Makkarat ja univormut

 

Kansalliskaartien perinteitä

 

Tässä jokunen blogi sitten kirjoitin Putinin kaartista (Rosgvardija), joka ehkä ansaitsisi enemmänkin huomiota. Sen omituinen rakennekin tuntuu olevan laadittu sekaannusten aiheuttamiseksi. Joka tapauksessa kaartien uskollisuus on aina niiden olennainen oinaisuus, raison d’être, kuten ennen oli tapana sanoa.

Tuollaisia kaartejahan on monessa maassa. Myös USA:n kaartilla on mahtava aseistus ilmavoimia myöten ja sama taitaa koskea esimerkiksi Iranin islamilaista vallankumouskaartia. Espanjan Guardia civil sen sijaan taitaa olla hieman vaatimattomampi puolisotilaallinen poliisi, kuten myös Italian ja Ranskan karabinierit.

Miten ja mistä voisi ylipäätään saada ikuisesti uskollisen kaartin, joka seuraa isäntäänsä halki tulen ja veden sen sijaan, että yht’äkkiä kävisikin hänen kimppuunsa, kuten historiassa yhä uudelleen on sattunut?

Karl Marx oli nuoruudessaan terävä reportteri, jota Ludvig Napoleonin vallankaappaus ilmiönä kiinnosti suuresti. Siitä kirjoittaessaan hän myös teki muutamia briljantteja kiteytyksiä, joille uskovaiset sittemmin antoivat tieteen ja jopa kerrassaan supertieteen arvon. Retoriikkaahan ne toki oikeasti olivat, mutta onhan sekin tarpeellinen taito.

Klassisen sutkauksensa historian toistumisesta Marx esittää juuri artikkelissaan Ludvig Napoleonin brumairekuun 18. päivä:

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät niin sanoaksemme kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa. Caussidière Dantonina, Louis Blanc Robespierrenä, vuosien 1848–1851 vuoripuolue vuosien 1793–1795 vuoripuolueena, veljenpoika setänä. Ja samanlaisena karikatyyrina ovat olosuhteet, joissa brumairekuun kahdeksannentoista toinen laitos ilmestyi! (käännös sivustolta marxits.org.).

Louis eli Ludvig Napoleon suoritti uudelleen setänsä Bonaparten vallankaappauksen siis farssina: …puuttui vain yhtä, jotta tämän tasavallan todellinen olemus ilmenisi täydellisenä: sitä, että parlamentin lomat tehtäisiin pysyviksi ja sen tunnuslause: Liberté, égalité, fraternité korvattaisiin kaksimielisyyttä vailla olevilla sanoilla: Infanterie, Cavalerie, Artillerie!

Mutta mistä uusi Napoleon sai oman kaartinsa ja miten? Marxin vastaus on, ryysyköyhälistöstä. Siitä porukasta, joka ei kuulu oikeisiin työläisiin (!), vaan koostuu yhtä köyhistä kuin typeristä ja periaatteettomista, luokattomista aineksista:

Hyväntekeväisyysjärjestön perustamisen varjolla Pariisin ryysyköyhälistö oli järjestetty salaisiin osastoihin, joista kutakin johti Bonaparten asiamies, ja koko puuhan johdossa oli bonapartelainen kenraali. Siinä oli rinnan rappiolle joutuneita irstailijoita, joiden toimeentulo oli yhtä epäilyttävä kuin heidän sukuperänsäkin, porvarispiireistä lähteneitä rappeutuneita ja seikkailevia maankiertäjiä, vakinaisesta palveluksesta vapautettuja sotilaita, entisiä rikosvankeja, karanneita rangaistusvankeja, huijareita, ilveilijöitä, latsaroneja, taskuvarkaita, silmänkääntäjiä, uhkapelureita, parittajia, porttolanpitäjiä, satamajätkiä, kynäilijöitä, posetiivareita, lumppureita, veitsenteroittajia, tinaajia, tavallisia kerjäläisiä, sanalla sanoen koko se epämääräinen, hajanainen, sinne sun tänne harhaileva joukko, jolle ranskalainen on antanut nimen la bohème.^[1]

Miksi tämä kaarti kannatti isäntäänsä? Marxin mielestä kyseessä olivat yksinkertaisesti aineelliset syyt. Saattoiko ryysyköyhälistöllä muunlaisia ollakaan?  -Tästä aineksesta, joka oli sukua hänelle itselleen, Bonaparte muodosti Joulukuun 10. päivän yhdistyksen kantajoukon. Se oli »hyväntekeväisyysjärjestö» sikäli, että sen jäsenistö Bonaparten tavoin tunsi tarpeelliseksi harjoittaa hyväntekeväisyyttä itseään kohtaan työtätekevän kansan kustannuksella.

Uuden kaartin uskollisuus varmistettiin lahjomalla. Marx kuvaa asiaa havainnollisesti:

Fatalistina hän luotti vakaasti siihen, että on olemassa korkeampia voimia, joita ihminen ja varsinkaan sotamies ei voi vastustaa. Tällaisina voimina hän piti ennen muuta savukkeita, samppanjaa, kylmää lintupaistia ja kynsilaukkamakkaraa. Siksipä hän kestitsikin Élyséepalatsin suojassa upseereita ja aliupseereita savukkeilla ja samppanjalla, kylmällä lintupaistilla ja kynsilaukkamakkaralla.

Kun joku uuden perustuslain suojelemisesta kiinnostunut upseeri yritti varmistaa joukkojen uskollisuuden itseään kohtaan, ei osa joukoista suostunut hurraamaan hänelle ja hänen asialleen, vaan sen sijaan Napoleonille ja tämän makkaroille: »Vive Napoléon! Vivent les saucissons!»

Kas tällaista se silloin oli, ainakin maailmanhistorian suurimmaksi neroksi mainitun kirjoittajan suorittaman analyysin perusteella. On oletettavissa, että tässä havaittavat lainomaisuudet pätevät myös yleisesti.

En tunnusta olevani marxilainen, mutta minusta on kiinnostavaa se rooli, jonka makkarat saavat tässä yhteydessä, samoin kuin ne saivat sittemmin ns. reaalisosialismin aikana. Se, jolla oli makkaraa, hallitsi sen avulla ja sitä jaettiin aika pitkälti juuri puoluekantaisuuden perusteella.

Nykyiset diktaattorit elävät usein ainakin suhteellisen yltäkylläisyyden keskellä. Makkaralla ei ole markkinatalouden oloissa samanlaista merkitystä kuin sillä oli vuoden 1851 yleisen niukkuuden tai ns. reaalisosialismin komentotalouden aikana.

 Voidaanko makkaran arvo fetissinä korvata nykyään jollakin muulla? Pelkkä raha ei sisällä samaa arvolatausta kuin vain harvoille ja valituille tarjolla oleva makkara?

Myös Marx puhui toisaalla univormuista, jotka makkaran ohella olivat se voima, joka veti ryysyköyhälistöä puoleensa. Luultavasti olikin niin, että aineellisesti surkeasta sotamiehen elämästä teki siedettävämmän, kun päälle saatiin pukea komea sankarin takki, jolla kelpasi mennä naisia hurmaamaan.

Mutta tämä kaikki on vielä lopultakin aineellista. Sotaväen ylläpito on aina tavattoman kallista puuhaa ja siksi sitä ainakin ennen syötettiin mahdollisimman halvalla eli huonosti. Makkarat lienee varattu lähinnä aliupseereille ja heitä ylemmille. Miehistö sai toki myös aina silloin tällöin ryypyn viinaa ja sillin.

 Ei se niin huonoa ollut siviiliin verrattuna, jos miehet ainakin pidettiin aina marssikunnossa. Rahalla lahjominen tuli kuitenkaan tuskin mahdolliseksi muulloin kuin valloitetussa maassa, jossa annettiin joukolle oikeus ryöstää tiettynä aikana.

Sirkushuvien rooli lienee ollut aina tärkeä, niin kaarteille kuin muullekin väelle. Torvisoitto ja rumpujen paukutus eivät olleet kaikille jokapäiväistä leipää ennen matkaradioiden yleistymistä. Sotilaat saivat nauttia niistä usein. Sivumennen sanoen, köyhemmissä armeijoissa, kuten Savon prikaatissa oli pillipiipareita, joiden aikaansaama meteli oli hillitympää.

Last but not least: isänmaallisuus on tietenkin myös ihan todellinen tunne, joka kansallisen vaaran hetkinä saattaa paisua ylitsevuotavaksi. Mikäli joukot saadaan uskomaan, että johtajan totteleminen ja isänmaallisuus kuuluvat erottamattomasti ja ehkä jopa jäännöksettömästi yhteen, on joukkojen henki hyvä.

Aina se ei ole ja joskus saattaa käydä niinkin, että päällystö ei mene yleiseen tunnelmaan lainkaan mukaan, jolloin joukot halvaantuvat. Näinhän aluksi kävi Kustaa III:n sodassa Anjalan liiton takia.

Kylmänä ulkopuolisena voisi muotoilla kysymyksen näin: mitkä ovat ne välttämättömät ehdot, joilla esimerkiksi putinistikaartin (Rosgvardija) uskollisuus taataan? Millaisessa tapauksessa sen uskollisuus voisi pettää? Todettakoon, että minulla ei ole mitään erityisiä toiveita tällaisesta tilanteesta, joka saattaisi olla sangen vaarallinen.

En tiedä, miten nämä kaartilaiset ovat valikoituneet. Marxin kuvittelema ryysyköyhälistö tuskin on ollut värväysalustana, mutta hyvinkin mahdollisesti juuri palkkasotilaan ura on voinut houkutella monia työttömyyden ahdistamia nuoria (tässä siis nyt ollaan yhtä mutulinjalla kuin Marx aikoinaan).

Kaartilaisuus taas on aina ollut hienompaa kuin pelkkä tavalliseen nostoväkeen kuuluminen. Univormuja on  kehuttu erityisen hienoiksi (vrt. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A0%D0%BE%D1%81%D0%B3%D0%B2%D0%B0%D1%80%D0%B4%D0%B8%D1%8F#%D0%AD%D0%BA%D0%B8%D0%BF%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BA%D0%B0_%D0%B8_%D0%B2%D0%BE%D0%BE%D1%80%D1%83%D0%B6%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%B1%D0%BE%D0%B9%D1%86%D0%BE%D0%B2_%D0%A0%D0%BE%D1%81%D0%B3%D0%B2%D0%B0%D1%80%D0%B4%D0%B8%D0%B8 ) Kiinnostavaa on, että ne tekevät ihmisen peräti näkymättömäksi jopa optisilla laitteilla tähystettäessä.

Mitä aineelliseen puoleen tulee, sen erityislaadusta -hienoudesta- ei näy erikseen tiedotettavan. Markkinatalouden oloissa ns. makkarafaktorista tuskin voineekaan tulla merkittävää tekijää.

Vuonna 1917 kaartit pettivät, vaikka isänmaa oli vaarassa. Kaiketi usko sen puolustusmahdollisuuksiin vallitsevan systeemin vallitessa oli rapautunut. Kun lojaliteetit sitten jakautuivat keisarin ja kansan välillä, kun tuli oli kohtalokkaasti avattu, syntyi nopea ja peruutumaton ketjureaktio.

Kukapa olisi uskonut vallankumoukseen keväällä 1917? Ei ainakaan Sveitsissä vegetoiva V.I. Uljanov, joka nimenomaan kertoi, ettei sitä hänen elinaikanaan ole odotettavissa.

Mutta niin se vain tuli. Siinä eivät auttaneet kaartien perinteet, univormut eivätkä hengenkohottamissaarnat. Makkarakin oli ilmeisesti loppunut.

 

What do you want to do ?

New mail