Epäaidon viehätys

 

Kitsch

 

Kitsch kuuluu niihin hauskoihin käsitteisiin, joille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Sana on kuitenkin ilman muuta pejoratiivinen ja yleensä kohdistuu tuotteisiin, jotka on tarkoitettu vakaviksi taiteen luomuksiksi, mutta jotka arbiter elegantiarum tuomitsee roskaksi.

Kiinnostavaa on, että wikipedia tarjoaa eri kielillä aivan erilaisia selityksiä käsitteelle. Saksalaista pidän ansiokkaimpana, sillä saksaahan ilmeisesti on itse sanakin, ellei sitten jiddišiä. Käsite on yllättävän monimuotoinen, mutta näyttää ainakin tuottavan sellaisen mielleyhtymän kuin kadulta kokoon lakaistu paska ( „zusammengeschmiertes Dreck“ ), siis arvoton roska, krääsä.

Kitschiksi leimaaminen riippuu paljolta leimaajasta ja niinpä kyseessä saattaa olla ennen muuta keino nostaa korkeammalle omaa makua ja arvostelukykyä, joka ymmärtää kliseisen, aitoutta teeskentelevän, mutta hengettömän ja halpa-arvoisen tekeleen ja todellisen taiteen eron. Oman arvostelukyvyn ylivertaisuutta korostaessa saatetaan tuomita roskaksi hyvinkin ansiokkaita teoksia.

Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että viime vuosikymmeninä on esiintynyt myös kitsch-taitelijoita, jotka tietoisesti matkivat naiivia kehnoutta ja ovat onnistuneet myymään tekeleensä valtavista summista. Ehkä Jeff Koonsin nimen mainitseminen riittää.

Kuten sanottu, kitschille ei missään ole kyetty antamaan yksiselitteistä merkitystä, mutta muuan sen tunnusmerkki on epäaitous, johon liittyy samalla pretensioita: jokin/joku pyrkii olemaan jotakin muuta kuin on.

Tässä mielessä kitsch on hyvin lähellä venäläistä pošlostin käsitettä siinä merkityksessä, jonka Vladimir Nabokov sille maanmainiossa Gogol-esseessään antaa. Myös hänen esityksessään tuo termi viittaa yritykseen nostaa epäaito aidon asemaan, käyttää sitä sentimentalismin välineenä ja esittää ja palvoa falskisti omia suuria tunteita. Tämän ilmiönhän tunnemme hyvin myös uudemmasta politiikasta.

Määrittelyt voinee nyt tässä jättää sikseen, joka tapauksessa noilla molemmilla termeillä voidaan pyrkiä erottelemaan aitoa taidetta roskasta ja niiden käyttö on paljolta subjektista riippuvaista. Pornografian suhde noihin käsitteisiin on myös kiinnostava.

On selvää, että ainakin venäjäksi pornografiaa voidaan nimittää sanalla pošlost ja suuri taidefilosofi Roger Scruton on jossakin teoksessaan selvitellyt, miksi porno ei voi olla taidetta ja päinvastoin. Toki tässä maailmassa riittää myös taiteen määritelmiä joka tarpeeseen ja epäilemättä joillekin postmodernismin nimiin vannoville saattaa todella olla mahdotonta ajatella, että taiteen ja pornon välillä voisi olla oleellista eroa.

Joskus pari vuosikymmentä sitten kävin Lontoon National Galleryssä ja huomasin valtavan tungoksen kerääntyneen pariin nurkkaan. Kun pääsin lähemmäs, ilmeni, että näytteillä oli Picasson lyijykynäpiirroksia naisen sukupuolielimistä.

Uskon kyllä, että Picassoa ei suotta pidetä nerona ja tuo hänen valitsemansa aihe, joka näyttää muuten olleen hänelle todellinen obsessio, on kaikin mokomin taiteellisen esittämisen arvoinen. Itse asiassahan kyseessä on maailman napa.

Itse kuvat näyttivät kuitenkin surkeilta tuherruksilta ja pidän todennäköisenä, ettei hän koskaan niitä aikonutkaan panna taiteena esille. Jos nyt kuitenkin todelliset taiteen tuntijat niiden avulla pääsivät lähemmäs neron luomistyön ydintä, eivät kuvat suinkaan turhia olleet. Selvää on, etteivät ne aikaan saaneet aikaan seksuaalista kiihotusta sen enempää kuin huussin seinään kirjailtu kirkkovene. Pornosta ei siis suinkaan ollut kyse.

Pornosta sen sijaan on kysymys maamme kuuluisimman nykytaiteilijan, Tom of Finlandin kohdalla. Hän on itse selittänyt, että työ on hänestä onnistunut silloin, kun sitä katsoessa alkaa puntti pullistua. Tämä ilmeisesti kutenkin onnistuu vain homojen kohdalla eli potentiaalinen yleisö on vain pari prosenttia koko miespuolisesta populaatiosta.

 Mitä naiset mahtavat tuosta taiteesta saada, on epäselvää. Nuo hahmot pyrkivät toisaalta olemaan karikatyyrisen miehekkäitä, mutta toisaalta niille ovat samaan aikaan ominaisia tietyt perverssisti naiselliset piirteet: ylikehittyneet rinnat ja nännit (vrt. Vihavainen: Haun ylpeys ja ennakkoluulo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tom of Finlandin kuulumista kitschin kategoriaan tuskin kukaan kiistää. Jotakin huvittavaa on siinä, että meikäläinen kulttuuriväki näyttää joka tapauksessa ottaneen tämän sankarinsa suuruuden haudanvakavasti.

Toki moista ikonia kannattaa hyödyntää, jos sille kerran löytyy miljoonayleisö jostakin. Mutta onhan se nyt joka tapauksessa mitä ilmeisintä kitschiä,” zusammengeschmiertes Dreck“. Yritykset olla tätäkään asiaa tunnustamatta ovat kovin koomisia.

Itse asiassa tämä kitsch-problematiikka tuli mieleeni, kun ajattelin muotiin tulleita suuria ja pieniäkin tatuointeja. Sellaisillahan pyritään peittämään sitä, mikä on aitoa ja luomaan sen päälle alkuperäistä jollakin tavoin muka parempia ja kiinnostavampia kuvia, jotka kuuluvat naiivin tusinataiteen aarteistoon, usein hyvin vahvalla sentimentaalisella korostuksella.

Nykyäänhän niitä tehdään molemmille sukupuolille, mutta naiset näyttävät selvästi vallanneen ensi sijan, mikä on sikäli luonnollista, että naaraan ensimmäinen kysymys on luonnon järjestyksen mukaan aina se, miltähän muiden silmissä näyttää. Miehet joutuvat yleensä parinvalinnan hyväksi suorittamaan jotakin, mutta naiselle näyttöarvo on olennaisin.

No, tällaiset asiat ovat tärkeitä. Nehän ratkaisevat parinvalinnan ja siis viime kädessä ihmisrodun kohtalon. Mihin suuntaan menemme, riippuu siitä, millaisia pareja mikin ryhmä tavoittelee. Ryhmän ulkopuolisia tatuoinnit ainakin karkottavat tehokkaasti.

Pariutumisessa tatuointikitschillä saattaa olla hyvinkin positiivinen merkitys ihmiskunnalle: kun kitsch-kategorian adeptit valitsevat toisensa, saavat he tarpeidensa mukaan ja muualla taso paranee.