Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle santarmisto. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle santarmisto. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 6. marraskuuta 2023

Salaisten arkistojen kätköistä

 

Nuuskijat ja urkkijat

 

Harry Halén, Venäjän poliittinen tiedustelu Suomessa 1900-1918. Järjestely ja avustajakunta. Unholan aitta 59. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2023, 69 s.

 

Monet eivät vieläkään taida tuntea Harry Halénin verratonta sarjaa Unholan aitta, johon on koottu tietoja Venäjän vallan aikaisista instituutioista, muun muassa Kansallisarkiston Venäläiset sotilasiakirjat (VeSA) -kokoelman pohjalta.

Monessa tapauksessa kyseessä ovat aikoinaan erittäin salaisina pidetyt aineistot. Sarjan niteissä on myös esitetty hyödyllisiä tai vähintäänkin kiinnostavia tietoja erilaisten instituutioiden kehityksestä, niiden henkilökunnasta ja suhteista ympäristöön.

Yleensä mielenkiinnon kohteina ovat olleet venäläiset instituutiot Suomen maaperällä, kuten vaikkapa kantonisitikoulu, junkkarikoulu, Viaporin laivapoikakoulu, Matruusiyliopisto vuonna 1917, varuskuntien muslimit ja juutalaiset, kasakat Suomessa, tataarinkieliset metrikkakirjat ja niin edelleen. Monenlaista aineistoa mahtuu noihin niteisiin, joista jotkut ovat paksujakin.

Vuonna 2013 sarjassa ilmestyi nide numero 41, Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917 (131 A4-sivua). Siitä suurimman osan käsittää matrikkeli, mutta myös instituution kehitys maassamme on käsitelty ja lisäksi mukana on aikalaisten kommentteja tuosta instituutiosta, jota yleensä vihattiin, jos kohta sillä oli omat ystävänsäkin

Vähemmän tunnettua lienee, että santarmistoa oli Suomessa jo vuodesta 1817 lähtien. Sen tehtävät tosin näyttävät aluksi rajoittuneen venäläisten joukkojen keskuuteen, joissa he toimivat eräänlaisina sotilaspoliiseina kuten muissakin armeijoissa tapahtui.

Vuonna 1867 Suomi sai oman santarmihallntonsa, jonka tehtäviin kuului mm. vastavakoilu, mielialojen kartoitus ja jopa sensuuriin liittyviä tehtäviä. Kuitenkin vasta Bobrikov ryhtyi järjestämään varsinaista poliittista santarmistoa. Santarmistosta erikseen toimi salainen poliisi eli ohrana (Ohrannoje otdelenije). Sen agentteja santarmit eivät tunteneet.

Tuossa mainitussa niteessä oli jo verrattain lyhyt lista santarmiston suomalaista agenteista ja apureista ja heidän peitenimistään (vrt. Vihavainen: Haun santarmisto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Noista nimistä pistää silmään erityisesti pari: Eero Haapalainen, myöhemmin Venäjälle paennut Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja punakaartin ylipäällikkö, pietarilaissyntyinen bolševikki Adolf Taimi sekä provokaattori ja prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaaja Lennart Hohenthal.

Näistä Haapalainen teloitettiin Venäjällä vuonna 1937, mutta sittemmin maan tavan mukaan rehabilitoitiin, Taimi vangittiin Suomessa, mutta luovutettiin talvisodan jälkeen Venäjälle, jossa hän paradoksaalisesti säilyi hengissä 1950-luvulle saakka. Hohenthal pakeni vankilasta ja muutti Englantiin ja Suomen korkein oikeus armahti hänet vuonna 1918.

Tänä vuonna ilmestynyt nide Venäjän poliittinen tiedustelu Suomessa 1900-1918 on monipuolisempi suppeamman periodinsa osalta ja käsittelee mm. poliittisesti suurta merkitystä saaneen Voima-liiton juttua. Siinähän aivan tekaistuilla ja suuresti liioitelluilla raporteilla oli suuri vaikutus, kun Suomen asioita käsiteltiin Venäjän duumassa. Niteessä on julkaistu mm.  kollegiassessori Menšikovin kertomus organisaationsa toiminnasta, joka on päivätty Tukholmassa vuonna 1913.

Niteessä on laaja luettelo santarmiston suomalaisista apureista, joita oli ympäri maata, etenkin rautatieasemilla, joita santarit erityisesti vartioivat. Mukana on myös kuuluisa Jeremias Kosonen, joka sepitteli juuttuja omasta päästään.

Yleensä halukkaat yhteistyömiehet tavoittelivat omaa etuaan tai sitten vihamiestensä turmiota. Mukana on myös ilmiantajia, kuten muuan puumalalainen, joka oli ilmoittanut keisarin kuvan heittämisestä uuniin. Toinen pyysi palkkiota tekemästään ilmiannosta koskien Keikyän nuorisoseuran esittämää näytelmää ”PorrassalmI”.

Muuan kansakoulun tarkastaja oli puolestaan lähettänyt ehdotuksen venäjän opetuksen järjestämisestä kansakouluissa ja kirjoitteli ”häväistyskirjotuksia” Novoje Vremjaan, joka tunnettiin Suomen-syöjien lehtenä. Muuan tarjous yhteistyöstä 500 markan palkkiota vastaan oli hylätty liian kalliina, vaikka jotkut agentit saattoivat saada jopa 1000 markkaa kuussa.

Luettelo ilmiantajista ja apureista sisältää useassa tapauksessa myös eri lähteiden esittämiä aikalaisarvioita kyseisistä henkilöistä ja tarjoaa kiinnostavan näköalan aikakauden ilmapiiriin ja asenteisiin sekä santarmiston sisällä että sen ulkopuolella.

Santarihallituksen talo sijaitsi Pietarissa Kirotšnajan varrella ja olen tainnut siinä asuakin. Tosin se talo, jossa instituutio toimi, poltettiin vuonna 1917 arkistoineen ja ehkä rakennettiin kokonaan uudelleen. Helsingissähän instituution päämaja oli Punanotkonkatu 4/ Korkeavuorenkatu 21.

Santarmit oleskelivat viidennessä kerroksessa, samassa tilassa Finljandskaja gazetan kanssa. Tuosta lehdestähän ilmestyi myös suomenkielinen versio Suomen Sanomat.  Siellä oli myös arkisto.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen santarmisto ja Ohrana korvattiin Kansan vapauden vartiostolla (Sektsija Ohrany Narodnoj Svobody pri Oblastnom Komitete), joka vahti myös suomalaisia. Se toimi Keisarillisessa palatsissa eli nykyisessä Presidentinlinnassa. Sen henkilökuntaan kuului muun muassa eräs suomalainen Häyhänen, jonka nimi lienee tuottanut ongelmia venäläisille, sehän kirjoitettin muotoon Gjavgjanen. Hän osasi sekä suomea että venäjää.

On selvää, että Suomessa olleet santarmiston ja Ohranan arkistot olivat myös bolševikkien kannalta erittäin kiinnostavia. Kävi kuitenkin niin, ettei osa niistä tullut mukaan Venäjälle luovutettaviin arkistoihin. Syynä oli näköjään se, että noita hevoskuormakaupalla syntyneitä papereita luovutettiin sopimuksen mukaisesti venäläisille vuonna 1927 Ministerivaltiosihteerinviraston papereita vastaan.

Osa papereista jäi kuitenkin käsittelemättä, koska ne olivat Suomenlinnassa lämmittämättömässä kasarmissa ja venäläisten mielestä niiden käsittely oli liian hankalaa kylmän vuodenajan takia. Sopimuksen mukaan suomalaiset saivat joka tapauksessa Venäjältä huomattavan osan Ministerivaltiosihteerin arkistoa, mutta merkittävä osa venäläisiä santarmiston papereita jäi Suomeen.

Se, ettei venäläisillä olut käytössään agenttiluetteloita,  saattaa selittää sen, että esimerkiksi Haapalainen säilytti henkensä aivan vuoteen 1937 saakka, jolloin teloitus oli itse asiassa jo luonnostaan lankeava asia hänen asemassaan olevalle henkilölle ja että Adolf Taimi eli loppuikänsä Venäjällä suureksi vallankumoussankariksi korotettuna.

 

 

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Halénin listat



Halénin listat

Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917. Unholan aitta 41. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2013. 131 s.

Suomen kansallisarkistossa on muiden aarteiden ohella muutama sata hyllymetriä venäläisiä sotilasasiakirjoja: VeSA. Ne tuntee parhaiten uuttera ja monipuolinen tutkija, FT h.c. Harry Halén. Hän hallitsee myös erinäisiä itämaisia kieliä ja on jo vuosia viihtynyt arkistojen pölyssä, eikä turhaan.
Halén on julkaissut jo puolensataa opusta, joissa arkistojen aarteita on tuotu jokaisen halukkaan nähtäville. Meikäläisen julkaisupolitiikan tuntien kyseessä on yksityisen tutkijan sankariteko, joka kannattaisi muistaa silloin kun kunniamerkkejä jaetaan.
Uusimmassa ”Unholan aitassa” julkaissut listat ovat ilmeisesti jääneet tutkijoilta aiemmin huomaamatta, koska on luultu, että kaikki santarmiasiakirjat aikoinaan luovutettiin Venäjälle, jossa niiden on kerrottu tuhoutuneen pommituksessa. Osa aineistosta toki onkin aikojen kuluessa eri syistä tuhottu, mutta jäljelle on jäänyt yllin kyllin kiinnostavaa materiaalia, joka siis nyt on julkaistu.
Kuten ”Unholan aitoissa” yleensäkin, dokumenteista huokuu väärentämätön ajan tunnelma, joka välittyy myös pienistä detaljeista. Ei ole välttämättä hyödyllistä tietää sitä, minkä nimisiä olivat santarmiston orit ja tammat, tai sitä, että erään santarmiupseerin kohdalle oli punakynällä merkitty ”naisten perässä juoksija”. Tällaisetkin pikku seikat ovat joka tapauksessa omiaan elävöittämään henkilöstöluetteloja, samoin niissä olevat tiedot asianomaisten virkaurasta ja ansioista suuren Venäjän muilla kolkilla. Varsin monet Suomeen komennetut santarmit olivat muuten palvelleet Siperiassa ja Kaukoidässä. Boksarikapinan kukistamiseenkin oli muuan upseeri antanut panoksensa.
Santarmisto oli alun perin olemassa lähinnä venäläisten tarkkailua varten ja siihen sillä lieneekin ollut parhaat valmiudet. Kuten tiedetään, ryhtyessään valvomaan suomalaista vastarintaliikettä 1900-luvun alussa, santarmisto sai aikaan varsin vaatimattomia tuloksia. Sille syötettiin usein olemattomia juttuja palkkion toivossa ja varmaan muustakin syystä. Joka tapauksessa se kirjasi agenteikseen melkoisen määrän suomea hyvin taitavia suuriruhtinaskunnan kansalaisia.
Näiden tiedottajien, agenttien ja apurien henkilöllisyys ja luonnehdinnat ovatkin sangen kiinnostavaa luettavaa.
Kukapa olisi arvannut, että Eero Haapalainen, sittemmin punakaartin ylipäällikkö ja Kansanvaltuuskunnan jäsen toimi tiedottajana vuosina 1905-07. Hänen yhteysmiehensä antoi tulevasta sosialistisuuruudesta varsin armottoman luonnehdinnan: ”Ilman moraalia oleva mies”, ”piru hänestä ottakoon selvän mikä hän oikeastaan on, onko hän todella sosialidemokraatti vai ryhtynyt sosialidemokraatiksi vain elääkseen ja tullakseen toimeen”. Joka tapauksessa Haapalaisen kerrottiin raportoineen luotettavasti sekä sos. dem. puolueesta että punakaartista ja kerran suojeluskaartistakin.
Varsin merkittävä bolševikki sukeutui sittemmin myös Adolf Taimista, jota muuan santarmiupseeri piti provokaattorina, samanaikaisesti sekä vallankumouksellisena että ilmiantajana. Hänen kerrottiin olevan ”Pietarin poliisidepartementin miehiä”. Taimillahan oli roolinsa myös Viaporin kapinassa ja talvisodan jälkeen hän kuului niihin Suomessa vangittuihin kommunisteihin, jotka Neuvostoliitto vaati vapauttamaan ja luovuttamaan itselleen. Myös Taimi oli kuulunut Kansanvaltuuskuntaan ja oli SKP:n perustajajäsen.
Sangen erikoiselta tuntuu löytää agenttien luettelosta myös Lennart Hohenthal, joka murhasi prokuraattori Soisalon-Soinisen ja sittemmin karkasi vankilasta. Hänet on ollut tapana mainita aktiivisen vastarinnan ”sankarien” joukossa.
Tiedustelu on oma maailmansa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Listoille voi joutua tietämättään ja sinne voi päätyä myös niin sanotusti hyvässä tarkoituksessa. Kekkosen yhteydessä on tullut tavaksi puhua ”puoluelinjasta” tarkoittaen salaista poliisia. Sellainen oli Venäjällä jo ennen Kekkosta ja on vielä hänen jälkeensäkin.
Tietyn henkilön yhteydet ”elimiin” eivät vielä sinänsä riitä hänen moraaliseen tuomitsemiseensa. Kiinnostavia se silti ovat.
Saamme taas kerran kiittää Halénia ahkerasta ja pyyteettömästä työstä Kleion hyväksi.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Tuglasin Pietari



Virolaista näkökulmaa vuosisadan takaa

Friedebert Tuglas. Muistelmat vuosilta 1895-1910. SKS 1986

Friedebert Tuglas (1886-1971) kuului niihin melko runsaslukuisiin virolaisiin, jotka joutuivat lähtemään tai muuten vain lähtivät kotimaastaan 1900-luvun alun kuohuvina vuosina. 1905 vallankumoustapahtumien yhteydessä kartanot paloivat ja rankaisuretkikunnat tekivät selvää jälkeä. Saksalaiset paronit ainakin nähtiin päävihollisina, vaikka esivalta oli itse asiassa venäläinen. Molemmillahan oli yhteiset edut virolaiseen maarahvaaseen nähden, joka yritti nostaa päätään ja vaaransi yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän olemassaolon siinä kuin feodaalisen vallan rippeet.
Meillä Suomessa asiat menivät toisin, kaikesta huolimatta. Jälkeenpäin tuntuu ihmeeltä, ettei verilöylyjä syntynyt, sillä kaikki oli sitä varten valmiina. Meikäläisiä aktivisteja ei maltillisuudesta voi erityisesti kiitellä. Näin jälkikäteen kannattaa ehkä antaa tunnustusta myös venäläiselle esivallalle siitä, että se piti liipasinsormensa kurissa eikä Hakaniemen mellakkaa pahempaa päässyt syntymään, eikä sekään ollut esivallan tekosia.
Mutta toki John Graftonin tuhannet kiväärit antoivat aiheen pelätä, että kurittajat saisivat Suomessa vastaansa jopa ylivoimaisen iskun. Täällä voisi syntyä todellinen sota, jossa esivallan edustajat ainakin aluksi tuhottaisiin ja jopa venäläisiin siviileihin kohdistuvaa pogromia pelättiin. Meillä myös yläluokka oli kiivaan venäläisvastaista, harvoin poikkeuksin.
Sitä paitsi Suomella oli autonomia, mikä ei ollut pelkkä venäläisvaltaa peittävä nimike. Omat lait ja laitokset ja kotimaiset virkamiehet hoitivat asioita, vaikka santarmisto siinä samalla yritti hoitaa omiaan. Virolaisten kannatti siis tulla Suomeen, mikäli halusivat vapaampiin oloihin ja niinpä ”Suomen siltaa” alettiin ahkerasti ylittää.
Tästä aihepiiristä on Seppo Zetterberg äskettäin kirjoittanut kirjan, jota en ole vielä ehtinyt lukea, enkä puhu siitä enempää. Joka tapauksessa myös nuori Tuglas, joka oli Virossa joutunut takaa-ajetuksi, löysi turvapaikan Suomesta. Suomea hän pitikin esikuvallisena ja muutenkin sympaattisena maana, joten on hyvinkin asianmukaista, että suomalais-virolainen ystävyysseura kantaa hänen nimeään.
Tuglasin muistelmissa kerrotaan paljonkin virolaisten oloista Suomessa ja muualla, etenkin Pariisissa. Jostakin syystä mieleeni jäivät joka tapauksessa päällimmäisiksi muutamat vaikutelmat Pietarista, jossa kirjailija pistäytyi vain käymäseltään.
Venäjää koulukielenään oppinut ja sitä erinomaisesti taitava Tuglas luki tällä kielellä myös runsaasti sekä maailmankirjallisuutta että venäläisiä klassikoita ja oli siis tavallaan jo hyvin sisällä Venäjän kulttuurissa. Hänellä oli Virossa myös venäläisiä ystäviä. Silti Pietari tarjosi erikoislaatuisen kokemuksen, joka ei näytä ainakaan aluksi olleen erityisen myönteinen. Mahdin ja komeuden ohella siellä oli myös kurjuutta sekä ”kirkkojen kissankultaa”. Kauppahallin pylväskäytävätkin olivat kirjavanaan ”turhanpäiväistä pikkutavaraa” ja komeiden univormujen seassa kulki nääntyneen näköisiä ryysyläisiä. ”Äänten sorina oli valtava, ilmassa leijui tarttuvia tauteja, ne aivan tuntuivat nousevan suon höyryistä Nevskin puusillan alta”. Jossakin piilossa oli ”suuren kansan lahjakas henki ja vapauteen pyrkivät voimat”, mutta ne eivät olleet näkösällä. Paikka tuntui yhtä kalsealta kuin tuolloinen säätila.
Oudolta yksityiskohdalta tuntuu, että kirjoittaja mainitsee kaupungissa olleen ”raitiovaunun sijasta vain jonkinlainen merkillinen hevosrautatie”, mutta asia pitää paikkansa. Sähköraitiotie kaupunkiin tuli vasta vuonna 1907. Sitä ennen siellä oli tosin ”Kevyt suomalainen höyrylaivayhtiö” pitänyt  vuodesta 1895 vuoteen 1905 talvisin jäällä kulkevaa raitiotietä. Erikoinen instituutio sekin!
Lyhyen ensi tuttavuuden jälkeen kirjoittaja vieraili Pietarissa uudelleen puolivuotisen vankilatuomionsa jälkeen. Siellä hän saattoi toivoa sulautuvansa massaan ja pääsevänsä turvaan vainoojiltaan. Sitä paitsi siellä oli myös opittavaa. Kaupungin museot olivat antoisia, vaikka uudempi taide puuttui siltä kokonaan.
Pietari oli myös, kuten etenkin slavofiilit aina muistivat muistuttaa, luonteeltaan hyvin ei-venäläinen, moderni luomus. Sen väestöstäkin viisitoista prosenttia oli muita kuin venäläisiä. ”Pietari ei ole kenenkään Venäjää” sanoivat asukkaat itsekin, ”se on Eurooppaa”! Niin kaupungin rakennustyyli ja sen viileä ja virallinen tunnelma kuin jopa puheenparsi erosivat muusta Venäjästä.
Tuglasin pietarilainen isäntäväki oli ”läpeensä pikkuporvarillista joukkoa”, meštšanstvoa, kertoo hän, mutta pääsiäispyhien vietto näytti viittaavan johonkin muuhun. Vaikka Tuglas oli protestantti, temmattiin hänet menoon mukaan. Ensin juhlittiin kotona, sitten mentiin porukan mukana vieraisiin koteihin. Seurue vaihtui edelleen, mutta tunnelma säilyi. Ryyppylaseistakin oli katkaistu jalat, ettei niitä olisi voinut panna välillä pöydälle…
Siis jatkuvasti juotiin, mutta kuitenkin etupäässä syötiin. Ventovierasta kestitettiin ylenpalttisesti ja välillä ikään kuin anteeksipyydelleen sanottiin, ”Mitäs me pietarilaiset, emmehän me osaa kestitä vieraita. Tämä ei ole Venäjää, menkää Moskovaan, siellä vasta näette…” No, siellä kuulemma oli saattanut kymmeniä ihmisiä kuolla ylensyömiseen.
Kirjoittaja oli muutaman päivän mittaan jo tyystin kadottanut tajun siitä, kenen seurassa oikein oli, mutta ystävällisyys oli jatkuvasti ylitsevuotavaa. Kestiystävästä oli hetkessä tullut kuin vanha tuttava, ”oma ihminen”: ”Vahinko, että Natašalla on jo sulhanen, muuten ei päästettäisi sinua lähtemään minnekään, jäisit kotivävyksi!”
Tuglasin mainio lyhyt kuvaus venäläisestä vieraanvaraisuudesta noudattelee varsin tarkoin niitä reportaaseja, joita 1800-luvun lopulla julkaistiin myös suomalaisissa lehdissä. Pietari saattoi olla Suomi-syöjien ja sortovallan tyyssija, mutta osasivatpa venäläiset hauskanpidon ja kaveeraamisen, ainakin laskiaisen tienoilla ja pääsiäisenä. Se oli naapurista, karusta Pohjolasta tuleville matkaajille kuin Venetsian karnevaali, kuohuva ja eksoottinen.
Helsinki ja Ahvenanmaa tulivat Tuglasille myös hyvin tutuiksi, mutta siitä ei tässä sen enempää. Ehkä tärkein matkakohde oli sittenkin Pariisi, jonne virolaiset alkoivat sankoin joukoin saapua vasta nyt. Vapaamielinen Ranska oli tuohon aikaan eurooppalaisen intellektuellin toinen isänmaa, sen oman kotimaan ohella.
Pariisissa oli jo nyt myös hyvin huomattava venäläinen siirtokunta, ranskalaisuus oli laadun tae, vaikka monet venäläiset intellektuellit, Herzenistä Dostojevskiin pitivät ranskalaista elämänmuotoa köykäisenä ja pikkuporvarillisena. Ainakin Pariisi tarjosi luoville hengille paikan, jossa he saattoivat olla vapaasti kaltaistensa seurassa ja jossa jopa rahvas arvosti taiteilijoita. Suomalais-virolaiset kontaktit olivat vilkkaita myös Pariisissa, jonne meikäläiset usein saattoivat matkustaa stipendien turvin, kun taas virolaiset joutuivat useammin viettämään klassisen nälkätaitelijan elämää. Mutta ainahan Pariisi oli uhrinsa väärtti.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Ohranointia



Sopimaton palikka
Maksim Gorki, Joutavan ihmisen elämä. WSOY 1973,247 s. (1907, Žizn nenužnogo tšeloveka)

Kirjailija on tunnetusti Venäjällä enemmän kuin kirjailija. Hän on se henkilö, jonka odotetaan sanovan asioista totuuden. Siis vähän niin kuin meillä.
Vuosisadan vaihteessa kaksi kirjailijaa oli Venäjällä yli muiden ja ne olivat Leo Tolstoi ja Maksim Gorki. Lukutaito oli Venäjällä vielä aika vajavaista, mutta nuoremmat ikäluokat pystyivät jo lukemaan kirjoja ja nämä kaksi saivat jättiläismenestyksen. En nyt muista lukuja, mutta niitä on esittänyt Jeffrey Brooks kirjassaan When Russia Learned to Read.
Suomelle oli lottovoitto, että molemmat olivat suopeita myös meidän asiallemme. Sen mukaisesti Gorkia sitten juhlittiinkin, kun hän täällä pistäytyi.
Käsillä olevan kirjan nimi assosioituu luontevasti niin sanotun tarpeettoman ihmisen, lišni tšelovek, käsitteeseen, joka liitettiin 1830-50-lukujen venäläiseen herrasmieheen, joka ei löytänyt elämänsä tarkoitusta, kuten vaikkapa Jevgeni Onegin.
En tiedä, onko nimitysten erolla viestiä annettavana. Lišnij viittaa liialliseen, ylimääräiseen ja sikäli tarpeettomaan, mutta sellaistahan on vaikkapa ylellisyys. Nenužnyj taas on yksiselitteisesti tarpeeton: nikomu ne nužen.
Tämän kirjan joutava ihminen on syntyessään rutiköyhä ja orpona jää kasvattivanhempiensa armoille. Ei häntä ehkä ihan kohtuuttomasti kolhita, mutta eipä elämä herkkujakaan tarjoile, lähtökohdat eivät ole missään suhteessa hääppöiset. Niinpä tie johtaa ohranaan, jonne nuorukainen itse asiassa kaapataan.
Kyse on siis tsaarin ohranasta, kuten Suomessa sanotaan. Venäjällä siihen aina liitetään yksi k-kirjain lisää: kyseessä on ohranka.
Tämä siksi, että pelkkä ohrana venäjäksi tarkoittaa vain säilytystä, vartiointia. Kantasana hranit –säilyttää- esiintyy vaikkapa tsaarin hymnissä (Bože Tsarja hrani!) tai säilytyslokerohuoneen (kamera hranenija) nimessä.
Vartijoiden selässä lukee useimmiten охрана, mikä siis tarkoittaa, että he ovat yksinkertaisesti vartijoita eikä viittaa salaiseen poliisiin…
Nykyisin siellä voi kyllä lukea myös Rosgvardija, mikä viittaa Putinin uusiin sisäisiin joukkoihin.
Mutta nimet eivät tässä ole olennaisia. Ohrana (siis suomalaisittain) oli sisäistä järjestystä valvova salainen poliisi. Sellaisen oli perustanut jo Pietari I ja Nikolai kehitti sitä edelleen Dekabristikapinan (1825) jälkeen (keisarillisen kanslian kolmas osasto).
Kun Karakozov-niminen henkilö vuonna 1866 teki attentaatin Aleksanteri II:a vastaan, laajennettiin laitoksen toimipiiriä koskemaan myös tavallisen kansan valvontaa. Erillinen santarmisto toimi ohranan työrukkasena.
Venäläinen yhteiskunta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla pahasti kumousaatteiden syövyttämää ja intelligentsijaksi itseään kutsuva joukko oli järjestään valtionvastaista. Lisäksi kumouksellisuus alkoi levitä myös rahvaaseen
Gorkin päähenkilö Jevsei Klimkov esittelee –toki fiktiivisesti- tuon laitoksen toiminnan sisältäpäin.
Itse asiassa ohrana vaikuttaa ennen muuta olevan työpaikka muiden joukossa. Siellä on erilaisia tyyppejä laidasta laitaan ja he tekevät työtään kuka milläkin menestyksellä. Keskinäinen kateus, mutta myös tietty esprit de corps ovat arkipäivää sielläkin.
Työ on usein tylsää varjostusta. Näiden varjostajien (filjor –filuuri) raportteja voi lukea myös Suomen osalta. Ei se kovin hohdokkaalta vaikuta.
Mutta päähenkilö saa sitten kosketuksen vallankumouksellisten ylevään maailmaan ja alkaa inhota omaa työtään. Oikeastaan hän on syytön siihen, että joutui filuuriksi ja verrattuna muutamaan kollegaan häntä voi pitää moraalisesti puhtaanakin, ainakin pohjimmiltaan.
Hirmuinen uutinen on sitten Verisunnuntai. Gorki esittää, luultavasti oikein, että koko ohranan väki oli sekaisin ja kauhuissaan tapahtumista. Kuka kaiken oli oikein pannut alulle? Vai oliko kyseessä sittenkin sattumien summa?
Sitä asiaa kirjoittaja ei halua ratkaista, mutta esittää, mitä tapahtui reaktiona tapahtuneeseen. Ohranan väki alkoi nyt esiintyä aktiivisesti vallankumousta ja sen saavutusta, jopa keisarin hyväksymää duumaakin vastaan.
Mustat sotniat, ohranan yllyttämät ryysyläislaumat kävivät intelligentsijan edustajien kimppuun tsaarin nimissä. Tunnetusti ne järjestivät myös juutalaispogromeja, mutta tämä sivuutetaan kirjassa. Sellaisiahan oli lähinnä etelässä.
Mustia sotnioita on pidetty niin sanotusti esifasistisina järjestöinä, jotka ansaitsevan tämän nimityksen myös sikäli, että saksalainen äärioikeisto sai niistä pian suoranaisia vaikutteita. Totalitaarisen valtion rakentamisessa ei pelkkä vartiointi riittänyt, vaan oli niin sanotusti luotava myös kansan syvien rivien aktiivisuutta.
Tähän aktiivisuuteen kuului myös ohranan valvoma ammattiyhdistysliike, jota johti santarmieversi Zubov. Myös Georgi Gaponia, Verisunnuntain mielenosoituksen järjestäjää on pidetty zubovilaisen poliisisosialismin edustajana.
Ilmeisesti liike joka tapauksessa karkasi ohranan holhouksesta ja sillä tavoin myös Gorki asian esittää. Häntä tuskin voi syyttää salaliitoteorioista.
Joka tapauksessa Gorki kuvaa, miten ohranan agenteille jaettiin tässä vaiheessa revolverit ja annettiin tehtäväksi lopettaa kansankiihottajien toiminta yksinkertaisesti salamurhilla.
Villiintynyt kansa saa kuitenkin useassa tapauksessa kiinni agentit ja lynkkaa heidät. Myös Klimkov, joka hänen työnsä on alkanut iljettää, tarttuu aseeseen omia kollegoitaan vastaan.
Siitäkään hommasta ei tule yhtään mitään, enempää kuin hirttäytymisyrityksestä. Joka tapauksessa päähenkilö onnistuu tappamaan itsensä junan alle, mikä ei näköjään ketään tässä maailmassa haittaa.
Vai onko sentään jokaisen ihmisen elämä suuri mahdollisuus ja sen turmeltuminen suuri tragedia. Ei Gorki jää tätä kysymystä jauhamaan.
Herää kysymys, mitä aikakauden lukija on mahtanut tästä kirjasta saada? Ainakin aihe on ollut arkaluontoinen ennen vuoden 1905 vallankumousta. Sen jälkeen se taas saattoi olla vaarallinen.
Myös Suomean puolella, Terijoella mustat sotniat surmasivat yhden duuma-aktiivin, juutalaisen Hertzensteinin.
Sivumennen sanoen, mustat sotniat ottivat nimensä kuuluisalta, isänmaalliselta vuoden 1612 Nižni Novgorodin nostoväeltä. Kyseessä ei siis ollut alun perin haukkumanimi, vaikka sellaiseksihan se vääntyi, myös Suomessa, jossa sitä sovellettiin taantumuksellisen politiikan kannattajiin yleensäkin.
Suomen viholliset Puriškevitš ja N.E. Markov kyllä ansaitsivat nimen ihan oikeasti kuuluessaan näiden ainesten johtajiin.
Putin on nimittänyt poliittisen poliisin työntekijöitä aikamme aatelistoksi ja niiden rooli Venäjällä onkin kasvamistaan kasvanut.
Kuitenkin filuuri ja santarmi olivat ennen vallankumousta jokaisen säädyllisen ihmisen suussa suuria herjauksia. Intelligentsijan piirissä sama suhtautuminen jatkui myös neuvostokaudella, vaikka valtio julistikin agentit kaikkien moraalisiksi esikuviksi.
Myöheisellä neuvostokaudella niin sanottu koputtelija stukatš eli salaisen poliisin vapaaehtoinen auttaja oli intellitgentsijan  piirissä halveksituin olio.
On kiinnostavaa nähdä, miten asiat kehittyvät nyt, kun salaisen poliisin lonkerot yhä selvemmin ulottuvat tain pyrkivät ulottumaan myös älymystön piiriin. Ajatelkaamme vaikkapa RISI-nimistä , entisten tiedustelukenraalien johtamaa laitosta, jonne jopa muuan suomalaisen dosentti on ollut läheisissä suhteissa.
Onko ohranavetoinen älymystö mahdollinen sanan missään mielessä? Kysymys on kiinnostava. Gorkin aikana sellaisesta ei voinut olla puhettakaan.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Suomen ja Puolan kohtalo

 

 

Suomen vapautuminen, Puolan tuho

 

Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (1794-1874) teki merkittävän uran Venäjän armeijassa ja hallinnossa. Paitsi sotilaana, hän toimi myös diplomaattina ja hallintomiehenä ja kunnostautui myös tutkimusmatkailijana. Pitkän ja menestyksellisen uransa ansiosta hän tutustui hyvin moniin aikansa merkittävimpiin henkilöihin. Häntä voi myös pitää suorastaan keisari Aleksanteri II:n henkilökohtaisena ystävänä.

Suomen kenraalikuvernööriksi Berg tuli vuonna 1854, keskellä Krimin sotaa ja siinä ominaisuudessa hän johti Suomen puolustusta englantilais-ranskalaista laivastoa vastaan. Tässä Bergin katsottiin onnistuneen hyvin, ja puolustus järjestettiin innovatiivisesti, käyttäen apuna miinoitusta. Viaporin tykkien lyhyelle kantamalle kenraalikuvernööri ei voinut mitään.

Suomi otti Bergin lyhyellä kaudella otti suuria askeleita eteenpäin niin kulttuurissa, politiikassa kuin taloudessa. Tämä liittyi siihen suureen vapautumiseen, joka oli Aleksanteri II:n kaudelle yleensäkin tyypillistä. Bergillä oli kiistämättömät ansionsa, mutta jo lyhyen kautensa takia hänen roolinsa ei voinut olla ratkaiseva esimerkiksi ”suomalaisuuden synnyttämisessä”.

Sen sijaan Berg sai kantaakseen jarrumiehen maineen, koska hän puolusti tiukasti poliittisen sensuurin säilyttämistä. Journalisti August Schauman on erityisesti tämän vuoksi kritisoinut häntä muistelmissaan. J.V. Snellman ymmärsi paremmin ajan vaatimukset ja korosti Bergin tavoin varovaisuutta Pietarin suuntaan.

Se suomalaisuuden suosiminen, joka näkyi sitten Snellmanin tulossa senaattoriksi, vuoden 1863 kieliasetuksessa ja valtiopäivätyön aloittamisessa vuonna 1863 oli suoranaisessa vaikutussuhteessa Puolan kapinan kukistamisen kanssa.

Eurooppa kauhisteli Puolan kärsimää väkivaltaa ja liberaalisuuden osoittaminen Suomessa palveli Euroopan suuntaan todisteena siitä, ettei Aleksanteri II:n Venäjä ollut barbaarinen eikä edes taantumuksellinen: se hyväksyi liberaalit uudistukset, mikäli alamaiset pysyivät lojaaleina. Mikäli ne nousivat ”rikolliseen” kapinaan, se kukistettiin ja syyllisiä rangaistiin. Suomi sai siis palvella eräänlaisen näyteikkunapolitiikan esimerkkitapauksena.

Bergin toiminta Puolan käskynhaltijana aikana, jolloin Puolan kapina uhkasi paisua eurooppalaiseksi konfliktiksi ja kukaties lopettaa lyhyeen koko Venäjän juuri alkaneen suurten reformien kauden, oli joka tapauksessa epäilemättä hänen uransa vaativin ja vastuullisin tehtävä.

Liberalismi on hyvä asia, mutta siinä on joskus riskinsä. Aleksanteri II:n uudistukset olivat ikään kuin avanneet paineistetun virvoitusjuomapullon: paineen laskiessa alkoi kuohunta, jonka laajeneminen myös muualle valtakuntaan oli perättävissä. Jopa Suomessa tämä oli havaittavissa, kun ns. tammikuunvaliokunnan johdosta syntyi mielenosoituksia, joissa vaadittiin sen sijaan valtiopäivien koolle kutsumista.

Kuohunnan pitäminen kurissa niin Suomessa kuin Puolassa ja sen jälkeen sen lopettaminen oli epäkiitollinen tehtävä, joka varmuudella toi suorittajalleen taantumuksellisen maineen. Sen ymmärrettiin kuitenkin olevan välttämätön koko sen Venäjän liberalisoinnin ja ”länsimaalaistamisen” kannalta, jonka Aleksanteri II oli ottanut tehdäkseen.

Puolan kannalta kapinan seuraukset olivat synkät. Keisarin näkökulmasta kapinallisia ei missään tapauksessa sopinut palkita epälojaalisuudestaan. Sen sijaan voitiin noudattaa vanhaa hajota ja hallitse -menetelmää, joka samaan aikaan tuli voimakkaasti käyttöön myös Suomessa, joskin vähän eri muodossa.

Puolan kohtalo liittyi läheisesti Suomen kohtaloon. Suomalainen valtioviisaus pelasti meille sen, minkä Puola menetti. Näiden kahden maan täysin erilaista kohtaloa yhdistää Friedrich Wilhelm Rembert von Bergin persoona. Hän tunsi molempien maiden tilanteen ja joutui hallintomiehenä toimimaan molemmissa maissa. Hänen roolinsa tutkiminen tältä kannalta on yhä tekemättä.

Kreivi Berg joutui toteuttamaan Venäjän rauhoittamispolitiikkaa Puolassa. Itse asiassa kyseessä oli paljolta rankaisupolitiikka, mutta siihen liittyi myös merkittäviä sosiaalisia uudistuksia. Vaikka vuoden 1863 kapinan tukahduttamista koko Euroopassa ja etenkin Puolassa ympäröi tietty, varsin ansaittu summittaisen ja barbaarisen väkivallan maine, mainitaan asia ”Puolan rauhoittamisen” nimikkeellä myös Pietarin ns. Verikirkon seinille sijoitetuissa tauluissa, joissa marttyyrikuoleman kärsineen ”vapauttajatsaarin” ansiot on lueteltu. Tässä yhteydessä se on siis laskettu hyvän hallitsijan ja marttyyrin ns. hyviin tekoihin.

Aleksanterin jälkimaine on kaikkialla paitsi Puolassa ja Liettuassa, ollut yleensä hyvin myönteinen ja Suomessa häntä suorastaan palvottiin. Niinpä kiinnostavaksi nousee muun muassa se kysymys, toimivatko Puolan ”rauhoittajat”, kreivi Berg ja kenraali Muravjov  (Mihail Nikolajevitš Muravjov-Vilenski eli ”hirttäjä-Muravjov”) vastoin keisarin tahtoa vai nimenomaan hänen suostumuksellaan ja tuellaan.

Kun kreivi Berg saapui vuonna 1863 Puolaan, oli ns. tammikuun kapina täydessä käynnissä. Seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, sillä hän oli jo aiemmin palvellut maassa peräti kaksitoista vuotta. Sitä paitsi myös edellinen palvelus siellä oli liittynyt kapinaan, vuoden 1831 kansannousuun, jota Berg oli ollut kukistamassa ja kunnostautunut useissa taisteluissa. Sen jälkeen hän oli toiminut Puolaan sijoitettujen joukkojen päämajoitusmestarina.

Suomeksikin käännetyissä N.E. Wrangelin muistelmissa Bergistä luodaan hyvin kiinnostava kuva (lainaus venäläisen wikipedian mukaan):

Hän oli viisas, kokemuksen taitavaksi tekemä poliitikko, hän oli eurooppalaisesti sivistynyt, kohtelias kuin 1700-luvun markiisi ja viekas kuin vanha kettu. Hän ymmärsi kirkkaasti, mitä seutu tarvitsi, eikä pyrkinyt ainoastaan rauhoittaman maata, vaan myös lepyttämään sitä suhteessaan Venäjään. Mutta häntä vainosivat ”tosivenäläiset” patriootit… ja vanha kettu luovi, yrittäen säilyttää valitsemansa kurssin, vaikka ei aina mennytkään samaan suuntaan…Hän oli kohtelias ja tahdikas erityisesti puolalaisia kohtaan ja yritti taivuttaa heitä meidän puolellemme.

Mitä tulee Puolan vuoden 1863 (1863-1864/1865) kapinaan, on siitä syytä mainita pari asiaa.

Kuten tunnettua, Puola oli 1700-luvun lopulla jaettu naapuriensa kesken peräti kolme kertaa. Aloitteen tekijänä oli ollut Preussin Fredrik II, jota on myös Fredrik Suureksi kutsuttu. Jakoon osallistuivat Preussin lisäksi Venäjä ja Itävalta. Puola ei antautunut taistelutta, mutta viimeisessä jaossa vuonna 1795 se lopulta hävitettiin kartalta.

Puolaa kohtaan tehty väkivalta oli omana aikanaankin skandaali ja osoitus suurvaltojen moraalittomuudesta ja vanhan komennon mädännäisyydestä. Ranskan vallankumouksen aatteisiin kuului myös kansallinen vapautus ja niinpä Puolan puolustajana nähtiin aina yhä uudelleen Ranska. Tämä perinne jatkui 1860-luvulle saakka ja vielä sen jälkeenkin vuoden 1920 Puolan sodassa.

 Ranskalais-puolalaisen erityissuhteen voi tänäkin päivänä havaita ja perimmältään sillä on geopoliittiset syyt: Puolan ja Ranskan väliin jää Saksa, joka on historiallisesti ollut molempien maiden perivihollinen.

Puolan oikeuksien palauttaminen ei onnistunut edes Napoleonin suuren armeijan voimin vuonna 1812. Vuoden 1831 kapina, jota kukistamaan lähetettiin myös Suomen kaarti, epäonnistui täydellisesti ja Puola (Puolan kuningaskunta, Царство Польское) menetti jo huomattavan osan niitä oikeuksiaan, joita se oli Venäjän yhteydessä Wienin kongressin siunauksella vuonna 1815 saanut.

Vuoden 1863 kapina alkoi ns. tammikuun kansannousulla vuonna 1863. Paradoksaalisesti tämä tapahtui melko pian sen jälkeen, kun uusi vapaamielinen keisari Aleksanteri II oli vuonna 1856 eli pian Krimin sodan jälkeen lakkauttanut edellisestä kapinasta saakka kuningaskunnassa vallinneen poikkeustilan.

Syntyneet salaseurat havittelivat Puolan itsenäisyyden palauttamista ja jopa sille aikoinaan kuuluneiden ukrainalaisten ja valkovenäläisten alueiden liittämistä siihen. Kyseessä oli siis periaatteessa vakava haaste Venäjälle.

Puolahan piti siis sitkeästi ominaan myös laajoja valkovenäläisiä ja ukrainalaisia alueita, joissa asui myös jonkin verran puolalaista aristokratiaa. Se myös liitti niitä itseensä vielä uudelleen syntymisensä jälkeen, vuoden 1920 rajoissaan. Stalin liitti ne sitten Neuvostoliiton vastaaviin tasavaltoihin vuonna 1945.

Puolalaiset kapinalliset patriootit kuuluivat kahteen salaseuraan, ”valkoisiin” ja ”punaisiin”.  ”Valkoisten” johtaja Wielopolski sai jopa keisarin nimittämänä käsiinsä siviilihallinnon johdon, mutta kuohunta jatkui ja vuonna 1861 Puola julistettiin taas poikkeustilaan.

Tammikuussa 1863 kapinalliset järjestäytyivät erityisen keskuskomitean alaisiksi ja joksikin aikaa suoranaiseksi diktaattoriksi nousi muuan Romuald Traugutt. Venäläisiä vastaan käytiin nyt sissisotaa, eikä samanlaista säännöllisten armeijoiden sotaa kuin aikaisemmin.

Trauguttin johtama niin sanottu kansallinen hallitus yritti saada Ranskalta ja Englannilta sekä poliittista että taloudellista ja tarvittaessa jopa sotilaallista tukea. Jälkimmäinen ei onnistunut, mutta poliittista painostusta Venäjää kohtaan kyllä harjoitettiin, vaikka Preussi, joka myös hallitsi puolalaisia alueita, kieltäytyi siihen osallistumasta ja Itävaltakin oli mukana vain vastahakoisesti.

Traugutt julisti kapinallisten hallitsemalla alueella myös sosiaalis-taloudellisia reformeja, jotka suosivat talonpoikia, mutta maa ei todellisuudessa ollut laajemmalti kapinallisten hallittavissa.

Elokuussa 1864 Traugutt teloitettiin, mitä on pidetty kapinan loppuna, mutta sissisotaa käytiin vielä vuoden 1865 puolellakin.

Tässä kannattaa huomioida eurooppalainen ulottuvuus ja erityisesti tuo kääntyminen ulkomaiden puoleen, joka ei tuottanut suoranaista apua, mutta sen sijaan kyllä erittäin paljon Venäjän-vastaista kirjoittelua.  Se herätti Venäjällä voimakkaan vastareaktion.

Aleksandr Herzenin aikalaiskuvausta kannattaa lainata pidemmältikin: Vuonna 1861 Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Hallitus epäili vielä pienen chartan ja hirsipuun välillä, suuriruhtinaan ja Muravjovin välillä, kun sen avuksi tuli voimakas käsi, Euroopan diplomatian käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi altasi yhteiskunnan. Kaikki villi, mikä oli vielä piilossa venäläisen sielun syvyyksissä, paljastui julkeudella, jolle ei ole vertaa uudessa historiassamme. Puolan ja Nuoren Venäjän kimppuun hyökättiin. Vasta silloin hallitus tunsi olevansa tarpeeksi voimakas aloittaakseen kauhean oikeusprosessin ihanteita vastaan (Aleksandr Herzen, Prolegomena, 1867, teoks. Vesa Oittinen (toim.), Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007, s.209, käännös Anita Mitroshin).

Tässä siis toistui sama kansallinen loukkaantuminen, joka esiintyy jo Puškinin kuuluisassa runossa Venäjän parjaajille, joka julkaistiin vuoden 1831 Puolan kapinan johdosta: läntinen Eurooppa ei ymmärrä slaavien keskinäisiä perheasioita, eikä sillä ole oikeutta puuttua niihin. Tämä ajatushan on kovin tuttu myös nykyisestä Ukrainan sodasta.

Kansainvälinen painostus torjuttiin siis Venäjällä tiukasti. Kun Ranska ja Englanti, joita myös Itävalta kainosti kannatti, huhtikuussa vuonna 1863 protestoivat Venäjän Puolassa harjoittaman politiikan johdosta, ulkoministeri Gortšakov torjui syytökset perusteettomina ja väitti kapinoitsijoiden olevan itse asiassa ulkomaalaisia vallankumouksellisia eikä edes puolalaisia. Sitä paitsi keisari oli jalomielisesti suonut amnestian niille, jotka laskivat aseensa. Ulkomainen noottienvaihto toistui peräsi kolme kertaa

Mutta luvattu amnestia ai auttanut. Tarvittiin myös kovaa kättä. Kreivi Berg nimitettiin Puolan käskynhaltijaksi eli namestikaksi (namestnik) keväällä 1863. Hänen yläpuolellaan oli aluksi muodollisesti keisarin veli Konstantin, joka kuitenkin poistui pian Puolasta. Tämä lienee katsottu tarpeelliseksi jo siksi, ettei keisarillisen perheen jäsenelle (Herzenin mainitsema suuriruhtinas) koituisi vastuuta siitä likaisesta työstä, joka oli kapinan kukistamiseksi tehtävä.

Valtiopetoksesta oli säädetty kuolemantuomio, jollaisia Venäjällä ei tosin toimeenpantu Nikolai I:n aikana, jolloin ihmisiä sen sijaan enimmäkseen ruoskittiin kuoliaaksi. Malte Rolfin mukaan Berg sai nyt rajattomat valtuudet vangita, teloituttaa ja karkottaa ihmisiä ja takavarikoida heidän omaisuuttaan. Tilanherroille säädettiin raskaita veroja. Saman lähteen mukaan Berg teloitutti 400 henkilöä, lähetti tuhansia karkotukseen ja takavarikoi 1600 tilaa. Näissä luvuissa ovat mukana vain Puolan kuningaskunnan tapahtumat, mutta ei sen sijaan Liettua, jota hallitsi vielä kovemmalla kädellä Muravjov.

William Day, Bergiä suuresti arvostanut ja hänet tuntenut aikalainen kehuu kreivin politiikkaa: Hänen mukaansa kreivin toteuttama politiikka oli tarmokasta, tehokasta ja ankaraa. Tapahtuneiden murhien rankaisemattomuus johtui hänen mielestään suurelta osalta siitä, että poliisissa työskenteli suuri määrä puolalaisia. Näiden tiedettiin olevan niihin nähden välinpitämättömiä, vaikka heidät oli palkattu tukahduttamaan nuo rikokset, joita kohtaan he tunsivat sympatiaa.

Kaikki mahdollinen tehtiin nyt poliisivoiman uudistamiseksi. Puolalaiset kitkettiin vähitellen sieltä pois ja pantiin venäläisiä heidän tilalleen. Tuloksena oli, että henki ja omaisuus tulivat paremmin turvatuiksi, eivätkä Kansallisen Hallituksen salamurhaajat enää päässeet rankaisematta ja valvomatta tekemään rikoksiaan.

Myös rautatiet puhdistettiin ja havaittiin, että ne olivat kapinallisten soluttamat. Tieto joukkojen liikkeistä ja käskyistä lennättimen välityksellä oli ollut arvokasta kapinallisille.

Katolinen usko oli ja on yhäkin puolalaisen isänmaallisen identiteetin ydintä ja niinpä on todennäköistä, että papisto todella oli saatu tavalla tai toisella auttamaan kapinallisia.

Dayn mukaan näin todella olikin ja katolinen papisto, joka oli jesuiittojen vaikutuksen alaista, toimi juuri tuon moraalittomaksi väitetyn veljeskunnan hengessä: monesta luostarista kerrotaan löydetyn myrkytettyjä tikareita, uniformuja, aseita ja ammuksia, joita ei olisi voitu sinne viedä veljestöjen tietämättä.

Tämän johdosta väärinkäytöksiin osalliset rakennukset otettiin viranomaisten haltuun ja esimerkiksi Varsovan bernhardilaisluostarista otettiin osa venäläisten joukkojen käyttöön.

Luostarit, jotka aiemmin olivat nauttineet koskemattomuutta, tutkittiin nyt tarkoin. Immuniteetin turvissa niihin oli kätketty salaisia kirjapainoja. Nyt vallankumouksellinen painotyö halvaantui.

Luostareissa oli ollut paljon muutakin. Santarmisto (joka siis oli mukana vehkeilyssä) oli tehnyt niistä Kansallisen Hallituksen turvapaikkoja ja niihin olivat salamurhaajat voineet paeta vainoojiaan.

Aleksanteri II:n kirjeistä Bergille ilmenee, että hän kannatti täysin rinnoin Bergin politiikkaa ja ilmaisi hänelle luottamuksensa. Hän oli hyvin tiiviissä kirjeenvaihdossa käskynhaltijan kanssa ja lähetti kymmenittäin kirjeitä ja sähkeitä myös Krimiltä. Livadian palatsistaan.

Aleksanteri ilmaisi nimenomaisen kannatuksensa myös Bergin papistoon ja luostareihin sekä santarmistoon kohdistuvia puhdistuksia kohtaan.

Joidenkin arvioiden mukaan Bergin toiminta oli todella niin tehokasta, että kapina saatiin nopeasti hillityksi, mistä vimmastuneet terroristit yrittivät salamurhata hänet Zamoyskin, entisen kapinallisjohtajan palatsista käsin.

Murhayritys epäonnistui, mutta siitä rangaistukseksi koko palatsi takavarikoitiin ja ryöstettiin ja muun muassa sen piano heitettiin korkealta kadulle. Kyseessä sattui olemaan piano, jota myös Chopin oli käyttänyt ja tapaus antoi aihetta kuuluisaan runoon. On epäilty, ettei Berg itse tarkoittanut palatsin vandalisoimista.

Joka tapauksessa keisari, joka aina hartaasti vakuutteli ystävyyttään Bergiä kohtaan, osoitti järkytyksensä murhayrityksen johdosta. Käskynhaltijan tarmo ei hyökkäyksen johdosta ainakaan vähentynyt.

Koska kapinallinen mieliala Puolassa oli verrattain laajalle levinnyttä ja sen havaittiin olevan perinteisesti jo vuosisatojen ajan kytkeytynyt pienaateliin eli szlachtaan, joka oli varsin runsaslukuinen, aikoinaan valtiopäivillä hallinnut luokka, kohdistettiin nyt toimia suoraan tuota luokkaa, vallankumouksen sosiaalista linnoitusta vastaan.

Koko Venäjällä oli talonpojat vapautettu maaorjuudesta vuonna 1861. Puolassa tämä oli vielä tekemättä ja kapinan johdosta vapautukseen yhdistettiin nyt tilanherroja rasittavia ja talonpoikia suosivia piirteitä.

Toisin kuin Venäjällä, talonpojat saivat itselleen koko sen maan, jota olivat viljelleet ja tilanherrat joutuivat maksumiehiksi. Tämä oli tarkoitettu hajottamaan kapinallisten rivejä ja se ilmeisesti myös toimi.

Maareformin sai toteuttaakseen Nikolai Miljutin, joka järjesti myös paikallishallinnon maalla siten, että talonpojat pääsivät siinä määräävään asemaan.

Venäläistämistäkään ei suinkaan unohdettu kapinan kukistamisen arsenaalista. Samaan aikaan kun maareformia toteutettiin, niitä tilanherroja, jotka olivat esiintyneet aktiivisina patriootteina, karkotettiin Siperiaan ja heidän maitaan luovutettiin venäläisille.

Puolan kieli syrjäytettiin myös kaikkialta venäjän tieltä. Varsovan yliopisto muutettiin venäjänkieliseksi ja koululaitosta ala-astetta myöten pyrittiin mahdollisuuksien mukaan venäläistämään. Puolan kielen julkinen käyttö suorastaan kiellettiin ja puolan julistettiin olevan vain venäjän kielen murre. Kansalaisten oli opittava käyttämään kirjakieltä eli venäjää.

Puolan katolista kirkkoa ja erityisesti uniaattikirkkoa vainottiin. Jälkimmäinen suorastaan kiellettiin tietyllä alueella ja saatiin sen kannattajat osittain liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Tätä politiikkaa oli harjoitettu jo Nikolai I:n aikana. Taantumuksellisuudestaan kuulut Pyhän synodin yliprokuraattorit Dmitri Tolstoi ja hänen jälkeensä Konstantin Petrovitš Pobedonostsev kannattivat uskonnollista yhtenäistämispolitikkaa, joka entisestään koveni Aleksanteri III:n aikana. Se oli osa panslavistisen venäläistämisen ideologista ydintä.

Itse Puolan kuningaskunnan (Tsarstvo Polskoje) nimikin pyyhittiin nyt kartalta. Sen sijaan puhuttiin läntisistä alueista ja niiden joukossa Veikselin maakunnasta (ven. Privislinski kraj, puol. Kraj Przywiślański). Näin totaalista kansallista sortoa on vaikea löytää Euroopan uudemmasta historiasta.

Huomattakoon, että suomen kielen oikeuksia ruotsin rinnalla lisättiin erittäin paljon juuri samaan aikaan. Vuoden 1863 kielireskriptin mukaan suomen piti tulla ruotsin kanssa tasa-arvoiseksi 20 vuoden kuluessa. Mitään venäläistämistä ei Suomessa Aleksanteri II:n aikana tapahtunut.

Suomen 1860-luvulla saamia erittäin laajoja ja liberaaleja oikeuksia on tarkasteltava juuri Puolassa noudatetun sortopolitiikan taustaa vasten. Puolan tapahtumilla oli, eurooppalaisen kaikupohjansa takia, suoranaista merkitystä siihen, mitä tsarismi juuri samaan aikaan teki Suomessa ja siihen, mitä tilannetta hyväkseen käyttänyt Snellman ja hänen seuraajansa tekivät Suomessa.

Puolasta tuli suomalaisille ja muillekin varoittava esimerkki ja Puolan kokemista kauhuista Suomessa luettiin vain peiton alla piilossa, kuten Agathon Meurman on muistellut. Suomen ja erityisesti sen keisarin armoihin päässeen suomalaisuusliikkeen oli syytä mitä huolellisimmin varoa herättämästä epäluuloja lojaalisuutensa suhteen.

Ruotsalaista puoluetta vastaan taisteleminen sen sijaan oli myös keisarin silmissä ansiokasta. Sekin oli hajoita ja hallitse-politiikan hedelmiä. Puolassa turvauduttiin sen sijaan talonpoikien suosimiseen aateliston kustannuksella maareformissa. Suomessa, jossa maareformi ei vielä ollut ajankohtainen, vastaava taktiikka kohdistui sivistyksellä alalla suomenkielisiin, jotka myös edustivat etupäässä talonpoikaistoa.

Oli tietenkin odotettavissa, että kovakourainen valtioterrori ja venäläistämispolitiikka nostattavat Puolassa  ja ainakin sen patrioottisessa pienaatelistossa leppymättömän venäläisvihan.

Tätä seikka tuskin kannattaakaan kieltää. Toisaalta venäläisviha oli jo vanhaa perua ja se oli tärkeä osa puolalaisuutta jo viimeistään 1600-luvulta lähtien, todennäköisesti aiemminkin.

Reformipolitiikka ja taloudellinen liberalismi vauhdittivat kuitenkin Puolassa suurta taloudellista nousua, joka liittyi teollistamiseen ja uuteen yhteiskunnalliseen luokkajakoon, jossa szlachtan rooli yhä menetti merkitystään. Kävi siis hieman kuten Suomessa, jossa varallisuus myös muutamassa vuosikymmenessä lisääntyi tavattomasti, joskin se yhä jakaantui hyvin epätasaisesti.

Puolalaiseen 1800-luvun jälkipuoliskon aatehistoriaan kuuluu kyllä suuntaus, joka julisti tiukkaa venäläisvastaisuutta ja vaati puolalaisia pysymään aina loitolla venäläisistä. Moni puolalainen esimerkiksi palveli armeijassa upseerina, mikä oli sangen yleistä siihen asti, kunnes Dmitri Karakozovin keisaria vastaan vuonna 1866 suunnatun attentaatin jälkeen heidän määräänsä alettiin rajoittaa, vaikka Karakozovin jutusta ei löydettykään ”puolalaista jälkeä”.

Kiivaimpien patrioottien mielestä oikean puolalaisen oli myös upseerina palvellessaan asemassa kieltäydyttävä kaikesta yhteistyöstä venäläisten kollegoiden kanssa. Jälkimmäiset leimattiin moraaliltaan ala-arvoisiksi kelmeiksi. Puolalaisuuden ja venäläisyyden välisestä kitkasta löytää myös aineistoa Dostojevskin teoksista, joissa usein esiintyy tyhmänylpeä, mutta pinnallinen puolalaistyyppi.

Tässä on hyvä muistaa, että puolalaiset sijoittivat itsensä läntiseen Eurooppaan, muun muassa siksi, että olivat katolisia, mutta myös muiden historiallisten instituutioiden takia. Puolahan oli ollut pitkään unionissa Saksin kanssa ja siellä oli vallinnut länsimaistyyppinen feodalismi, toisin kuin Venäjällä, jonka puolalaiset ja monet muutkin eurooppalaiset leimasivat ”aasialaisuuden” takia ala-arvoiseksi.

Myös muodikkaista rotuteorioista löydettiin tuohon aikaan tukea puolalaiselle kansallisylpeydelle, joka vaati myös erottautumista alempiarvoisena pidetystä venäläisyydestä. Frantisek Duchinski -niminen kirjoittaja väitti, etteivät isovenäläiset ole edes oikeita slaaveja, vaan alempiarvoista, suomalaisista ja tataareista koostuvaa sekakansaa.

Myös itse V.O. Kljutševskin, ajan ehkä huomattavimman venäläisen historioitsijan johtopäätökset tukivat tätä käsitystä. Hänen mielestään suomalainen aines käsitti peräti 80 prosenttia venäläisten perimästä.

Venäläiset slavofiilit ja panslavistit maksoivat potut pottuina ja nimittivät puolalaisia slaavilaisten kansojen juudakseksi .

Kuitenkin hyvin merkittävänä pidetään Puolan tämän ajan aatehistoriassa positivismin nimellä tunnettua suuntausta. Nimi oli peräisin suoraan sosiologian perustajaksikin mainitulta Auguste Comtelta. Tälle suuntaukselle oli ominaista ideologisen kiihkon välttäminen ja realismiksi nimitetyn asenteen omaksuminen maailmaan .

Jo vuonna 1855 kuolleen Adam Mickiewiczin perintö toki yhä säilyi ja sen mukana hänen ajatuksensa Puolasta kansojen Kristuksena, joka on surmattu, mutta nousee kerran haudastaan. Tälle sukua oli ajatus puolalaisuudesta ennen muuta yleisenä kapinallisuutena sortovaltaa vastaan: kaikkialla, missä epäoikeudenmukaisuus ja tyrannia sortivat ihmisiä, olivat myös ainakin hengessä paikalla myös puolalaiset, jotka puolustivat sorrettuja.

Leppymispolitiikalla Venäjään nähden (ugoda) oli kuitenkin myös oma kannatuksensa, mitä edesauttoi Puolan sangen huomattava taloudellinen nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen sijaan yritykset pyyhkiä kerta kaikkiaan pois puolalainen identiteetti ja pakottaa puolalaiset omaksumaan venäjän kieli ja ortodoksinen uskonto eivät menestyneet lainkaan.

Kreivi Bergin hahmo, huolimatta hänen kovista otteistaan, ei näytä muodostuneen Puolan historiassa kielteisyyden symboliksi. Berg mainitaan yleensä vain lyhyesti ilman epiteettiä toisin kuin ”Hirttäjä” Muravjov, ”Vilnan pyöveli”. Berghän pyrki myös parantamaan puolalaisten suhteita venäläisiin.

Mitä tulee Bergiä innoittaneeseen ideologiaan hänen toimiessaan Puolan rauhoittajana, voimme hyvällä syyllä arvioida, ettei saksalaista perinnettä edustaneen Bergin kohdalla kyseessä ollut mikään slavofiilinen halu venäläistää ja rangaista ”slaavien Juudasta”, vaan se, mikä oli arvioitu Venäjän valtioedun mukaiseksi. Ehkäpä Bergistä voi käyttää samaa epiteettiä, jota Pertti Luntinen on käyttänyt F.A. Seynistä kirjoittamassaan elämäkerrassa. Kirjahan on nimeltään F. A. Seyn : a political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland.

Berg, kuten sittemmin Seyn ja myös esimerkiksi Mannerheim olivat noita keisarille ja imperiumille uskollisia vierasheimoisia, etenkin saksalaisia, joita oli keisarin palveluksessa tuhansittain ja jotka kaiken kaikkiaan olivat aina luotettava joukko, silloinkin kun kotimaiset voimat olisivat voineet olla vaarassa joutua puoluekiihkon valtaan.

Seyn on Suomessa noussut kyynisen ja pahantahtoisen imperialistin perikuvaksi, mutta ei uskollisuus keisarille vielä merkinnyt petosta sorrettuja kansoja kohtaan. Ajatelkaamme vain Mannerheimia, jolla oli myös Suomen kaudellaan aina Nikolai II:n kuva yöpöydällään.

Bergin ja keisarin suhteet ansaitsisivat lähempää tutkimista. Hiljattain Bergin erittäin laaja arkistokin on kopioitu Suomeen. Venäläisen ohella siinä on runsaasti ranskankielistä (mm. kirjeenvaihto keisarin kanssa) ja tietenkin myös saksankielistä materiaalia.

Suomalaisten hyvin tuntema Berg palveli sentään aikanaan myös siinä eurooppalaisen politiikan kipupisteessä, jossa todennäköisesti osaltaan ratkaistiin, saattoivatko Venäjän liberaalit reformit jatkua ja säilyisikö eurooppalainen rauha vai syntyisikö taas samanlainen interventiorintama, joka tuolloin oli tuoreessa muistissa Krimin sodan ajalta.

Lienee turha sanoakaan, että paralleelit 1860-luvun ja nykyajan välillä ovat hätkähdyttävät. Venäjällä näyttää olevan merkittäviä oppimisvaikeuksia sikäli kuin asia koskee sen ja veljeskansojen suhteita.

Puola joutui onnettomuudekseen 1863-64 kapinan jälkeen kokemaan vielä puoli vuosisataa kansallista sortoa ennen kuin se palautettiin Euroopan kartalle.

Tässä tulee mieleen, että sekä Puolan että Ukrainan kansallislauluilla on samanlainen nimi: Vielä ei Puola ole mennyttä/ Vielä ei Ukraina ole tuhoutunut( Jeszcze Polska ne zginela/Ще не вмерла України). Monisatavuotinen venäläistäminenkään ei pysty tuhoamaan kansakuntia, niiden välit se kyllä turmelee.

Mikä tässä niin vaikeaa on?