Kansakunnan muistiongelmat

Patriotismista ja demagogiasta

Joku on joskus väittänyt Ernst Renanin (1823-1892) määritelleen kansakunnan yhteisöksi, jolla on huono muisti ja joka vihaa naapureitaan. (Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ).

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Renanin kuuluisassa Sorbonnen puheessa (1882) kyllä puhutaan myös unohtamisesta, mutta vihan sijasta hänen ideaalinen patriotisminsa perustui nimenomaan solidaarisuuteen, jota voi nimittää rakkaudeksikin. Kyseessä oli aivan erityisesti tahto jakaa onnettomuudet yhdessä, toinen toistaan tukien.

Kansakunta oli Renanin kauniin ajatuksen mukaan henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisessä kansanäänestyksessä. Kysymys oli siitä, että kansalaiset tahtoivat kuulua kansakuntaan ja jakaa yhdessä sen kohtalot. Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä.

Kyynikot ja muut sellaiset henkilöt, joille hienompien asioiden ymmärtäminen on mahdotonta, tietenkin tekevät sen johtopäätöksen, että kun kerran onnettomuudet ovat patriotismin ruokaa, niin toki valtiojohto myös pitää huolta siitä, että niitä on riittävästi. Jos kansakunta osoittaa hajoamisen merkkejä, voidaan rivit tiivistää järjestämällä sota, jolloin ulkopuolisen vihollisen torjuminen tekee sisäisistä erimielisyyksistä toissijaisia ja tyytymättömyydestä rikollista.

Mitäpä syntiä salaamaan, käytännössä Renanin hahmottelema ylevä patriotismi on usein rappeutunut vulgaariksi chauvinismiksi ja toisten kansojen vihaamiseksi.

Joskus on haluttukin tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille.

Nationalismin käsite on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä näkemys edellyttäisi, joten lienee viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä.

Kansakuntaa yhdistää yhteisten kärsimysten ja uhrausten muistaminen. Siinä samalla se luontevasti unohtaa häpeälliset ja kansakuntaa jakavat menneisyytensä sivut. Renan nosti Ranskan kannalta sellaisiksi Pärttylinyön verilöylyn ja kataarien vainot keskiajalla.

Nuo kansakunnan olemassaolon perusteisiin liittyvät ilmiöt: yhdessä muistaminen ja yhdessä unohtaminen ovat kiinnostavia asioita. Perustuuko patriotismi tai siis neutraalia sanaa käyttäen, nationalismi tosiaan valheelle tai ainakin vaatii sitä kasvualustakseen?

On tietenkin totta, että kansalliset myytit ovat usein olleet enemmän tai vähemmän puhdasta fantasiaa. Runebergin ja Topeliuksen runoelmat, joita Suomen kansakunta kunnioitti historianaan, ovat vain ohuesti sidoksissa todellisuuteen. Historiasta on niihin otettu mukaan vain tietyt, kunniakkaat sivut.

Eivät asiat toki muilla kansakunnilla sen kummemmin ole. Ajatelkaamme nyt vaikka uutta venäläistä historian oppikirjaa, jossa komeilee kuva nimeltä ”Suomalaisten antautuminen”.  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=antautuminen )

On luultavaa, että ns. Mannerheim-linjan hajalle pommitettujen bunkkereiden viimeiset puolustajat tosiaan nousivat niistä kädet ylhäällä. Samaan aikaan lukijalle jää kertomatta, että antautuneita puna-armeijalaisia oli talvisodassa kaksi kertaa enemmän ja jatkosodassa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin suomalaisia, ainakin sotavankien määrällä mitaten.

Kuitenkin tuntuu ymmärrettävältä, ettei oppikirjan tekijä ole käyttänyt kuvaa, joka esittää venäläisten antautumista ja joka paljon paremmin kuvaa todellista historiaa. Ehkä sellaisista onkin ollut puutetta. Ainakaan valtio ei niitä liene tilannut.

Sama oman näkökulman logiikka vallitsee kyllä yleensä kaikkialla. Saatamme tuntea suurta myötätuntoa venäläisiä kohtaan sen barbaarisen kohtelun johdosta, jota saksalaiset sodan aikana heihin kohdistuvat. Moraalinen suuttumuksemme kohdistuu myös niihin suomalaisiin, jotka alentuivat väkivaltaan puolustuskyvyttömiä vankeja kohtaan.

Silti samastumme ensi sijassa oman kansakuntamme kärsimyksiin ja tunnemme solidaarisuutta niitä sotilaita kohtaan, jotka rintamalla sitä edustivat. Olisi täysin sallimatonta leimata heitä rikollisiksi ja sama koskee myös oman maan poliittista johtoa.

Kaikille oli täysin selvää, että sille annetut tuomiot perustuivat aikoinaan mielivaltaan ja niin sanottuun voittajan oikeuteen –mutta myös kansalliseen näkökulmaan. On todennäköistä, että tietyissä olosuhteissa myös suomalaiset olisivat järjestäneet oikeudenkäyntejä Venäjällä.

Kuten alussa todettiin, jopa Ernst Renanin ihanteellinen näkemys kansakunnasta edellytti, ettei aivan kaikkea yhdessä muistella. Uhraukset ja kärsimykset ovat parasta, mitä löytyy, omat rikokset ja keskinäiset väkivallanteot sen sijaan myrkkyä.

Ehkäpä huono muisti todella onkin patriotismin välttämätön ainesosa? Ei kai tässä tehdä epärehellisyydestä hyvettä?

Alfred Rosenbergilla, natsien ideologilla näyttää olleen se näkemys, että juuri myytit ne ajavat historiaa eteenpäin. Tarinan ei suinkaan tarvitse olla tosi, jotta se olisi hyvä ja kannatettava. Olennaista on, että se toimii eli edistää oman (rodullisen) yhteisön asiaa.

Itse asiassahan tämä näkemys on ilmeistä sukua sille filosofiselle pragmatismille, joka oli myös Amerikassa sata vuotta sitten kovasti muodissa.

Sitä paitsi voimme havaita sen kovasti muistuttavan niitä periaatteita, joita äskeinen Venäjän kulttuuriministeri Medinski on ilmoittanut kannattavansa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinski ei taida olla yksin tuolla kannalla ja kaikesta päätellen moinen ajattelu nauttii suurta suosiota jopa Venäjän valtiojohdon tasolla. Mikään muu ei selitä niitä demagogisia syytöksiä, jotka peräti presidentin alainen Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitea nyt on esittänyt Suomen sota-ajan miehityshallintoa vastaan.

Moinen häpeämätön käytös sopii tuskin enää normaalin patriotismin rajoihin. Sen sijaan se sopii täydellisesti yhteen vulgaarin chauvinismin tavoitteiden kanssa.

Siinä yhdistyy naapuriin kohdistettu vihamielisyys hyvin valikoivaan muistiin. Sen sijaan, että ehdotettaisiin tiettyjen historian sivujen yhteistä tutkimusta, hyökätäänkin toisen osapuolen kimppuun syytöksillä, joiden mielettömyys on yhtä selvä kuin niiden raflaava luonne.

On totta, että noista asioista vaiettiin meilläkin julkisuudessa useita vuosikymmeniä, vaikka ne enimmäkseen tarkoin tutkittiin jo miespolvi sitten. Jostakin syystä tulokset eivät journalisteja silloin kiinnostaneet.

Nyt noita rikollisuuteen ja muuhun häpeälliseen toimintaan liittyviä sivuja sen sijaan on jo parin vuosikymmenen ajan yhä uudelleen nostettu esille myös lehdissä, joten joskus esitetyt ajatukset erityisestä Suomen historian puhtausmyytistä ovat jo kauan olleet katteettomia ja jälkijättöisiä.

Venäjälläkin voimme havaita muistin erittäin merkittävää virkistymistä tapahtuneen jo perestroikasta saakka. On syytä korostaa sitä, että tutkijat ovat myös siellä tehneet paljon työtä selvittääkseen perin pohjin niin Stalinin ajan, kuin vanhempiakin rikoksia ja muita vähemmän kunniakkaita historian sivuja.

Vielä tunnetussa, vähän yli kymmenen vuoden takaisessa Venäjän nimi –TV-formaatissa tämä kriittinen näkökulma oli sangen selvästi esillä. Nyt virta näyttää vievän kohti yhä alastomampaa chauvinismia, jossa valikoiva ylpeily omasta historiasta yhdistyy huonoon muistiin.

Venäjän ja lännen onneton vastakkainasettelu Krimin tapauksen johdosta on nyt vaarallinen pysyvä tekijä, joka uhkaa sementoida lännenvastaisen asenteen koko venäläisen kansakunnan henkiseksi lähtökohdaksi. Sellaisessa tilanteessa huono muisti on luonteva lähtökohta ajattelulle.

On sangen erikoista, että peräti Venäjän uudessa perustuslaissa viitataan oikeaan historiantulkintaan toisen maailmansodan osalta, toki sentään hyvin yleisellä tasolla.

Vaikka Venäjän valtiojohdon ote massatiedotusvälineistä on tiukka ja ne toteuttavat kuuliaisesti esivallan toivomuksia, ei kannata kuvitella, ettei maassa yhä olisi älymystöä, joka ajattelee omilla aivoillaan.

Itse asiassa noiden viime aikoina Suomea vastaan kohdistettujen syytösten tökeryys on niin ilmeistä, että ne älymystön piirissä toimivat vastoin tarkoitustaan. Enemmistöä on toki helppo vedättää niin siellä kuin täällä.

Intelligentsijalla on Venäjällä oma, sangen merkittävä, joskin ristiriitainen historiansa. Niin sanotun vallan (vlast) kannalta se on joka tapauksessa aina ollut hankala ja tottelematon elementti.

Sen hankala puoli on ennen muuta siinä, että se lähtökohtaisesti epäilee kaikkea, mitä valta haluaa kansalle syöttää ja vaatii sen sijaan totuutta esille.

Tässä roolissaan se on virallisen chauvinismin kannalta vaarallinen ja suorastaan vahingollinen elementti. Totuushan ei suinkaan aina palvele sitä ihannekuvaa, jota valtiojohto yrittää rakentaa omaa asemaansa pönkittääkseen.

Ja sanottakoon nyt vielä kerran sekin, että moiset syytökset aiheuttavat väistämättä myös sen kohteissa vastareaktion. Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä.

Kun lähdetään puhtaan demagogian tielle, ei kannata unohtaa sitä, että totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki  ja häpäisee sen vääristelijät. Valtio, joka menettää uskottavuutensa, menettää myös kunniansa.