Imperiumin varjo

 

Russofobia kukoistaa taas

 

Joitakin kansoja pelätään ja vihataan enemmän kuin toisia ja yleensähän asioilla on ihan oikeat ja niin sanoakseni legitiimit syynsä. Euraasian mantereella on jo kauan kammoksuttu Venäjää ja Amerikoissa taas Yhdysvaltoja.

Kiinan ja Japanin kuva toisistaan salmen vastakkaisilla puolilla ei ole ollut kaikkein kauneimpia, mikä on ymmärrettävää huolimatta siitä suuresta kulttuurisesta velasta, joka japanilaisilla on Kiinalle.

Joskus viha, pelko ja molemmatkin kohoavat suoranaisen fobian asteelle, ja suuret tunteet saatetaan silloin kohdistaa jo muitta mutkitta vihattavan kansan yksittäisiin edustajiinkin. Tämä tietenkin kuuluu moukkien tasolle, mutta siitähän on meidän aikanamme tullutkin suuri norminantaja.

Silloin ja mielestäni vasta silloin voidaan puhua fobiasta, antiseminismistä ja vastaavasta. Mikäli joku suhtautuu kielteisesti valtioon tai jopa kansaankin sen poliittisen roolin perusteella ja esittää asialle järkevät syyt, ei tietenkään ole aihetta asiaa kauhistella ja patologisoida.

Itse asiassa vasta kieltäytyminen noudattamasta asiassa normaalia logiikkaa antaa aihetta ylenkatseeseen, kuten tietenkin myös asioiden heikko perusteleminen, taakse jääneeseen menneisyyteen vetoaminen ja vastaavat harhat.

En itse asiassa tiedä, miten Ruotsin ja Tanskan välinen viha ilmeni menneinä vuosisatoina lukuun ottamatta tanskalaisten kapinointia valloitetuissa maakunnissaan (snapphanerörelsen) ja ruotsalaisten uskomatonta julmuutta kapinoitsijoiden rankaisemisessa (seivästykset ym.).

Aiheuttiko jo pelkkä ruotsalaisen tapaaminen tanskalaisessa jonkinlaisen inhoreaktion ja pidettiinkö häntä lähinnä siansaksaa mongertavana elukkana? Kuitenkin hän kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli ainakin saman moraalikoodeksin alainen, kuin medelsvensson ja lienee veisannut samoja virsiäkin.

Sen kyllä muistan, että Kustaa III lähetti Tanskaan vakoilijan, jonka suureksi eduksi hän mainitsi, että tämä ”härskade deras ohyggeligt språk”.

Tanskassa taas olen istunut amiraali P. Tordenskiöldille, ”ruotsalaisten trappajalle” omistetussa pubissa, mutta eihän asia sinänsä mistään vielä todista. Sekin mies palveli uhattua isänmaataan, kuten kaikki sotilaat.

Vastenmielisiä ovat joka tapauksessa ne ilmiöt, joissa valtio alkaa määrätietoisesti edistää toiseen kohdistuvaa vihaa ja julkaisuttaa valikoivia sepustuksia, joissa vastapuolta ja tulevaa potentiaalista uhria mustataan. Ennen talvisotaa skribentit ahkeroivat Suomen suunnalla ja samanlaista toimintaa on ollut Venäjällä havaittavissa jo hyvän aikaa ennen Ukrainan sodan syttymistä. Moni muistanee nämä lapsiin liittyneet ”kansanmurha” legendat.

Nyt ovat Kremlin hengen jättiläiset taas olleet asialla ja ”Mustia kirjoja” suoltuu kuuliaisten skribenttien kynästä kunniallisten historioitsijoiden harmiksi.

Typerimpien ehdoilla näissä asioissa joka tapauksessa pelataan, eikä ole syytä tuudittautua siihen uskoon, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Tuollainen mentaliteetti leviää kuin tauti ja voi tarttua naapuriinkin.

Onhan meillä tuota russofobiaakin myyty hyvin jo muutaman vuoden ajan. Mikäli joku venäläinen asiaa ihmettelee, hänen on syytä asettaa rakas kotimaansa lahjomattomien tosiasioiden peilin eteen ja arvioida ”erikoisoperaation” merkitystä ihan ulkokohtaisesti ja ilman valtiollisen propagandan savuverhoa.

Tosiasia on, että Venäjä on, Saksan ohella, ollut Euroopan pelätyin ja inhotuin valtakunta ihan riippumatta siitä, miten miellyttäviä kansalaisia ja hienoa kulttuuria sieltä löytyy. Syynä on aivan yksinkertaisesti ollut se imperialistinen politiikka, jota tuo maa on harjoittanut.

Minun arviolleni ei tietysti kenenkään tarvitse panna painoa, mutta otetaanpa nyt sen sijaan esille vaikkapa sellaiset miehet, joiden sanalle Venäjällä vielä hiljattain annettiin kuvaannollisesti sanoen JumaSlan sanan arvo:

 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Marx ja Engels russofobeina

 

Marx ja Engels ”russofobeina”

 

1800-luvun alkupuolella Venäjän pelko alkoi kasvaa Euroopassa. Napoleonin epäonnistunut Venäjän-retki vain pahensi tilannetta, vaikka Pariisiin marssineet Aleksanteri I:n joukot käyttäytyivät sangen mallikelpoisesti. Ainakin verrattuna siihen, mitä Napoleonin joukot tekivät Venäjällä.

Nikolai I:n Venäjästä tuli läntisessä Euroopassa raakuuden ja mielivallan symboli. Tätä mielikuvaa levitti erityisesti Markiisi de Custinen teos La Russie en 1839, jota myytiin huikeat parisataatuhatta kappaletta. Kun Pyhän liiton periaatteille uskollinen Venäjä kukisti puolalaisten kapinan vuonna 1831 ja auttoi vielä Unkarin kapinan kukoistamisessa vuonna 1849, oli ”Euroopan santarmin” laakerit ansaittu. Edistykselliset piirit inhosivat Venäjää ja sotaa sitä vastaan saarnattiin useaan otteeseen, eritoten Puolan vapauttamiseksi, mistä ennen muuta oli ollut kyse myös vuonna 1812.

Noihin aikoihin tuli myös käyttöön sana ”russofobia”, jonka lanseerasi Fjodor Tjuttšev, runoileva diplomaatti ja ”virallisen kansallisuusopin” harras kannattaja.

Kun tarkastellaan 1800-luvun eurooppalaista Venäjän-vastaista kirjallisuutta, ajan ”russofobiaa”, mikäli termi sallitaan, nousee sen piiristä esille kaksi nimeä, joita äkkisestään voisi pitää yllättävinä.

Karl Marx ja Friedrich Engels, joita Leninin aikana pidettiin Neuvostoliitossa erehtymättöminä profeettoina, olivat Venäjästä sangen kiinnostuneita. Marx jopa opetteli venäjää ja seurasi venäläistä keskustelua mahdollisuuksista rakentaa sosialistinen yhteiskunta talonpoikaisen yhteisomistuksen pohjalta.

Näiden ”tieteellisen sosialismin” profeettojen mielipiteet Venäjästä olivat kuitenkin neuvostokaudella joissain kohdin niin arkaluontoisia, että itse Stalin kielsi vuonna 1934 erään Engelsin artikkelin julkaisemisen ”Bolševik”-lehdessä. Artikkeli käsitteli tsaari-Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän aikaan Stalinin suurena projektina oli venäläisen isänmaallisuuden rehabilitointi ja sen kannalta Engelsin artikkeli oli myrkkyä. Tämän ohella ”tieteellisen sosialismin” perustajaisät olivat kirjoittaneet paljon muutakin hankalaa tekstiä. Erityisesti näihin kuuluivat vuonna 1849 kirjoitetut Unkarin kapinaa ja panslavismia koskevat artikkelit.

Edellä mainitussa vuonna 1890 kirjoitetussa artikkelissa Engels kuvasi Venäjän ulkoasiainhallintoa ulkomaalaiseksi mafiaksi, ”jesuiittaveljeskunnaksi”, joka todellisuudessa määräsi maan ulkopolitiikan ja ilmeisesti oli myös vastuussa sekä Pietari III:n että Paavalin ja myös Aleksanteri I:n murhista, sikäli kuin viimemainittu nyt murhattiin.

Venäjä ei Engelsin mielestä ollut ainoastaan eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, sen ulkopolitiikka oli itse asiassa pelkkää rosvousta. Aleksanteri I:n aikana se ei tyytynyt valloittamaan vain venäläisiä tai edes slaavilaisia alueita, joista esimerkiksi ukrainalaiset kuitenkin olivat oma kansansa: ”Vaikka venäläinen chauvinismi saattoikin vielä keksiä tekosyitä –en sano oikeutusta- Katariina toisen valloituksille, niin samaa ei varmasti enää voitu tehdä Aleksanterin valloitusten kohdalla. Suomi on suomalainen ja ruotsalainen. Bessarabia on romanialainen ja Puola on puolalainen. Kyseessä ei enää ole lainkaan hajanaisten ja sukua olevien kansojen yhdistämisestä, joita kaikkia olisi voitu kutsua ”venäläisiksi”. Tässä kyseessä on alaston vieraiden alueiden valloittaminen väkivalloin, selvä ja ilmeinen rosvous”.

Saksan asioihin sekaantuminen ja saalistaminen siellä oli Engelsin tulkinnan mukaan Venäjälle myös tärkeä prioriteetti, joka avasi pelottavia mahdollisuuksia.

Engels, jonka olisi voinut kuvitella selittävän politiikan luokkanäkökohdilla, käsitteli Venäjää itse asiassa erikoistapauksena, joka uhkasi koko Eurooppaa erikoisluonteensa takia. Hän näyttää myös uskoneen niin sanotun Pietari Suuren testamentin aitouteen.

Marxin ja Engelsin sympatiat olivat vahvasti ajan kumouksellisten liikkeiden puolella ja niihin he lukivat myös puolalaisten taistelut sortoa vastaan. Ranskan vallankumouksen säästyminen ensimmäisen suuren liittokunnan hyökkäykseltä selittyi heidän mukaansa juuri puolalaisten kapinalla, joka hajotti liittolaisten voimat.

Napoleon oli heidän mielestään Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta teki kohtalokkaan virheen lähtiessään marssimaan Moskovaan sen sijaan, että olisi tyytynyt vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot, mikä jälkeen olisi voitu ottaa vastaan Venäjän hyökkäys.

Marxin ja Engelsin ja toisaalta Bakuninin keskinäinen vihamielisyys heijastui myös kansallisuuskysymyksissä. Engels suhtautui ironisesti panslavistien väitteisiin siitä, että saksalaiset ja unkarilaiset olisivat sortaneet slaaveja.

Päin vastoin, ne oli pelastettu turkkilaisilta. ”Mitä olisikaan tullut näistä hajanaisista pikku kansoista, jotka ovat näytelleet niin säälittävää osaa historiassa, jos niitä ei olisi koottu yhteen ja johdettu Muhammedin ja Solimanin armeijoita vastaan, jos niiden niin sanotut ”sortajat” eivät olisi ryhtyneet niihin taisteluihin, jota käytiin näiden heikompien kansojen puolesta!”... ”Lyhyesti sanoen on selvää, että nämä saksalaisten ja unkarilaisten ”rikokset” slaaveja vastaan ovat tässä tapauksessa parhaita ja arvokkaimpia tekoja, joista kansamme ja unkarilaiset voivat ylpeillä historiassaan.” Näin kirjoitti Friedrich Engels ”demokraattisesta panslavismista” vuonna 1849.

Aikansa lapsena Engels pani paljon painoa kansanluonteelle. Slaavilaiset kansat –puolalaiset nimenomaisesti poisluettuna- olivat hänen mielestään aina olleet ”vastavallankumouksen tärkein työkalu”. Slaaviarmeijat, muun muassa kroaatit tukahduttivat vallankumousta niin Puolassa kuin Italiassakin.

 Panslavistinen yhtenäisyys merkitsi Engelsin mukaan joko pelkkää kuvitelmaa tai sitten venäläistä ruoskaa. Kuten tunnettua, Bakuninin mielestä ”ruoskan kansakunta” taas olivat saksalaiset, kuten ilmenee jo hänen teoksensa ”Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija” (Ruoskasaksalainen keisarikunta ja sosiaalinen vallankumous) nimestä.

Marxin ja Engelsin näkemyksille Venäjästä oli Puolan kysymyksellä ja puolalaisilla vaikutteilla tärkeä ja jopa keskeinen merkitys. Toki venäläisten puheet ”legitimiteettiperiaatteesta” Pyhän liiton taantumuksen perusteluna kuulostivat irvokkailta, kun ajateltiin Puolan, tai miksei Suomenkin kohtaloa. Mitä ”legitiimiä” tuoreen ryöstösaaliin pyhittämisessä oli?

 Venäjä myös toimi kaksinaamaisesti esimerkiksi Kreikassa: ”Tsarismi saarnasi legitimiteettiä ruhtinaille ja taantumuksellisille, liberaaleille poroporvareille se saarnasi sorrettujen kansojen vapauttamista ja valistusta –ja molemmat uskoivat.” Näin arvioi Engels 1800-luvun alun tapahtumia vuonna 1890.

Engelsin russofobialla oli myös tutkimuksellista ja dokumentaarista pohjaa. Venäjän diplomaattikunnan ”juonet” paljastettiin vuonna 1830, kun kapinoivat puolalaiset pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan Varsovasta.

Hän jätti jälkeensä diplomaattisen kirjeenvaihdon, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1834. Vanha Engels tunsi myös amerikkalaisen George Kennanin kirjoitukset Venäjän pakkotyöjärjestelmästä. Kennanin teos  Siberia and the Exile System ilmestyi aluksi artikkeleina ja sitten kahtena niteenä vuonna 1891.

Sen kirjoittaja perusti eräiden muiden (mm. Mark Twain) kanssa seuran Society of Friends of Russian Freedom, joka julkaisi itsevaltiuden vastaista aikakauslehteä Free Russia.

Engelsin mielestä Kennan ”paljasti koko maailmalle ne petomaiset tavat, joilla tsarismi tukahduttaa jokaisen vähäisimmänkin vastarinnan imperiumissaan.”

Nykyaikaisen lukijan huomiota herättää se, että Marx ja Engels tavallaan henkilöivät kansakuntia ja kirjasivat niille hyveitä ja paheita kuin ihmisyksilöille. Puolalaiset ja unkarilaiset olivat hyveellisiä, venäläiset paheellisia. Edelliset kykenivät vallankumoukselliseen kapinaan, jälkimmäiset tarvitsivat kapinoidessaankin jonkin ”tsaarin” auktoriteettia.

Koska Venäjä ja näköjään myös venäläisyys edustivat vallankumouksellisuuden vastakohtaa, ne 1800-luvulla tavallaan demonisoitiin myös poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Kaikki, mikä palveli Venäjän etua, oli tässä intellektuaalisessa ympäristössä väärin.

1900-luvulta lähtien on tullut tavaksi ajatella, että jokaisella valtiolla on luonnollinen, legitiimi taipumus edistää valtioetuaan raison d’êtat, tai ainakin turvallisuuttaan. Marxin ja Engelsin kannalta taantumuksen eduissa ei ollut mitään legitiimiä.