Sankarinaisia

Sankarinaiset ja pyhimykset

Ihmislajille on ominaista, että se seuraa tiettyjä yksilöitä, joita jotkut tutkijat merkkaavat kreikkalaisella alfa-kirjaimella.

Alfat herättävät ihailua ja saavat osakseen arvostusta, joka on sitä ylenpalttisempaa, mitä naiivimpaa yleisö on. Tyypillinen fanitusikä sijoittuu puberteettiin ja on normaalia, että karvankasvua aloitteleva lapsi haluaa ehdottomasti tulla ihanteensa klooniksi. Hän on siihen nähden täysin kritiikitön.

 Ihanne kasvaa tuon ikäisillä kuin itsestään epäjumalaksi eli idoliksi. Siinä ei ole mitään kummallista. Se on vaihe, joka on käytävä läpi matkalla aikuisuuteen.

Mikäli myös aikuisten kulttuurille on tyypillistä, että murrosikäisten käyttäytymismallit muodostuvat keskeiseksi normiksi, johon kaikkea muuta verrataan, on mielestäni syytä huoleen. Tässä nykyisessä Hollywood-kulttuurin maailmassa, jossa myytävät hengentuotteet mitoitetaan yksitoistavuotiaan tasolle, se on kuitenkin ollut sääntö jo hyvän aikaa.

11-vuotiaan henkinen taso on se, jolla on suurin mahdollinen kattavuus koko ostokykyistä väestöä ajatellen. Siksi miljoonat kannattaa sijoittaa sellaiseen. Toki osa tavaraa suunnataan myös erityisesti pari vuotta vanhemmalle joukolle, koska seksin myyminen esimurrosikäisille ei oikein onnistu.

Joka tapauksessa sankari on tässä bisneksessä se keskeinen asia. On selvää, että jokainen keskenkasvuinen yksilö tarvitsee sellaisen, etenkin sen jälkeen, kun on havainnut, ettei oma isä olekaan kaikkivoipa.

Myös yhteisöt kaipaavat kukin sankariaan. Kilpailevien ryhmien sankarit saattavat itse asiassa olla aivan samanlaisia, mutta tuntuu siltä, että samaan aikaan voi sama henkilö olla vain yhden ryhmän sankari, ainakin mikäli nuo ryhmät ovat kilpailusuhteessa.

Vai onko esimerkkejä siitä, että, sanotaan nyt joku potkupalloilija tai muu jonglööri olisi jossakin vaiheessa yhden joukkueen tai maan sankari ja sen jälkeen jonkin toisen? Silloinhan hän muuttuisi viholliseksi?

Muistan kyllä, että Kalevi Hämäläinen oli aikoinaan Sulkavan urheilijoiden (SU-41) sankari, mutta muutti sitten Juvalle ja paikalliseen seuraan. Asiasta ei syntynyt verikostosuhdetta, mikä ehkä johtuu siitä, ettei kyseessä ollut joukkuelaji.

Muistamme myös Yrjö Maunu Sprengtportenin, joka harjoitti ansiokkaasti Savon jääkäreitä, mutta meni sitten vihollisen puolelle ja sai ansaitusti kuulan ruhoonsa, tosin ilman kohtalokasta tulosta. Mielestäni hän lakkasi olemasta meikäläisten sankari puolta vaihdettuaan, vaikka moni kirjailija onkin häntä puolustanut.

Sankareista on tullut ajan mittaan paljonkin kirjoitettua yleisellä tasolla. Naissankarit tai ehkä paremminkin sankarinaiset olen joka tapauksessa jättänyt vähemmälle.

Nykyaikainen lukija tietenkin tuntee tarvetta kysyä miksi näin olen tehnyt ja teeskentelee siis tyhmää. Naissankarien vähäinen määrä historiassa johtuu tietenkin heidän harvinaisuudestaan kansallisina tai muina ryhmän symboleina ja esikuvina.

Tietenkin heitä on ollut: hallitsevista keisarinnoista pyhimyksiin ja taiteilijoihin. Arkielämän sankarillisuutta on tietenkin ilmennyt naisten piirissä valtavasti kautta vuosituhansien siinä kuin sen vastakohtaa, mikä tietenkin on yleisempää, koska sankarillisuudelle ei muuten tulisi mitään arvoa.

Ehkäpä todellinen (!) tasa-arvo vaatiikin meitä olettamaan, että sankarillisuus on jotakin, jota kaikilla on ehdottomasti yhtä paljon. Asia täytyy vain niin ymmärtää, ja tässä asiassa tiedotusvälineet tulevat ehkä suorittamaan ratkaisevan työn matkallamme läpi myöhäispatriarkaalisen yhteiskunnan instituutioiden.

Uusimmassa ”laatulehdessä” on laaja artikkeli (nais)kirjailijasta, jonka luoma sankarityttö on hypännyt kerrostalosta pelkkään sateenvarjoon turvautuen.

Minuun tarina ei tehnyt erityistä vaikutusta. Tein saman tempun noin kymmenvuotiaana talon tikkailta ja sen sijaan, että olisin saanut osakseni ihailua, oli äiti hyvin vihainen. Sateenvarjot olivat tuolloin kalliita.

Kun sateenvarjon täysin kelvoton teho putoamisen jarruttajana oli paljastunut, tuntui koko asia aika nololta. Silloin ei vielä ollut noloutta ylistäviä vertaisryhmiä tai alan sankareita, jollaisesta samassa lehdessä on myös pitkä tarina. Tyhmyys nyt vain oli sitä, mitä oli, vailla hohtoa. Sai se joskus sädekehäänsä huumorin kultaa.

Kuitenkin varsinaiset sädekehät kuuluivat tuon ajan käsityksen mukaan pyhille. Jeesukselta ei kukaan voinut kiistää oikeutta sellaiseen ja taisipa meilläkin koko pyhä perhe kuvissa valaistua sellaisen avulla. Mitään haloota asiasta ei protestanttisessa maassamme nostettu: kaikkihan me syntisiä olimme ja pyhitys tuli sola fide, sola gratia, propter Christum, jos nyt oli tullakseen.

Tämä tuli mieleeni, kun Lontoossa uteliaisuudesta ostin Julia Pierpont-nimisenhenkilön kirjoittaman kirjan nimeltä The Little Book of Feminist Saints. Virago, 2018, 189 s.

Kirjassa oli -usein sädekehän ympäröimällä kuvalla varustettuina- sata lyhyttä tarinaa naisista ja vain naisista. Siis ilmeisesti jonkinlaisia oman joukkueen sankareita, jotka olivat kunnostautuneet taistelussa vihollista vastaan.

Kun vilkaisin hyllyssäni olevaa kirjaa, Tessa Paulin kirjoittamaa kirjaa pyhimyksistä (An Illustrated Dictionary of Saints, Southwater 2011, 159 s.), saatoin havaita, että nuo oikeat pyhimykset olivat hyviä ja sankarillisia ihmisiä, jotka olivat kehittyneet kohti jumalallisuutta, joskaan eivät tietysti koskaan sinne päässeet.

Joka tapauksessa he olivat voittaneet, kuka enemmän ja kuka vähemmän, inhimillisen heikkouden eli siis itsensä. Kuka kunnostautui siveydellään, kuka uskonvarmuudellaan, kuka hellämielisyydellään ja kuka viisaudellaan.

Palvelivatko he jotakin asiaa tässä maailmassa? Itse asiassa eivät, sillä evankeliumin asia ei ollut periaatteessa mikään yhtä puoluetta ja sen etuja tässä maailmassa tukeva doktriini, vaan kaikille avoin ja jopa velvoittava ilmoitus.

Mutta tämä kaunis periaate toki usein tykkänään unohtui myös kristityiltä, ainakin katolilaisilta, uskoisin.  Mutta Pierpontin pyhimykset ovatkin itse asiassa aivan muuta, kuten jo itse sankarigallerian koostumus osoittaa. Siellä ovat niin Michelle Obama ja Hillary Clinton kuin Madonna ja Pussy Riot…

Herää tietenkin kysymys, mitä virkaa tällaisilla pyhimyksillä on ja millaiseen ajatteluun koko juttu mahtaa perustua. Kirjoittaja vastaa, että kyseessä ovat jumaloinnin arvoiset henkilöt (worthy idols), jotka ovat ylittäneet heille osoitetun roolin.

Ennen ja ehkä hieman nykyäänkin katoliset pyysivät pyhimyksiä rukoilemaan puolestaan: Santa Maria, ora pro nobis!  On kiinnostavaa ajatella, mihin näiden pyhimysten palvojat pyrkivät. Kukaties myös heille on varsinaisesti tärkeää vain hagiografia -simppeli ja kaunisteltu sankaritarina moraalisena esikuvana, totta tai ei.

Ehkäpä he voimaantuvat ajatellessaan, että myös heillä on -joskaan nyt ei kuolematonta sielua ja ääretöntä arvoa Jumalan silmissä-  onni kuulua kuviteltuun yhteisöön, jonka muuan edustaja on sentään saanut aikaan merkittäviä asioita?

En rupea tässä pohtimaan tämän pakanallisen kultin mahdollisia korollaareja tämänpuoleisen ja vajavaisen ihmisen palvontana. Jumalallistumista en noissa pyhimyksissä voi havaita Totean vain, että idolinsa kullakin. Onko kyseessä edistysaskel keskiaikaan verrattuna vai ei, voi kukin itse päätellä.

Nyt kuulemma ollaan sitten kyhäämässä vastaavanlaista suomalaista sankarinaisten kokoelmaa. Sikäli kuin ennakkotiedoista voi päätellä, galleria tulee olemaan pitkälti analoginen amerikkalaisen vastineensa kanssa. Toivottavasti siinä nyt sentään vältetään ne pahimmat naiiviudet, jotka Pierpontin kirjaa vaivaavat.

Asia nimittäin on niin, että suomalainen nainen on itse asiassa jo kauan sitten ohittanut sen tason, jota silmällä pitäen nuo pyhimykset on valittu. On huolestuttavan vähä-älyistä lapsellisuutta, mikäli meillä ruvetaan apinoimaan asioita, jotka kuuluvat aivan toiseen kulttuuriin.