Salaisten arkistojen kätköistä

 

Nuuskijat ja urkkijat

 

Harry Halén, Venäjän poliittinen tiedustelu Suomessa 1900-1918. Järjestely ja avustajakunta. Unholan aitta 59. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2023, 69 s.

 

Monet eivät vieläkään taida tuntea Harry Halénin verratonta sarjaa Unholan aitta, johon on koottu tietoja Venäjän vallan aikaisista instituutioista, muun muassa Kansallisarkiston Venäläiset sotilasiakirjat (VeSA) -kokoelman pohjalta.

Monessa tapauksessa kyseessä ovat aikoinaan erittäin salaisina pidetyt aineistot. Sarjan niteissä on myös esitetty hyödyllisiä tai vähintäänkin kiinnostavia tietoja erilaisten instituutioiden kehityksestä, niiden henkilökunnasta ja suhteista ympäristöön.

Yleensä mielenkiinnon kohteina ovat olleet venäläiset instituutiot Suomen maaperällä, kuten vaikkapa kantonisitikoulu, junkkarikoulu, Viaporin laivapoikakoulu, Matruusiyliopisto vuonna 1917, varuskuntien muslimit ja juutalaiset, kasakat Suomessa, tataarinkieliset metrikkakirjat ja niin edelleen. Monenlaista aineistoa mahtuu noihin niteisiin, joista jotkut ovat paksujakin.

Vuonna 2013 sarjassa ilmestyi nide numero 41, Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917 (131 A4-sivua). Siitä suurimman osan käsittää matrikkeli, mutta myös instituution kehitys maassamme on käsitelty ja lisäksi mukana on aikalaisten kommentteja tuosta instituutiosta, jota yleensä vihattiin, jos kohta sillä oli omat ystävänsäkin

Vähemmän tunnettua lienee, että santarmistoa oli Suomessa jo vuodesta 1817 lähtien. Sen tehtävät tosin näyttävät aluksi rajoittuneen venäläisten joukkojen keskuuteen, joissa he toimivat eräänlaisina sotilaspoliiseina kuten muissakin armeijoissa tapahtui.

Vuonna 1867 Suomi sai oman santarmihallntonsa, jonka tehtäviin kuului mm. vastavakoilu, mielialojen kartoitus ja jopa sensuuriin liittyviä tehtäviä. Kuitenkin vasta Bobrikov ryhtyi järjestämään varsinaista poliittista santarmistoa. Santarmistosta erikseen toimi salainen poliisi eli ohrana (Ohrannoje otdelenije). Sen agentteja santarmit eivät tunteneet.

Tuossa mainitussa niteessä oli jo verrattain lyhyt lista santarmiston suomalaista agenteista ja apureista ja heidän peitenimistään (vrt. Vihavainen: Haun santarmisto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Noista nimistä pistää silmään erityisesti pari: Eero Haapalainen, myöhemmin Venäjälle paennut Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja punakaartin ylipäällikkö, pietarilaissyntyinen bolševikki Adolf Taimi sekä provokaattori ja prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaaja Lennart Hohenthal.

Näistä Haapalainen teloitettiin Venäjällä vuonna 1937, mutta sittemmin maan tavan mukaan rehabilitoitiin, Taimi vangittiin Suomessa, mutta luovutettiin talvisodan jälkeen Venäjälle, jossa hän paradoksaalisesti säilyi hengissä 1950-luvulle saakka. Hohenthal pakeni vankilasta ja muutti Englantiin ja Suomen korkein oikeus armahti hänet vuonna 1918.

Tänä vuonna ilmestynyt nide Venäjän poliittinen tiedustelu Suomessa 1900-1918 on monipuolisempi suppeamman periodinsa osalta ja käsittelee mm. poliittisesti suurta merkitystä saaneen Voima-liiton juttua. Siinähän aivan tekaistuilla ja suuresti liioitelluilla raporteilla oli suuri vaikutus, kun Suomen asioita käsiteltiin Venäjän duumassa. Niteessä on julkaistu mm.  kollegiassessori Menšikovin kertomus organisaationsa toiminnasta, joka on päivätty Tukholmassa vuonna 1913.

Niteessä on laaja luettelo santarmiston suomalaisista apureista, joita oli ympäri maata, etenkin rautatieasemilla, joita santarit erityisesti vartioivat. Mukana on myös kuuluisa Jeremias Kosonen, joka sepitteli juuttuja omasta päästään.

Yleensä halukkaat yhteistyömiehet tavoittelivat omaa etuaan tai sitten vihamiestensä turmiota. Mukana on myös ilmiantajia, kuten muuan puumalalainen, joka oli ilmoittanut keisarin kuvan heittämisestä uuniin. Toinen pyysi palkkiota tekemästään ilmiannosta koskien Keikyän nuorisoseuran esittämää näytelmää ”PorrassalmI”.

Muuan kansakoulun tarkastaja oli puolestaan lähettänyt ehdotuksen venäjän opetuksen järjestämisestä kansakouluissa ja kirjoitteli ”häväistyskirjotuksia” Novoje Vremjaan, joka tunnettiin Suomen-syöjien lehtenä. Muuan tarjous yhteistyöstä 500 markan palkkiota vastaan oli hylätty liian kalliina, vaikka jotkut agentit saattoivat saada jopa 1000 markkaa kuussa.

Luettelo ilmiantajista ja apureista sisältää useassa tapauksessa myös eri lähteiden esittämiä aikalaisarvioita kyseisistä henkilöistä ja tarjoaa kiinnostavan näköalan aikakauden ilmapiiriin ja asenteisiin sekä santarmiston sisällä että sen ulkopuolella.

Santarihallituksen talo sijaitsi Pietarissa Kirotšnajan varrella ja olen tainnut siinä asuakin. Tosin se talo, jossa instituutio toimi, poltettiin vuonna 1917 arkistoineen ja ehkä rakennettiin kokonaan uudelleen. Helsingissähän instituution päämaja oli Punanotkonkatu 4/ Korkeavuorenkatu 21.

Santarmit oleskelivat viidennessä kerroksessa, samassa tilassa Finljandskaja gazetan kanssa. Tuosta lehdestähän ilmestyi myös suomenkielinen versio Suomen Sanomat.  Siellä oli myös arkisto.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen santarmisto ja Ohrana korvattiin Kansan vapauden vartiostolla (Sektsija Ohrany Narodnoj Svobody pri Oblastnom Komitete), joka vahti myös suomalaisia. Se toimi Keisarillisessa palatsissa eli nykyisessä Presidentinlinnassa. Sen henkilökuntaan kuului muun muassa eräs suomalainen Häyhänen, jonka nimi lienee tuottanut ongelmia venäläisille, sehän kirjoitettin muotoon Gjavgjanen. Hän osasi sekä suomea että venäjää.

On selvää, että Suomessa olleet santarmiston ja Ohranan arkistot olivat myös bolševikkien kannalta erittäin kiinnostavia. Kävi kuitenkin niin, ettei osa niistä tullut mukaan Venäjälle luovutettaviin arkistoihin. Syynä oli näköjään se, että noita hevoskuormakaupalla syntyneitä papereita luovutettiin sopimuksen mukaisesti venäläisille vuonna 1927 Ministerivaltiosihteerinviraston papereita vastaan.

Osa papereista jäi kuitenkin käsittelemättä, koska ne olivat Suomenlinnassa lämmittämättömässä kasarmissa ja venäläisten mielestä niiden käsittely oli liian hankalaa kylmän vuodenajan takia. Sopimuksen mukaan suomalaiset saivat joka tapauksessa Venäjältä huomattavan osan Ministerivaltiosihteerin arkistoa, mutta merkittävä osa venäläisiä santarmiston papereita jäi Suomeen.

Se, ettei venäläisillä olut käytössään agenttiluetteloita,  saattaa selittää sen, että esimerkiksi Haapalainen säilytti henkensä aivan vuoteen 1937 saakka, jolloin teloitus oli itse asiassa jo luonnostaan lankeava asia hänen asemassaan olevalle henkilölle ja että Adolf Taimi eli loppuikänsä Venäjällä suureksi vallankumoussankariksi korotettuna.