastaan, jos niiden niin sanotut ”sortajat” eivät olisi ryhtyneet niihin taisteluihin, jota käytiin näiden heikompien kansojen puolesta!”... ”Lyhyesti sanoen on selvää, että nämä saksalaisten ja unkarilaisten ”rikokset” slaaveja vastaan ovat tässä tapauksessa parhaita ja arvokkaimpia tekoja, joista kansamme ja unkarilaiset voivat ylpeillä historiassaan.” Näin kirjoitti Friedrich Engels ”demokraattisesta panslavismista” vuonna 1849.

Aikansa lapsena Engels pani paljon painoa kansanluonteelle. Slaavilaiset kansat –puolalaiset nimenomaisesti poisluettuna- olivat hänen mielestään aina olleet ”vastavallankumouksen tärkein työkalu”. Slaaviarmeijat, muun muassa kroaatit tukahduttivat vallankumousta niin Puolassa kuin Italiassakin.

 Panslavistinen yhtenäisyys merkitsi Engelsin mukaan joko pelkkää kuvitelmaa tai sitten venäläistä ruoskaa. Kuten tunnettua, Bakuninin mielestä ”ruoskan kansakunta” taas olivat saksalaiset, kuten ilmenee jo hänen teoksensa ”Knuto-garmanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija” (Ruoskasaksalainen keisarikunta ja sosiaalinen vallankumous) nimestä.

Marxin ja Engelsin näkemyksille Venäjästä oli Puolan kysymyksellä ja puolalaisilla vaikutteilla tärkeä ja jopa keskeinen merkitys. Toki venäläisten puheet ”legitimiteettiperiaatteesta” Pyhän liiton taantumuksen perusteluna kuulostivat irvokkailta, kun ajateltiin Puolan, tai miksei Suomenkin kohtaloa. Mitä ”legitiimiä” tuoreen ryöstösaaliin pyhittämisessä oli?

 Venäjä myös toimi kaksinaamaisesti esimerkiksi Kreikassa: ”Tsarismi saarnasi legitimiteettiä ruhtinaille ja taantumuksellisille, liberaaleille poroporvareille se saarnasi sorrettujen kansojen vapauttamista ja valistusta –ja molemmat uskoivat.” Näin arvioi Engels 1800-luvun alun tapahtumia vuonna 1890.

Engelsin russofobialla oli myös tutkimuksellista ja dokumentaarista pohjaa. Venäjän diplomaattikunnan ”juonet” paljastettiin vuonna 1830, kun kapinoivat puolalaiset pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan Varsovasta. Hän jätti jälkeensä diplomaattisen kirjeenvaihdon, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1834. Vanha Engels tunsi myös amerikkalaisen George Kennanin kirjoitukset Venäjän pakkotyöjärjestelmästä. Kennanin teos  Siberia and the Exile System ilmestyi aluksi artikkeleina ja sitten kahtena niteenä vuonna 1891. Sen kirjoittaja perusti eräiden muiden (mm. Mark Twain) kanssa seuran Society of Friends of Russian Freedom, joka julkaisi itsevaltiuden vastaista aikakauslehteä Free Russia.

Engelsin mielestä Kennan ”paljasti koko maailmalle ne petomaiset tavat, joilla tsarismi tukahduttaa jokaisen vähäisimmänkin vastarinnan imperiumissaan.”

Nykyaikaisen lukijan huomiota herättää se, että Marx ja Engels tavallaan henkilöivät kansakuntia ja kirjasivat niille hyveitä ja paheita kuin ihmisyksilöille. Puolalaiset ja unkarilaiset olivat hyveellisiä, venäläiset paheellisia. Edelliset kykenivät vallankumoukselliseen kapinaan, jälkimmäiset tarvitsivat kapinoidessaankin jonkin ”tsaarin” auktoriteettia.

Koska Venäjä ja näköjään myös venäläisyys edustivat vallankumouksellisuuden vastakohtaa, ne 1800-luvulla tavallaan demonisoitiin myös poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Kaikki, mikä palveli Venäjän etua, oli tässä intellektuaalisessa ympäristössä väärin.

1900-luvulta lähtien on tullut tavaksi ajatella, että jokaisella valtiolla on luonnollinen, legitiimi taipumus edistää valtioetuaan raison d’êtat, tai ainakin turvallisuuttaan. Marxin ja Engelsin kannalta taantumuksen eduissa ei ollut mitään legitiimiä.

Imperiumin varjo

 

Russofobia kukoistaa taas

 

Joitakin kansoja pelätään ja vihataan enemmän kuin toisia ja yleensähän asioilla on ihan oikeat ja niin sanoakseni legitiimit syynsä. Euraasian mantereella on jo kauan kammoksuttu Venäjää ja Amerikoissa taas Yhdysvaltoja.

Kiinan ja Japanin kuva toisistaan salmen vastakkaisilla puolilla ei ole ollut kaikkein kauneimpia, mikä on ymmärrettävää huolimatta siitä suuresta kulttuurisesta velasta, joka japanilaisilla on Kiinalle.

Joskus viha, pelko ja molemmatkin kohoavat suoranaisen fobian asteelle, ja suuret tunteet saatetaan silloin kohdistaa jo muitta mutkitta vihattavan kansan yksittäisiin edustajiinkin. Tämä tietenkin kuuluu moukkien tasolle, mutta siitähän on meidän aikanamme tullutkin suuri norminantaja.

Silloin ja mielestäni vasta silloin voidaan puhua fobiasta, antiseminismistä ja vastaavasta. Mikäli joku suhtautuu kielteisesti valtioon tai jopa kansaankin sen poliittisen roolin perusteella ja esittää asialle järkevät syyt, ei tietenkään ole aihetta asiaa kauhistella ja patologisoida.

Itse asiassa vasta kieltäytyminen noudattamasta asiassa normaalia logiikkaa antaa aihetta ylenkatseeseen, kuten tietenkin myös asioiden heikko perusteleminen, taakse jääneeseen menneisyyteen vetoaminen ja vastaavat harhat.

En itse asiassa tiedä, miten Ruotsin ja Tanskan välinen viha ilmeni menneinä vuosisatoina lukuun ottamatta tanskalaisten kapinointia valloitetuissa maakunnissaan (snapphanerörelsen) ja ruotsalaisten uskomatonta julmuutta kapinoitsijoiden rankaisemisessa (seivästykset ym.).

Aiheuttiko jo pelkkä ruotsalaisen tapaaminen tanskalaisessa jonkinlaisen inhoreaktion ja pidettiinkö häntä lähinnä siansaksaa mongertavana elukkana? Kuitenkin hän kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli ainakin saman moraalikoodeksin alainen, kuin medelsvensson ja lienee veisannut samoja virsiäkin.

Sen kyllä muistan, että Kustaa III lähetti Tanskaan vakoilijan, jonka suureksi eduksi hän mainitsi, että tämä ”härskade deras ohyggeligt språk”.

Tanskassa taas olen istunut amiraali P. Tordenskiöldille, ”ruotsalaisten trappajalle” omistetussa pubissa, mutta eihän asia sinänsä mistään vielä todista. Sekin mies palveli uhattua isänmaataan, kuten kaikki sotilaat.

Vastenmielisiä ovat joka tapauksessa ne ilmiöt, joissa valtio alkaa määrätietoisesti edistää toiseen kohdistuvaa vihaa ja julkaisuttaa valikoivia sepustuksia, joissa vastapuolta ja tulevaa potentiaalista uhria mustataan. Ennen talvisotaa skribentit ahkeroivat Suomen suunnalla ja samanlaista toimintaa on ollut Venäjällä havaittavissa jo hyvän aikaa ennen Ukrainan sodan syttymistä. Moni muistanee nämä lapsiin liittyneet ”kansanmurha” legendat.

Nyt ovat Kremlin hengen jättiläiset taas olleet asialla ja ”Mustia kirjoja” suoltuu kuuliaisten skribenttien kynästä kunniallisten historioitsijoiden harmiksi.

Typerimpien ehdoilla näissä asioissa joka tapauksessa pelataan, eikä ole syytä tuudittautua siihen uskoon, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Tuollainen mentaliteetti leviää kuin tauti ja voi tarttua naapuriinkin.

Onhan meillä tuota russofobiaakin myyty hyvin jo muutaman vuoden ajan. Mikäli joku venäläinen asiaa ihmettelee, hänen on syytä asettaa rakas kotimaansa lahjomattomien tosiasioiden peilin eteen ja arvioida ”erikoisoperaation” merkitystä ihan ulkokohtaisesti ja ilman valtiollisen propagandan savuverhoa.

Tosiasia on, että Venäjä on, Saksan ohella, ollut Euroopan pelätyin ja inhotuin valtakunta ihan riippumatta siitä, miten miellyttäviä kansalaisia ja hienoa kulttuuria sieltä löytyy. Syynä on aivan yksinkertaisesti ollut se imperialistinen politiikka, jota tuo maa on harjoittanut.

Minun arviolleni ei tietysti kenenkään tarvitse panna painoa, mutta otetaanpa nyt sen sijaan esille vaikkapa sellaiset miehet, joiden sanalle Venäjällä vielä hiljattain annettiin kuvaannollisesti sanoen JumaSlan sanan arvo:

 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Marx ja Engels russofobeina

 

Marx ja Engels ”russofobeina”

 

1800-luvun alkupuolella Venäjän pelko alkoi kasvaa Euroopassa. Napoleonin epäonnistunut Venäjän-retki vain pahensi tilannetta, vaikka Pariisiin marssineet Aleksanteri I:n joukot käyttäytyivät sangen mallikelpoisesti. Ainakin verrattuna siihen, mitä Napoleonin joukot tekivät Venäjällä.

Nikolai I:n Venäjästä tuli läntisessä Euroopassa raakuuden ja mielivallan symboli. Tätä mielikuvaa levitti erityisesti Markiisi de Custinen teos La Russie en 1839, jota myytiin huikeat parisataatuhatta kappaletta. Kun Pyhän liiton periaatteille uskollinen Venäjä kukisti puolalaisten kapinan vuonna 1831 ja auttoi vielä Unkarin kapinan kukoistamisessa vuonna 1849, oli ”Euroopan santarmin” laakerit ansaittu. Edistykselliset piirit inhosivat Venäjää ja sotaa sitä vastaan saarnattiin useaan otteeseen, eritoten Puolan vapauttamiseksi, mistä ennen muuta oli ollut kyse myös vuonna 1812.

Noihin aikoihin tuli myös käyttöön sana ”russofobia”, jonka lanseerasi Fjodor Tjuttšev, runoileva diplomaatti ja ”virallisen kansallisuusopin” harras kannattaja.

Kun tarkastellaan 1800-luvun eurooppalaista Venäjän-vastaista kirjallisuutta, ajan ”russofobiaa”, mikäli termi sallitaan, nousee sen piiristä esille kaksi nimeä, joita äkkisestään voisi pitää yllättävinä.

Karl Marx ja Friedrich Engels, joita Leninin aikana pidettiin Neuvostoliitossa erehtymättöminä profeettoina, olivat Venäjästä sangen kiinnostuneita. Marx jopa opetteli venäjää ja seurasi venäläistä keskustelua mahdollisuuksista rakentaa sosialistinen yhteiskunta talonpoikaisen yhteisomistuksen pohjalta.

Näiden ”tieteellisen sosialismin” profeettojen mielipiteet Venäjästä olivat kuitenkin neuvostokaudella joissain kohdin niin arkaluontoisia, että itse Stalin kielsi vuonna 1934 erään Engelsin artikkelin julkaisemisen ”Bolševik”-lehdessä. Artikkeli käsitteli tsaari-Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän aikaan Stalinin suurena projektina oli venäläisen isänmaallisuuden rehabilitointi ja sen kannalta Engelsin artikkeli oli myrkkyä. Tämän ohella ”tieteellisen sosialismin” perustajaisät olivat kirjoittaneet paljon muutakin hankalaa tekstiä. Erityisesti näihin kuuluivat vuonna 1849 kirjoitetut Unkarin kapinaa ja panslavismia koskevat artikkelit.

Edellä mainitussa vuonna 1890 kirjoitetussa artikkelissa Engels kuvasi Venäjän ulkoasiainhallintoa ulkomaalaiseksi mafiaksi, ”jesuiittaveljeskunnaksi”, joka todellisuudessa määräsi maan ulkopolitiikan ja ilmeisesti oli myös vastuussa sekä Pietari III:n että Paavalin ja myös Aleksanteri I:n murhista, sikäli kuin viimemainittu nyt murhattiin.

Venäjä ei Engelsin mielestä ollut ainoastaan eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, sen ulkopolitiikka oli itse asiassa pelkkää rosvousta. Aleksanteri I:n aikana se ei tyytynyt valloittamaan vain venäläisiä tai edes slaavilaisia alueita, joista esimerkiksi ukrainalaiset kuitenkin olivat oma kansansa: ”Vaikka venäläinen chauvinismi saattoikin vielä keksiä tekosyitä –en sano oikeutusta- Katariina toisen valloituksille, niin samaa ei varmasti enää voitu tehdä Aleksanterin valloitusten kohdalla. Suomi on suomalainen ja ruotsalainen. Bessarabia on romanialainen ja Puola on puolalainen. Kyseessä ei enää ole lainkaan hajanaisten ja sukua olevien kansojen yhdistämisestä, joita kaikkia olisi voitu kutsua ”venäläisiksi”. Tässä kyseessä on alaston vieraiden alueiden valloittaminen väkivalloin, selvä ja ilmeinen rosvous”.

Saksan asioihin sekaantuminen ja saalistaminen siellä oli Engelsin tulkinnan mukaan Venäjälle myös tärkeä prioriteetti, joka avasi pelottavia mahdollisuuksia.

Engels, jonka olisi voinut kuvitella selittävän politiikan luokkanäkökohdilla, käsitteli Venäjää itse asiassa erikoistapauksena, joka uhkasi koko Eurooppaa erikoisluonteensa takia. Hän näyttää myös uskoneen niin sanotun Pietari Suuren testamentin aitouteen.

Marxin ja Engelsin sympatiat olivat vahvasti ajan kumouksellisten liikkeiden puolella ja niihin he lukivat myös puolalaisten taistelut sortoa vastaan. Ranskan vallankumouksen säästyminen ensimmäisen suuren liittokunnan hyökkäykseltä selittyi heidän mukaansa juuri puolalaisten kapinalla, joka hajotti liittolaisten voimat.

Napoleon oli heidän mielestään Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta teki kohtalokkaan virheen lähtiessään marssimaan Moskovaan sen sijaan, että olisi tyytynyt vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot, mikä jälkeen olisi voitu ottaa vastaan Venäjän hyökkäys.

Marxin ja Engelsin ja toisaalta Bakuninin keskinäinen vihamielisyys heijastui myös kansallisuuskysymyksissä. Engels suhtautui ironisesti panslavistien väitteisiin siitä, että saksalaiset ja unkarilaiset olisivat sortaneet slaaveja.

Päin vastoin, ne oli pelastettu turkkilaisilta. ”Mitä olisikaan tullut näistä hajanaisista pikku kansoista, jotka ovat näytelleet niin säälittävää osaa historiassa, jos niitä ei olisi koottu yhteen ja johdettu Muhammedin ja Solimanin armeijoita vastaan, jos niiden niin sanotut ”sortajat” eivät olisi ryhtyneet niihin taisteluihin, jota käytiin näiden heikompien kansojen puolesta!”... ”Lyhyesti sanoen on selvää, että nämä saksalaisten ja unkarilaisten ”rikokset” slaaveja vastaan ovat tässä tapauksessa parhaita ja arvokkaimpia tekoja, joista kansamme ja unkarilaiset voivat ylpeillä historiassaan.” Näin kirjoitti Friedrich Engels ”demokraattisesta panslavismista” vuonna 1849.

Aikansa lapsena Engels pani paljon painoa kansanluonteelle. Slaavilaiset kansat –puolalaiset nimenomaisesti poisluettuna- olivat hänen mielestään aina olleet ”vastavallankumouksen tärkein työkalu”. Slaaviarmeijat, muun muassa kroaatit tukahduttivat vallankumousta niin Puolassa kuin Italiassakin.

 Panslavistinen yhtenäisyys merkitsi Engelsin mukaan joko pelkkää kuvitelmaa tai sitten venäläistä ruoskaa. Kuten tunnettua, Bakuninin mielestä ”ruoskan kansakunta” taas olivat saksalaiset, kuten ilmenee jo hänen teoksensa ”Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija” (Ruoskasaksalainen keisarikunta ja sosiaalinen vallankumous) nimestä.

Marxin ja Engelsin näkemyksille Venäjästä oli Puolan kysymyksellä ja puolalaisilla vaikutteilla tärkeä ja jopa keskeinen merkitys. Toki venäläisten puheet ”legitimiteettiperiaatteesta” Pyhän liiton taantumuksen perusteluna kuulostivat irvokkailta, kun ajateltiin Puolan, tai miksei Suomenkin kohtaloa. Mitä ”legitiimiä” tuoreen ryöstösaaliin pyhittämisessä oli?

 Venäjä myös toimi kaksinaamaisesti esimerkiksi Kreikassa: ”Tsarismi saarnasi legitimiteettiä ruhtinaille ja taantumuksellisille, liberaaleille poroporvareille se saarnasi sorrettujen kansojen vapauttamista ja valistusta –ja molemmat uskoivat.” Näin arvioi Engels 1800-luvun alun tapahtumia vuonna 1890.

Engelsin russofobialla oli myös tutkimuksellista ja dokumentaarista pohjaa. Venäjän diplomaattikunnan ”juonet” paljastettiin vuonna 1830, kun kapinoivat puolalaiset pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan Varsovasta.

Hän jätti jälkeensä diplomaattisen kirjeenvaihdon, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1834. Vanha Engels tunsi myös amerikkalaisen George Kennanin kirjoitukset Venäjän pakkotyöjärjestelmästä. Kennanin teos  Siberia and the Exile System ilmestyi aluksi artikkeleina ja sitten kahtena niteenä vuonna 1891.

Sen kirjoittaja perusti eräiden muiden (mm. Mark Twain) kanssa seuran Society of Friends of Russian Freedom, joka julkaisi itsevaltiuden vastaista aikakauslehteä Free Russia.

Engelsin mielestä Kennan ”paljasti koko maailmalle ne petomaiset tavat, joilla tsarismi tukahduttaa jokaisen vähäisimmänkin vastarinnan imperiumissaan.”

Nykyaikaisen lukijan huomiota herättää se, että Marx ja Engels tavallaan henkilöivät kansakuntia ja kirjasivat niille hyveitä ja paheita kuin ihmisyksilöille. Puolalaiset ja unkarilaiset olivat hyveellisiä, venäläiset paheellisia. Edelliset kykenivät vallankumoukselliseen kapinaan, jälkimmäiset tarvitsivat kapinoidessaankin jonkin ”tsaarin” auktoriteettia.

Koska Venäjä ja näköjään myös venäläisyys edustivat vallankumouksellisuuden vastakohtaa, ne 1800-luvulla tavallaan demonisoitiin myös poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Kaikki, mikä palveli Venäjän etua, oli tässä intellektuaalisessa ympäristössä väärin.

1900-luvulta lähtien on tullut tavaksi ajatella, että jokaisella valtiolla on luonnollinen, legitiimi taipumus edistää valtioetuaan raison d’êtat, tai ainakin turvallisuuttaan. Marxin ja Engelsin kannalta taantumuksen eduissa ei ollut mitään legitiimiä.