Uskonto luo nahkaansa

 

Synkretismin luomuksia

 

Alec Ryrie osui epäilemättä oikeaan puhuessaan uudesta uskonnon muodosta, jossa paholaisella on keskeinen asema kaiken kulmakivenä.

Hitler ei ole kuollut, vaan yhä joka hetki sen rahvaanomaisen uskonnon käytettävissä, joka on länsimaissa seurannut kristinuskoa. Hänen henkensä vaanii meitä koko ajan.

Jumalaa ei tietenkään ole ja olisi jo vaikea löytää sitä ääliötä, joka pitäisi tätä latteutta jotenkin merkittävänä itselleen tai muille. Olemme kuitenkin vasta erään hyvin nopean kehityskulun sellaisessa pisteessä, niin kaukana kristinuskosta, ettemme enää tunnista sitä emmekä vielä tunne sitä seuraavaa uskontoa.

Vielä suurten ikäluokkien lapsuudessa kristinuskolla oli länsimaissa suuri yhteiskunnallinen rooli. Nykyinen arvomaailma oli silloin vielä toukka-asteella.

Nyt sekoittuvat toisiinsa niin kristinuskon jäänteet, itämaiset uskonnot kuin uudet aidosti vakavat käsitykset maailmasta ja niiden ohella ryöppyää villi kasvullisuus, jossa kukoistaa puhdas epä-älyllinen humpuuki ja hokkuspokkus, aina noituuteen asti.

On tietenkin mahdotonta sanoa, millaiseksi tulevaisuus tässä suhteessa muodostuu. Joitakin merkkejä siitä voi ajatella jo näkevänsä. Ilmeistä on, että kyseessä ei ainakaan aluksi ole mikään varsinaisesti korkeatasoisena pidettävä uskomusjärjestelmä, buddhalaisuuden tapaan.

Sen sijaan voitaisiin ajatella, että reaktiona ekspansiiviseen, absurdille perustuvaan islamiin saattaisi kehittyä sen primitiiviselle vanhatestamentilliselle laki- ja tabuajattelulle vaihtoehtona uudenlainen, eklektinen uskonto. Näin näyttää myös Ryrie uskovan.

Kukaties siinä voisi jatkua Straussin ja Feuerbachin immanentin uskonnollisuuden perintö uudenlaisten rituaalien myötä. Islamin primitiivisyyttä vastaan nousisi toinen, myös aidosti uskonnollinen vastavoima, uusi sosiaalinen ”uskonnon alkeismuoto”, jolla olisi niin sanotusti elämää suurempi merkitys.

Mutta juuri nyt näemme vain sen, että kirkot tyhjenevät nopeaan tahtiin ja muutetaan mikä moskeijaksi, mikä kapakaksi. Ne, jotka toimivat, saavat merkityksensä lastentarhojen filiaaleina tai ompeluseurojen rupatteluforumeina.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä kunnioitetaan ja palvotaan yhä, ainakin nimellisesti pyhimyksiä, joiden roolin teologit selittävät apologeettisesti olevan täysin sopusoinnussa monoteismin kanssa. Käytännössä ne ovat kansan mielissä muuttuneet uusiksi jumaliksi, joita rukoillaan mahtavina ja vaikutusvaltaisia olentoina.

Venäjällä pyhän Nikolauksen sanotaan olevan ”melkein Jumala”, joten häneltä sopii toivoa mitä vain. Muita pyhimyksiä riittää auttamaan kuka mistäkin vaivasta. Luetteloita sopivista rukoiltavista on saatavilla.

Jokseenkin ymmärrettävästi pyhimykset ovat yleensä pyyntöjen kohteina ja heidän uskotaan ainakin olevan päteviä välittämään ne hierarkiassa eteenpäin, Jumalalle vaikkapa poikansa kautta.

Jumalan äitiä on syytä pitää pehmeänä ja lempeänä hahmona, joka pyrkii miellyttämään kaikkia, koska hänessäkään ei ole pahaa, toisin kuin pyytäjässä, joka ei oikein kehtaa mennä heti niin sanoakseni virkatien yli kaikkein korkeimman instanssin eteen. Voisi ajatella, että sieltä tulee nopea lähtö.

Tuo yllä oleva saattaa kuulostaa rienaavalta ja hyvä, jos niin on. Se todistaisi kunnioituksesta uskonnollista kokemusta ja ajattelua kohtaan, vaikka ei välttämättä juuri tuon uskontomuodon omaksumista.

Paradoksaalisestihan länsimaissa juuri kehityksen tässä vaiheessa pidetään tärkeänä kunnioittaa kaikkein absurdeimpiakin uskontoja, mikäli ne eivät ole kristillisiä. Ennen kaikkea asia koskee islamia.

Toki myös kristinusko on nimenomaisesti absurdi ytimeltään, kuten sen perustajatkin totesivat. Kirkkoisä Tertullianus  (ks. Vihavainen: Haun quia absurdum tulokset ) kiteytti asian sanoihin ”Credo, quia aburdum” -uskon, koska se on mieletöntä. Näin tapahtuikin Kristuksen palvonnassa parin vuosituhannen ajan, mutta kaikella on aikansa.

Kuten Ryrie taannoin käsitellyssä kirjassaan esitti, meillä on nyt uskonto, jossa vain pahuudella on selkeä hahmo, jota voidaan nimittää Hitleriksi. Sen vastakohta jää itse asiassa toistaiseksi vielä tyhjäksi.

Kuitenkin meillä jo on pyhimyksiä ja marttyyrejä ja jopa profeettoja. Pyhimystä tyypillisimmillään edustaa muuan rivinarkkari, joka kärsi marttyyrikuoleman valkoisuutta edustavan (vaikka ei ”ihan” valkoisen) poliisin käsissä. Hänen hahmonsa on ympäröity punaisella linjalla, jonka ylittäminen aiheuttaa sanktioita koko läntisessä maailmassa.

Kysykää Ano Turtiaiselta, ellette usko. Hänen pikku vitsinsä ”Pink Floydista” herätti valtavan paheksumisen ja toi heti mukanaan rangaistuksen. Floyd ei ollut eläessään pyhimys, mutta eivät monet muutkaan pyhimykset, ajatelkaamme vaikka Pyhää Vladimiria tai Pyhää Olavia. Suuria syntisiä kaikki tyynni!

Kuitenkin marttyyrikuolema riitti Floydin nousemiseen koko sorretun (!) viiteryhmänsä uhrilampaaksi, jonka muiston häpäiseminen olisi loukkaus koko paljon kärsinyttä rotua (tai rodullistettujen ryhmää) kohtaan.

Ehkäpä Floyd nyt suojelee jotakin ryhmää tai joitakin? Kenen kannattaa rukouksessa kääntyä erityisesti hänen puoleensa? Narkkareiden? Rodullistettujen? Pikkukolttosten vuoksi vainottujen? Luulen, että kaikkien ei kannata edes yrittää. Kaiken kaikkiaan pyhimyksen rooli tässä uudessa maailmassa on yhä epäselvä. Vain pyhyys on ilmeinen asia.

On myös profeettoja. He eivät ole loukkaamattomia ja pilkkaajat vainoavat heitä heidän uskonsa tähden.

Ajatelkaamme häntä, joka on aikamme ”Pucelle”, neitsyt, joka nousee johtamaan sotajoukkoja, siis Great Thunberg.

Jeanne d’Arc oli hänkin kaikesta päätellen lievästi (?) epänormaali (ADHD?) narsisti (vrt. Vihavainen: Haun hankala neitsyt tulokset ).

Juuri sellaista epänormaaliutta tarvitaan profeetan ja pyhimyksen toimenkuvaan. Greta on julistanut, että menneet sukupolvet ovat modernisaatiollaan ryöstäneet häneltä nuoruuden, vai oliko nyt lapsuuden. Tuossa näennäisesti vähäpätöisessä asiassa kiteytyy koko maailman pahuus, joka on tullut tänne valkoisen miehen kautta.

Floydin tapaus oli yksi tuhansista, Gretan tapaus yksi miljoonista tai peräti miljardeista, mutta juuri yksilöt antavat kasvot kaikilla muillekin.

Jeesus oli sen sijaan keski-ikäinen ja varsin (kuinka paljon? Liian?) valkoinen mies, jollaisten kärsimykset saavat nykyään osakseen kovin tylyn reaktion edistykselliseltä väeltä: EVVK.

Mikäli ristille olisi naulittu nuori tyttö, mieluiten musta, tai vaikkapa koiranpentu, ei uusi maailma voisi pidätellä kollektiivista liikutustaan.

 Paholaisen me kaikki tiedämme: se on se sama, joka on koettanut peitellä jälkiään matkaan saattamalla miljardeille korkean elintason ja vapautuksen tautien ja tuskan vallasta, mutta onkin samalla vienyt toivon yhdeltä pieneltä ihimiseltä.

Kuten Ivan Karamazov sanoi, Jumalalla ei ole oikeutta tehdä mitään sellaista, jonka hintana on edes yhden viattoman lapsen kärsimys. Emme koskaan anna hänelle anteeksi, koska emme voi emmekä saa sitä tehdä.

Tuo kristinuskon Jumalaa leikkivä hahmo on siis itse asiassa paholainen, taivaasta pudonnut enkeli, Lusiferus, joka toi ihmiskunnalle tulen. Eihän siihen ollut lupaa.

Mutta paholaisen paikkahan on jo varattu. Siellä istuu Adolf Hitler kaikkine puolueineen ja rotuoppeineen. Onko jo aika syöstä hänet istuimeltaan?

Ryrien mielestä näin onkin jo tapahtumassa, mutta hän nyt on vain pieni skribentti Brittein saarilla, joten kenties emme ota hänen tuomiotaan täydestä.

Ryrie jopa uskoo, että Hitler on muutenkin jo aivan last season niiden parissa, jotka maailmaamme nyt ensi sijassa hahmottavat, siis tietoisuuteen heränneiden naisten.

Ja oliko Hitler sen enempää kuin yksi esimerkki valkoisesta miehestä, joka lopulta on kaiken pahuuden takana, tuon toivon menettämisen ja ihmisyyden loukkauksen, jota valkoinen mies on ennen muita aina kyennyt tekemään.

Mustat ovat joutuneet katkeraan ja alentavaan osaansa vain hänen takiaan ja toistavat hänen syntejään ilman omaa syytä.

No, tämä on kieltämättä kiehtova alue, jolla on lupa(?) ajatella mitä tahansa, kenttä on nyt sekasorrossa ja muotoutumassa ties miksi. Viime kädessä pinnalle nousee ja voittajaksi jää se, mitä suuri yleisö (ven. быдло) ehdottomasti kaipaa ja tarvitsee.

Järjellä on sen asian kanssa hyvin vähän tekemistä. Siitä vapautuminen on kaiken uskonnon alku.

Pyhimyksiä

Pyhimyksiä

Miguel de Unamuno, Pyhän miehen uhri, Kirjaneliö 1996, 111 s. Suom. Taina Hämäläinen, esipuheen kirjoittanut Juhani Rekola.

Manuel Rivas, Timpurinkynä, suomentanut Anu Partanen, Tammi 2001, 207 s.

Kuten tunnettua Espanjan sisällissodassa antiklerikalismilla oli aivan erityinen rooli. Luostareita ja kirkkoja vandalisoitiin, pyhimyksenkuvia ”teloitettiin” ja pyhäinjäännöksiä ja muumioita häpäistiin.

Vastaavat ilmiöt eivät tietenkään ole rajoittuneet Espanjaan tai XX vuosisadalle. Niitä oli jo talonpoikaissotien Euroopassa, niitä oli Ranskassa ja Venäjällä.

Viimemainituissa tärkeä roolinsa oli sekä poliittisella hyökkäyksellä pappispimitystä vastaan että demonstratiivisella valistusajattelulla: haluttiin konkreettisesti osoittaa, ettei uskonnolla ollut tehoa eikä sen loukkaaminen pelottanut.

Espanja oli kuitenkin perinteisesti ollut aivan erityisen uskonnollinen maa, mikä heijastui sen nimistössäkin. Siitä on yhä jäljet Amerikassa, missä kaikkialla espanjalaisten toiminta-alueilla nimet kantavat uskonnollista viestiä.

Vuosisatainen taistelu muhamettilaisuutta vastaan ja lopulta voitokas reconquista sitoivat espanjalaisuuden ja katolisuuden yhdeksi. Espanjan yhdistänyt kuningaspari, Ferdinand ja Isabella ei ole suotta tunnettu yhteisnimellä katoliset kuninkaat, Reyes Catolicos. Suomeksi nimitys on kieltämättä hassu ja katoliset hallitsijat voisi kuulostaa paremmalta.

Kastilian, Katalonian, Galician ja Baskimaan saattoi yhdistää ennen muuta yhteinen uskonto. Kieli ei siihen missään tapauksessa pystynyt. Katolisuuden lisäksi yhdistävä tekijä oli toki myös uskollisuus hallitsijalle. Eihän esimerkiksi Galiciaa ja Portugalia erottanut toisistaan enempää uskonto kuin kieli.

Nykyään katolisuus taitaa Espanjassa olla lähinnä syy pitää kaiken maailman riekkujaisia uskonnollisina merkkipäivinä. Sehän se uskonnon rooli on meilläkin.

Niinpä voikin pitää luonnollisena, että myös Espanja osoittaa hajoamisen oireita. Nyt esillä on voimakkaasti Katalonian separatismi, jolla tuskin on mitään tekemistä uskonnon kanssa. Kielen ja talouden kanssa sitäkin enemmän.

Olisi kuitenkin outoa, ellei vuosisatainen kiinteä suhde espanjalaisuuden ja katolisuuden välillä olisi jättänyt jälkiä, joiden vaikutus ulottuu vielä kauas tulevaisuuteen.

Nobelisti Unamuno on eksistentialisti, jonka ajatuksiin en tässä sen enempää halua uppoutua. Joka tapauksessa hän tuo mieleeni Hans Vaihingerin als ob -filosofian.

Sen ideana on, ettei ihminen kykene tunkeutumaan syvemmälle olevaisen mysteereihin, mutta voi kyllä tavoittaa totuuden, hyvyyden ja kauneuden toimimalla ikään kuin ne olisivat olemassa.

Kun ne eletään tosiksi, niistä tulee osa todellisuutta.

Lyhyesti sanoen Unamunon sankari, pyhimys ei usko kirkon oppeihin eikä kaiketi edes Jumalaan. Siitä huolimatta hänestä tulee pyhimys ja siunaus koko kylälleen.

Rivasin romaani sijoittuu Galiciaan, Espanjan portugalinkieliseen osaan ja siinä on jonkin verran paikallisväriä, joka tuntuu kiinnostavalta. Fiktiivinenhän teos on, kirjoittaja vakuuttelee. Saattaa siis olla, että sillä on todellisia esikuviakin.

Rivasin sankari on myös pyhimys, lääkäri, joka näyttää toteuttavan rooliaan hieman Unamunon papin tavoin. Lääkäri kuuluu Espanjan sisällissodan tasavaltalaisiin ja levittää myös ympärilleen siunausta, mikäli asian haluaisi ilmaista kirkollisesti.

Kirjan kertoja on kansalliskaartilainen, joka on tiedustelun palveluksessa ja jonka tehtävänä on siis löytää vallankumoukselliset ja likvidoida heidät.

Itse asiassa hän toimii eräänlaisena suojelusenkelinä. Myös hän osallistuu pyhimyksen pahoinpitelyyn ja jopa ampuu tätä. Hän kuitenkin myös salaa pitää tämän hengissä ja jopa järjestää tälle hääyön.

Rooli suojelusenkelinä alkaa tapauksesta, jossa kertoja suorittaa eräänlaisen armomurhan. Hän ampuu erään maalarin, jota kansalliskaartilaiset olivat aikoneet kiduttaa ja häpäistä ennen teloitusta.

Kertoja näyttää muutenkin toimivan eräänlaisena oikeuden välineenä. Hän ampuu muka vahingossa kollegansa, mutta joutuu kiinni ja saa itsekin ansaitsemansa rangaistuksen.

Kirjan eetos on niin sanotusti edistyksellinen, joten on selvää, että päähenkilö, pyhimys, on tasavaltalaisten puolella. Epäsovinnaista lienee sen sijaan, että myös falangistien puolella toimii niin sanoakseni oikeuden mies, tuo suojelusenkeli.

Ajatelkaamme vain, että meillä julkaistaisiin vuodesta 1918 romaani, jossa avainasemassa olisi valkoisella puolella toimiva oikeuden mies. Ehkäpä sellainen vielä kirjoitetaankin?

Espanjassa katolisuuden rooli oli vielä hiljattain erittäin tärkeä. Asian voi epäsuorasti todeta myös syntyvyystilastoista, joihin kyllä vaikuttaa uskonnon lisäksi moni muukin tekijä.

Oltuaan vielä sukupolvi sitten suuren syntyvyyden ja suuren köyhyyden maa, Espanja on nykyään hyvin moderni ja hyvin maallistunut maa.

Mutta sisällissodan traumaattiset kokemukset, joissa uskonto näytteli usein hyvin suurta osaa, ovat siellä vielä ihmisten muistissa, ei enää läheisessä, mutta kuitenkin.

Ne, jotka sisällissodan aikaan olivat lapsia, ovat nyt vanhuksia, mutta saattavat yhä muistaa, mitä tapahtui. Sitä paitsi sisällissodan jälkivaikutus jatkui aina Francon kuolemaan saakka, 1970-luvulle ja tietysti vielä sen jälkeenkin.

Itse asiassa Francon ja falangistien ja heidän vastustajiensa välinen historiapoliittinen taistelu jatkuu yhä.

Palvonnan väärttejä

 

Sankareita, idoleja ja pyhimyksiä

 

Sanotaan, että se on henkisesti köyhä ihminen, jolla joulu on vain kerran vuodessa. Uskon, että sama koskee naistenpäivää, joka varsinaisesti oli eilen, mutta tietyillä seuduilla jatkuu vielä tänään, vähintäänkin pikku takatuupparina.

Naistenpäivällä on tietenkin eri kulttuureissa oma merkityksensä. Joissakin se muistuttaa ay-mafian järjestämää vaatimuspäivää, toisissa miessukupuolta kannustetaan osoittamaan palvontaansa toiselle sukupuolelle, johon jo luonnon pakosta kohdistuu kovin paljon ihailua ja toiveita.

 Joissakin maissa, kuten meillä, kyse on kovin kehnosti ja sekavasti motivoidusta juhlasta, joka muistuttaa menneisyyden jäännettä tilanteessa, jossa edistysväki ei edes tiedä, miten paljon maailmassa on sukupuolia ja mitä niistä nyt nimenomaan huomioidaan ja miksi.

Niin sanottu sukupuolten tasa-arvohan voidaan meillä jo normaaleja mittareita rehellisesti käyttämällä todeta saavutetun, joten ajatus naisten päivästä tasa-arvon vaatimisen päivänä kuulostaa falskilta.

 Toki voi juhlia myös sen saavuttamista ja siinä yhteydessä huomioida myös ne, jotka tekivät asian mahdolliseksi. Siihen sankarien joukkoon kuuluu pataljoonittain miehiä, joiden ansiosta naissukupuolen on mahdollista antaa täysiarvoinen panoksensa yhteiskunnan hyväksi lähes alalla kuin alalla.

Ei ole suotta todettu, että aikamme merkittävimpiä, ellei merkittävin megatrendi on naisille avautunut tasa-arvoinen mahdollisuus ja siis myös velvollisuus tehdä samoja töitä kuin miehetkin. Toki äitiys tuo asiaan tiettyjä poikkeuksia.

Henkisesti taantuvaan aikakauteemme kuuluu olennaisena osana idolien (eidolon -epäjumala) palvonta ja lähes poikkeuksetta nuo idolit edustavat varsin lapsekasta tasoa. Ilmiö on sinänsä ikivanha ja osittain varmaankin yleisinhimillinen.

 Idolien hahmot sen sijaan ovat aikojen kuluessa rajusti muuttuneet ja tätä ilmiötä kannattaa varmaankin vilkaista näin merkkipäivän tuntumassa.

Huomasin, että hakusanalla ”sankari” löytyy kymmeniä kirjoittamiani blogeja. Joskus sana tosin tarkoittaa vain päähenkilöä, protagonistia. Mutta tässä hieman varsinaista sankaruusteemaa:

torstai 15. maaliskuuta 2018

Sankarinaisia

 

Sankarinaiset ja pyhimykset

 

Ihmislajille on ominaista, että se seuraa tiettyjä yksilöitä, joita jotkut tutkijat merkkaavat kreikkalaisella alfa-kirjaimella.

Alfat herättävät ihailua ja saavat osakseen arvostusta, joka on sitä ylenpalttisempaa, mitä naiivimpaa yleisö on. Tyypillinen fanitusikä sijoittuu puberteettiin ja on normaalia, että karvankasvua aloitteleva lapsi haluaa ehdottomasti tulla ihanteensa klooniksi. Hän on siihen nähden täysin kritiikitön.

 Ihanne kasvaa tuon ikäisillä kuin itsestään epäjumalaksi eli idoliksi. Siinä ei ole mitään kummallista. Se on vaihe, joka on käytävä läpi matkalla aikuisuuteen.

Mikäli myös aikuisten kulttuurille on tyypillistä, että murrosikäisten käyttäytymismallit muodostuvat keskeiseksi normiksi, johon kaikkea muuta verrataan, on mielestäni syytä huoleen. Tässä nykyisessä Hollywood-kulttuurin maailmassa, jossa myytävät hengentuotteet mitoitetaan yksitoistavuotiaan tasolle, se on kuitenkin ollut sääntö jo hyvän aikaa.

11-vuotiaan henkinen taso on se, jolla on suurin mahdollinen kattavuus koko ostokykyistä väestöä ajatellen. Siksi miljoonat kannattaa sijoittaa sellaiseen. Toki osa tavaraa suunnataan myös erityisesti pari vuotta vanhemmalle joukolle, koska seksin myyminen esimurrosikäisille ei oikein onnistu.

Joka tapauksessa sankari on tässä bisneksessä se keskeinen asia. On selvää, että jokainen keskenkasvuinen yksilö tarvitsee sellaisen, etenkin sen jälkeen, kun on havainnut, ettei oma isä olekaan kaikkivoipa.

Myös yhteisöt kaipaavat kukin sankariaan. Kilpailevien ryhmien sankarit saattavat itse asiassa olla aivan samanlaisia, mutta tuntuu siltä, että samaan aikaan voi sama henkilö olla vain yhden ryhmän sankari, ainakin mikäli nuo ryhmät ovat kilpailusuhteessa.

Vai onko esimerkkejä siitä, että, sanotaan nyt joku potkupalloilija tai muu jonglööri olisi jossakin vaiheessa yhden joukkueen tai maan sankari ja sen jälkeen jonkin toisen? Silloinhan hän muuttuisi viholliseksi?

Muistan kyllä, että Kalevi Hämäläinen oli aikoinaan Sulkavan urheilijoiden (SU-41) sankari, mutta muutti sitten Juvalle ja paikalliseen seuraan. Asiasta ei syntynyt verikostosuhdetta, mikä ehkä johtuu siitä, ettei kyseessä ollut joukkuelaji.

Muistamme myös Yrjö Maunu Sprengtportenin, joka harjoitti ansiokkaasti Savon jääkäreitä, mutta meni sitten vihollisen puolelle ja sai ansaitusti kuulan ruhoonsa, tosin ilman kohtalokasta tulosta. Mielestäni hän lakkasi olemasta meikäläisten sankari puolta vaihdettuaan, vaikka moni kirjailija onkin häntä puolustanut.

Sankareista on tullut ajan mittaan paljonkin kirjoitettua yleisellä tasolla. Naissankarit tai ehkä paremminkin sankarinaiset olen joka tapauksessa jättänyt vähemmälle.

Nykyaikainen lukija tietenkin tuntee tarvetta kysyä, miksi näin olen tehnyt ja teeskentelee siis tyhmää. Naissankarien vähäinen määrä historiassa johtuu tietenkin heidän harvinaisuudestaan kansallisina tai muina ryhmän symboleina ja esikuvina.

Tietenkin heitä on ollut: hallitsevista keisarinnoista pyhimyksiin ja taiteilijoihin. Arkielämän sankarillisuutta on tietenkin ilmennyt naisten piirissä valtavasti kautta vuosituhansien siinä kuin sen vastakohtaa, mikä tietenkin on yleisempää, koska sankarillisuudelle ei muuten tulisi mitään arvoa.

Ehkäpä todellinen (!) tasa-arvo vaatiikin meitä olettamaan, että sankarillisuus on jotakin, jota kaikilla on ehdottomasti yhtä paljon. Asia täytyy vain niin ymmärtää, ja tässä asiassa tiedotusvälineet tulevat ehkä suorittamaan ratkaisevan työn matkallamme läpi myöhäispatriarkaalisen yhteiskunnan instituutioiden.

Uusimmassa ”laatulehdessä” on laaja artikkeli (nais)kirjailijasta, jonka luoma sankarityttö on hypännyt kerrostalosta pelkkään sateenvarjoon turvautuen.

Minuun tarina ei tehnyt erityistä vaikutusta. Tein saman tempun noin kymmenvuotiaana talon tikkailta ja sen sijaan, että olisin saanut osakseni ihailua, oli äiti hyvin vihainen. Sateenvarjot olivat tuolloin kalliita.

Kun sateenvarjon täysin kelvoton teho putoamisen jarruttajana oli paljastunut, tuntui koko asia aika nololta. Silloin ei vielä ollut noloutta ylistäviä vertaisryhmiä tai alan sankareita, jollaisesta samassa lehdessä on myös pitkä tarina. Tyhmyys nyt vain oli sitä, mitä oli, vailla hohtoa. Sai se joskus sädekehäänsä huumorin kultaa.

Kuitenkin varsinaiset sädekehät kuuluivat tuon ajan käsityksen mukaan pyhille. Jeesukselta ei kukaan voinut kiistää oikeutta sellaiseen ja taisipa meilläkin koko pyhä perhe kuvissa valaistua sellaisen avulla. Mitään haloota asiasta ei protestanttisessa maassamme nostettu: kaikkihan me syntisiä olimme ja pyhitys tuli sola fide, sola gratia, propter Christum, jos nyt oli tullakseen.

Tämä tuli mieleeni, kun Lontoossa uteliaisuudesta ostin Julia Pierpont-nimisen henkilön kirjoittaman kirjan nimeltä The Little Book of Feminist Saints. Virago, 2018, 189 s.

Kirjassa oli -usein sädekehän ympäröimällä kuvalla varustettuina- sata lyhyttä tarinaa naisista ja vain naisista. Siis ilmeisesti jonkinlaisia oman joukkueen sankareita, jotka olivat kunnostautuneet taistelussa vihollista vastaan.

Kun vilkaisin hyllyssäni olevaa kirjaa, Tessa Paulin kirjoittamaa kirjaa pyhimyksistä (An Illustrated Dictionary of Saints, Southwater 2011, 159 s.), saatoin havaita, että nuo oikeat pyhimykset olivat hyviä ja sankarillisia ihmisiä, jotka olivat kehittyneet kohti jumalallisuutta, joskaan eivät tietysti koskaan sinne päässeet.

Joka tapauksessa he olivat voittaneet, kuka enemmän ja kuka vähemmän, inhimillisen heikkouden eli siis itsensä. Kuka kunnostautui siveydellään, kuka uskonvarmuudellaan, kuka hellämielisyydellään ja kuka viisaudellaan.

Palvelivatko he jotakin asiaa tässä maailmassa? Itse asiassa eivät, sillä evankeliumin asia ei ollut periaatteessa mikään yhtä puoluetta ja sen etuja tässä maailmassa tukeva doktriini, vaan kaikille avoin ja jopa velvoittava ilmoitus.

Mutta tämä kaunis periaate toki usein tykkänään unohtui myös kristityiltä, ainakin katolilaisilta, uskoisin.  Mutta Pierpontin pyhimykset ovatkin itse asiassa aivan muuta, kuten jo itse sankarigallerian koostumus osoittaa. Siellä ovat niin Michelle Obama ja Hillary Clinton kuin Madonna ja Pussy Riot…

Herää tietenkin kysymys, mitä virkaa tällaisilla pyhimyksillä on ja millaiseen ajatteluun koko juttu mahtaa perustua. Kirjoittaja vastaa, että kyseessä ovat jumaloinnin arvoiset henkilöt (worthy idols), jotka ovat ylittäneet heille osoitetun roolin.

Ennen ja ehkä hieman nykyäänkin katoliset pyysivät pyhimyksiä rukoilemaan puolestaan: Santa Maria, ora pro nobis!  On kiinnostavaa ajatella, mihin näiden pyhimysten palvojat pyrkivät. Kukaties myös heille on varsinaisesti tärkeää vain hagiografia -simppeli ja kaunisteltu sankaritarina moraalisena esikuvana, totta tai ei.

Ehkäpä he voimaantuvat ajatellessaan, että myös heillä on -joskaan nyt ei kuolematonta sielua ja ääretöntä arvoa Jumalan silmissä-  onni kuulua kuviteltuun yhteisöön, jonka muuan edustaja on sentään saanut aikaan merkittäviä asioita?

En rupea tässä pohtimaan tämän pakanallisen kultin mahdollisia korollaareja tämänpuoleisen ja vajavaisen ihmisen palvontana. Jumalallistumista en noissa pyhimyksissä voi havaita Totean vain, että idolinsa kullakin. Onko kyseessä edistysaskel keskiaikaan verrattuna vai ei, voi kukin itse päätellä.

Nyt kuulemma ollaan sitten kyhäämässä vastaavanlaista suomalaista sankarinaisten kokoelmaa. Sikäli kuin ennakkotiedoista voi päätellä, galleria tulee olemaan pitkälti analoginen amerikkalaisen vastineensa kanssa. Toivottavasti siinä nyt sentään vältetään ne pahimmat naiiviudet, jotka Pierpontin kirjaa vaivaavat.

Asia nimittäin on niin, että suomalainen nainen on itse asiassa jo kauan sitten ohittanut sen tason, jota silmällä pitäen nuo pyhimykset on valittu. On huolestuttavan vähä-älyistä lapsellisuutta, mikäli meillä ruvetaan apinoimaan asioita, jotka kuuluvat aivan toiseen kulttuuriin.

 

Tällaisessa sankarinpalvonnassa herättää huomiota sen latteus. En tiedä, mite suuren suosion nuo kirjat ovat meillä saavuttaneet. Jokseenkin varmasti niitä on ostettu suuria määriä, koska muitakaan ei oikein ole ollut tarjolla. Niistäkin löytyy pari huomiota vanhasta blogistani (Vihavainen: Haun satuja lapsille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Enimmäkseen tässä joka tapauksessa liikutaan puberteettisen psykologian maailmassa, vaikka myytävät tuotteen epäilemättä on laskettava ns. intelligentsijan piirissä syntyneiksi.

Mutta löytyyhän meiltä rajumpaakin ajattelua, kun nyt kerran elämme aikaa, joka arvostaa enemmän radikalismia kuin järkevyyttä. Kas tällaista löytyi reilun vuosikymmenen takaa:

 

maanantai 11. elokuuta 2014

Napoleon ja pissisten madonna

 

Napoleon ja pissisten madonna

 

Napoleon lienee joskus lausahtanut, että taulut, kuten ihmisetkin pääsevät oikeuksiinsa vasta oikeassa valaistuksessa.

Tämä on niin ilmeinen totuus, että sitä suorastaan hätkähtää ajatellessaan, miten paljon vaivaa nykyaikana uhrataan sille, että saatettaisiin kuvauksen kohteena oleva ihminen epäedulliseen valoon, ehkä naurettavaksikin, varsinaista paheksumistahan ei enää harrasteta.

Englantilainen historioitsija Thomas Carlyle, jolle suurmiehet olivat keskeinen tutkimuksen kohde, kommentoi tunnettua sanapartta, jonka mukaan kukaan ei ole sankari kamaripalvelijansa silmissä. Hän selitti asian sillä, että ongelmana oli kamaripalvelijasielu, joka ei kyennyt ymmärtämään mitään itseään korkeampaa. Goethen kommentti samalle asialle oli, että sankaria pystyy ymmärtämään vain se, joka on itsekin sankari. Kamaripalvelija taas Goethen mielestä varmaankin kunnioitti jotakuta toista kamaripalvelijaa.

Demokraattisena aikanamme, kun koko instituutio nimeltä valet de chambre on tykkänään hävinnyt, kuulostavat noiden herrojen kommentit suorastaan rienaavilta. Emme voi, emmekä saa asettaa ketään yksilöä sankarin erityisasemaan, hänen täytyy alistua yhteismitallisuuteen, joka koskee kaikkia. Ehkä voisimme jopa sanoa, että kamaripalvelijan nykyaikainen vastine on kaiken mitta, jos sellaisen löytäisimme.

Goethen ja Carlylen tarkoittama valet oli ilmeisesti kelpo ihminen, tosin rajoittunut, mutta siitä onnellisen tietämätön. Hän kuului juuri niihin, jotka olisivat vilpittömästi hämmästyneet saadessaan kuulla, että olivat sekä puhuneet että ajatelleet koko ikänsä proosan lajityypissä.

Tuskin voimme sijoittaa tätä henkilöä mihinkään erityiseen ammattikuntaan tai tietyn koulutustason tai harrastuspiirin kategoriaan. Löydämme hänet kaikkialta, Suomessa hän ehkä viihtyy erityisen hyvin. Sanaton yhteisymmärrys tervehtii häntä joka puolella. Netissä hän on varsin aktiivinen ja useimmiten sapekas.

Tasa-arvon lahjomattomina ritareina kohtaamme nykyään usein tutkijoita ja jopa ns. huippututkijoita, joiden työnä on dekonstruoida erilaisia hierarkkisia rakenteita paljastaen, millaista vahinkoa ja haittaa ne matkaansaattavat ihmisen itsetoteutukselle eli hänen halulleen, lähinnä seksuaaliselle, koska ruokahalun tyydyttäminen on enää harvalle ongelma.

Hyvin suurena ongelmana saatetaan tässä toiminnassa nähdä kaikenkarvaiset ihanteet ja esikuvat, joiden rinnalla tavallinen tallaaja vaikuttaa jotenkin vähäpätöiseltä ja riittämättömältä, jopa syylliseltä. Mikä oikeus olemassaoloon on tällaisilla ihanteilla, kysyy kriittinen tutkija? Eikö ne ole rakennettu esteeksi ja häpäisyksi alkuperäiselle ihmisluonnolle? Eikö jokainen yksilö riitä omaksi ihanteekseen, kun vapaassa maailmassa elämme, tai sitten kun siinä elämme?

Logiikka on tietenkin aukotonta. Jos halujen tyydytys on se, mitä ihmiset tavoittelevat ja jota heidän siis tulee tavoitella, on ihanteeksi, sankariksi nostettava se aivan tavallinen ihminen, jonka näemme joka puolella toteuttamassa itseään.

 Hän, joka toteuttaa itsensä on onnellinen, arveltiin jo antiikin Kreikassa. Tosin asiaa ei taidettu lopullisesti ratkaista. Sanoihan sofisti Sokrateelle, että onnellisin on se, jolla on paljon voimakkaita haluja ja joka saa niitä mielin määrin toteuttaa. Silloin Sokrates vastasi, että siinä tapauksessa onnellisin oli ilmeisesti koira, jolla oli syyhytauti eli kapi, ja joka sai mielin määrin raapia itseään.

Kyynikkojen mielestä koira tietenkin tosiaan oli kaiken mitta, eikä heille ollut mahdollista muuta todistaa. He olivat aikalaisten mielestä koirasieluja, mille annettiin halventava merkitys. Tämä on asia, joka nykyaikaisen koiranomistajan mielestä on hyvin vaikeasti ymmärrettävä.

Yhtä kaikki. Kyynikkojen maailma on sanan jossakin mielessä hyvin tai peräti täysin tasa-arvoinen, mitä he pitävät tärkeänä ja arvokkaana seikkana. Joissakin suhteissa tasa-arvo ei tietenkään koskaan toteudu. Koirien parissa kohtaamme aina heitä, joita luonnehditaan sanalla underdog sekä heitä, joiden asemaa kuvaa sana overdog. Huomautan ohimennen, että pronomini se, olisi halventavana poistettava käytöstä ainakin koirista, hevosista ja tietenkin myös kissoista puheen ollen. Ihmisiähän hekin ovat.

Kun vertaamme ihmistä koiraan, on nykyään suurin ongelmamme siinä, että koira on useinkin kaikessa olennaisessa liian ylivoimainen. Miten koira haistaakaan! Miten maistuu sille ruoka! Seksihumussa ovat koirat myös aika tekijöitä, kuten tietää jokainen kylässä asunut. Koirat ovat usein tavattoman kauniita, nopeita, tarkkoja ja sukkelia. Tosin varsinaiset sukkeluudet ovat ehkä heillä harvinaisia, mutta se on sivuseikka. Olemme koirien rinnalla kehnoja ja vajavaisia, se on tosiasia. Menkää vaikka osallistumaan agility-kisaan.

Tarvitseeko koira edes oikeaa valaistusta päästäkseen oikeuksiinsa? Eikö se vaistomaisella varmuudella ole aina täydellinen, jopa sankari, mikäli sille tarjoutuu siihen tilaisuus? Ihminen, koiran palvelija, yleensä palvoo kohdettaan kritiikittömästi. Onko koira oikeastaan nykyään ihanteemme tai olisiko se sitä, ellei se olisi niin selvästi ylivoimainen, ettei sen kanssa kannata käydä kilpasille tai edes yrittää sitä vakavasti jäljitellä?

En ole asiasta varma, tiedän vain sen, ettei asiantuntevissa piireissä pidetä mahdollisena asettaa ihmisten esikuviksi toisia ihmisiä, jotka ovat ominaisuuksiltaan saavuttamattomia, liikaa arkiselle elämällemme vieraita, ihannoituja, poseeraavia kiiltokuvia tai nyt edes maalauksia tai veistoksia.

Kriittinen teoria auttaa paljastamaan, että tuollaiset hahmot ovat tosiasiassa viallisia. Ne ovat loukkaus tavallisen ihmisen tavallista halua ja sen vapautta kohtaan. Ajatelkaamme pyhimyksiä, vaikkapa niitä, joiden ortodoksinen kirkko arvelee jo täällä maan päällä saavuttaneen jotakin jumalallista. Niinpä heidät on kuvattu luonnottoman näköisiksi puupalasille, joiden edessä harjoitetaan hartautta. Miksei noissa kuvissa ole tavallisia kunnon kansalaisia hyvine ja huonoine puolineen?

Simeon pylväspyhimys istui vuositolkulla maan ja taivaan välillä rukoilemassa. Miltä tuntuisi asettua jonnekin syväväylän varrelle reunamerkkiin höpisemään rukouksia? Miten pitkään  viranomaisemme katselisivat tätä toimintaa?

Pyhimysten pyhimys on tietenkin neitsyt Maria. Hän oli vähän toisella kymmenellä oleva tyttö, kun enkeli kävi kertomassa hyvän uutisen. Itse asiassa kyseessä oli hirveä onnettomuus koko naissukuiunnalle, kertoi dekonstruoija hiljattain radiossa. Naisen ruumiista tehtiin absurdin näytelmän väline tarkoituksella hiljentää koko naissukupuoli ihailemalla neitseellisyyttä, joka kuitenkin viedään miltei jokaiselta naiselta vieläpä heidän omasta halustaan.

Kyseessä oli siis katala juoni, jossa naisille tyrkytetään mahdotonta ihannetta ja heidät sitten syyllistetään sen mahdottomuudesta. Tuota puhdasta neitsykäistä sitten palvottiin vuosisadasta toiseen ja tavallisia naisia ylenkatsottiin heidän puutteellisen neitsyytensä takia. Katala juoni! Kaikessa simppeliydessään kaamea.

Niinpä dekonstruoija asettikin Marian tavalliseen päivänvaloon ja haastatteli häntä kuin reportteri. Ihanne osoittautui aivan tavalliseksi tapaukseksi, joka kävi päivittäin huussissa ja jakoi normaalit harmit ja arjen pienet ilotkin aivan tavalliseen tapaan. Sattuipa niinkin, että hän nautti sukupuoliyhteydestä Jeesuksen sikiämisen jälkeen aivan tavanomaisella ahkeruudella ja sai asiasta normaalit kiksit, tietenkin näin oli, koska hän oli ihminen. Miksi oli pitänyt keksiä tuo kiiltokuvahahmo, joka tuhansissa kirkoissa kiikutteli lasta povellaan? Mitä sankaruutta oli siinä, että sattui tulemaan raskaaksi ilman miestä?

Oikea naisten jumaluus oli jo olemassa, Kybele, kertoi haastattelija. Se symboloi naisten valtaa ja ilmankos juutalaiset patriarkat sen palvontaa niin demonisoivat. Eikö maailma olisi ollut parempi ilman neitsyt Mariaa ja häneen liitettyjä joutavuuksia? Mitä hyvää oli neitsyydessä, neitseellisyydessä? Miksi tuo kuvien Maria-hahmo tuijotteli kuin idiootti eikä paljastanut, miten kiusaantui lapsen iänikuisesta tarrautumisesta, kiljunnasta ja tissin hamuamisesta, ruoansulatuksen tuotteista nyt puhumatta. Miksei niitä kuvata?

Napoleon oli todellisuudessa tuskin muuta kuin kevyt-Hitler, neitsyt Maria on vain vertaus, joka ylistämällä alistaa naista. Todellinen, oikea ja kaikinpuolinen muotokuva näyttää meille myös kohteen ikävät puolet. Ihannoiva taide kuuluu maalaismarkkinoille ja 1800-luvulle tai sitä varhaisempaan aikaan. Me olemme palanneet takaisin kyynikoihin, jotka oivalsivat terävästi sen, mistä tässä elämässä on kysymys.

Voisimmeko pystyttää patsaan vapaalle koiralle, hänelle, joka ei ole isännän liehittelijä ja orja, vaan kylänraittien sankari? Vai olisiko todellinen aikamme sankari sittenkin kissa, täydellinen ja kaunis nautiskelija, jolle julmuuskin on vain puhdasta iloa. Ehkäpä kissa on, kuten on epäilty, jossakin yhteydessä Luciferiin, langenneeseen enkeliin tai Prometheukseen, ihmiskunnan ylpeään ystävään? Ehkä se voisi parhaiten symboloida ihmiskunnan saatanallista ja sankarillista jumalkapinaa? Sen varmaan myös voisivat hyväksyä tunnustuksettomat, jotka kärsivät nykyisestä uskonnollisesta symboliikasta.

 Entä jos neitsyt Maria kuvissa korvattaisiin kissalla? Mutta ehkä kissan saavuttamaton ylevyys aiheuttaisi kalvavaa kateutta? Paras ja ajanmukaisin ratkaisu voisi olla korvata madonna nykyaikaisella farkkupukuisella pissiksellä. Näinhän oopperoissa jo tehdään. Näen jo mielessäni tämän tatuoidun ja hieman vetelästi hymyilevän hahmon, joka nauraa vedet silmissä saadessaan kuulla pyhän ilmoituksen.

Mutta mitä muuta tässä voitaisiin tehdä? Kun meidän aikamme cityihmiset eivät kerran pysty ymmärtämään menneiden aikakausien hahmoja eivätkä niistä kiinnostumaan, voisi taide tältä suunnalta löytää sen tavan puhua, joka tekisi kirkot taas kansalle läheisiksi ja jotenkin kotoisiksi paikoiksi.