Loppumattomuus

Sumimasen

Japanilaiset ovat kukaties maailman kohteliainta kansaa. Ero esimerkiksi kiinalaisiin on selvä, mikä saattaa johtua siitä, että viimeksi mainitut ovat hyvin suurelta osalta niin sanottuja nousukkaita, kuten esimerkiksi me suomalaisetkin. Sekä meillä että Kiinassa voidaan myös yhä todeta kulttuurivallankumouksen tuhoisa vaikutus.

Anteeksipyynnöt kuuluvat kohteliaisuuden ytimeen. Ihminen, joka aidosti uskoo omaan arvoonsa, pitää myös muita ihmisiä ainakin prima facie kunnioituksena arvoisina. Kumarrukset eivät vähennä ihmisen arvokkuutta, vaan lisäävät sitä.

Japanin kielessä, jota ei voi kehua erityisesti tuntevani, kiinnittää huomiotani sellainen monikäyttöinen sana kuin sumimasen, kieltomuoto sanasta sumimasu, loppua.

Sana siis tarkoittaa ”se ei lopu koskaan”, mikä on sopivan abstraktia voidakseen tulla ymmärretyksi monessa mielessä. Jos pyydetään anteeksi, voidaan sanoa sumimasen, joka siis tarkoittaa, ettei syyllisyyden taakka lopu koskaan.

Itse asiassa ei käytännön tarvitse olla niin juhlallinen. On kuulemma mahdollista vaikkapa, että asiakas huutaa kuhnailevalle tarjoilijalle anteeksipyyntönsä sen johdosta, että häiritsee tämän rauhaa.

Myös kiitollisuutta eli siis kiitollisuudenvelkaa voi ajatella loputtomaksi ja kuvata samalla sanalla sumimasen. Se on kuulemma vähemmän juhlallinen kuin arigato.

Itse asiassa velvollisuutemme kanssaihmisiä kohtaan ovat samansukuisia, suorastaan totaalisia: olemme saaneet heiltä oikeastaan kaiken, joten kiitollisuuteen on aihetta ja mikäli vielä loukkaamme tai häiritsemme heitä jollakin tavalla, me vain lisäämme tuota taakkaa, joka ei koskaan lopu. On hyvä todeta asia aina silloin tällöin.

Japanilaisessa kulttuurissa taisi vielä pari sukupolvea sitten tämä ylenmääräinen tunne yksilön velasta ympäristölleen kehittyä aika pitkälle, mikä sitten saattoi johtaa masennukseen ja lukuisiin itsemurhiin.

En enää muista tarkemmin, mitä sanottavaa Ruth Benedictillä oli tästä asiasta kirjassaan The Crysanthemum and the Sword. Kirjahan oli tilaustyö USA:n armeijalle, jossa huolestuttiin siitä, ettei keskivertojenkki ymmärtänyt japanilaisesta kulttuurista yhtään mitään ja sama piti paikkansa myös toiseen suuntaan.

Niinpä kulttuurien törmäys sai tuhoisia muotoja ja jenkit ihmettelivät suuresti sitä, että nuo kohteliaat ja sivistyneet esteetikot saattoivat samaan aikaan olla tunteettomia teurastajia. Muuan japanilainen ystäväni piti Benedictin kirjaa yllättävän terävänä.

Mutta elämähän on paljon ristiriitaisempaa kuin moderni nipistelytiede aavistaakaan.

Helsingin sanomien artikkeli sukupuolisesta häirinnästä toi taas mieleeni tuon japanilaisen sanan sumimasen.

Ihmettelin ensinnäkin sitä, eikö tuon banaalin teeman jauhaminen tosiaankaan koskaan lopu. Taannoinen metoo-kampanja on ollut vain yksi rengas pitkässä ketjussa. Omalla työpaikallani joskus yli kymmenen vuotta sitten tehtiin kysely häirinnästä, johon osallistuin ja totesin tuleeni häirityksi.

En tietenkään ollut ottanut keneenkään yhteyttä, mennyt sekaisin enkä vaipunut masennukseen. Häirintä nyt oli vain yksi häirinnän laji muiden joukossa. Kovat äänet, musiikki ja vastaavat auditiiviset häiriötekijät olivat -tietenkin- pahempia. Oikeastaan häirintä oli harvinaisuudessaan aika piristävää, eihän sitä ollut joka vuosikaan, luoja paratkoon.

Kun sitten kai vajaat kymmenen vuotta sitten samanlaatuinen kysely tehtiin uudelleen, muistan hieman loukkaantuneeni siitä, että vastaajat oli siinä jaettu ikäryhmiin, joissa ylimmän korkein lukema oli 55. Ymmärsin, ettei minun häiriintymiseni kiinnostanut ketään edes periaatteessa.

No, eipä asia minunkaan mielestäni ollut sen suuremman kiinnostuksen väärtti. Toki turvallisuus työpaikalla on olennaisen tärkeä asia ja myös suhteissa alaisiin ja oppilaisiin on erittäin tärkeää säilyttää asialliset välit, joissa eivät saa vaikuttaa enempää seksuaaliset mieltymykset kuin henkilökemiat, poliittiset sympatiat ja antipatiat tai mikään muukaan vastaava asia. Organisaation on toimittava rationaalisesti.

On pakko ihmetellä, että Helsingin Sanomien artikkelin perusteella tuon selvityksen kaikki ”häirintä” oli niputettu saman otsikon alle sen laadusta tai vakavuudesta riippumatta. Sitten vielä ikään kuin ihmeteltiin sitä, että suurimmasta osasta häirintää ei valitettu enempää häiritsijälle itselleen kuin esimiehille, saati nyt ammattiauttajille tai poliisille.

Ikävä sanoa, mutta vain idiootti menisi jokaisesta häntä häiritsevästä asiasta tekemään suurta numeroa. Häirintä ja ahdistelu ovat kaksi eri asiaa ja niin ovat myös häirintä ja häirintä.

Ellei tätä oteta huomioon, ei asiaa kuvaavilla selityksillä ole mitään arvoa ihmisten viihtyvyyden ja työhyvinvoinnin kannalta. Selvitys viittaa ainakin siihen, etteivät johtajat pahemmin häiritse, luultavasti eivät sitten myöskään ahdistele, vaikka asia jääkin täysin epäselväksi.

Tulee tietenkin kysyneeksi, miksi tällaisia arvottomia selvityksiä oikein tehdään. Pelkkä tyhmyys ei asiaa selitä, sillä tyhmyyden takia voidaan tehdä lukematon määrä muutakin, ja myös joka päivä tehdään, mutta ei suinkaan aina kirjoiteta asiasta suuria artikkeleita laatulehtiin.

En halua viedä lukijalta johtopäätöksen tekemisen iloa. Koko tässä touhussahan on kyseessä sekä asia, jonka olemme saaneet kansallisen kulttuurimme ulkopuolelta, että kansallinen tapamme siihen reagoida.

Ei suomalainen, itsenäinen nainen normaalisti mitään apua tarvitse härskin vitsin kuullessaan. Marginaalit ovat erikseen, mutta onko meidän tosiaan viritettävä koko kulttuurimme heidän mukaansa?

Siinä häirinnässä, josta koko tuossa epämääräisessä puhepuurossa näyttää olevan kysymys, taitaa tulla esille se yleinen epäkohteliaisuus, joka suomalaiselle kulttuurillemme on ominaista. Asialla on puolensa ja liika on aina liikaa, mutta kun moukkamaisuus ja narsismi yhdistyvät, syntyy kanssaihmisten kannalta hankala yhdistelmä.

Työyhteisössä kehittyy yleensä tietty ”oma” puhetapa, jolla myös erottaudutaan ympäristöstä. Mikäli se ei kaikkien kohdalla toimi tai peräti loukkaa, on se tietysti epäonnistunut. Tällaisesta voisi olla huolissaan, ei siitä, kertovatko miehet vai naiset enemmän härskejä vitsejä.

Anteeksipyynnöt näyttävät meidän kulttuurissamme monen mielestä olevan jotenkin kömpelö ja joskus jopa nolo asia, vaikka muistan kylä hyvin, miten puliukot, jotka muutama vuosikymmen sitten kansoittivat Helsingin raitiovaunut, ehtimiseen pyytelivät anteeksi häiriötä. Mutta marginaalejahan he olivat.

Palataksemme tuohon loppumattomuuteen, japaniksi sumimasen on siis varsinaiselta merkitykseltään hyvin juhlallinen ja syvästi sosiaalinen ilmaus, jolla ilmaistaan kunnioitus toisille ihmisille eri tilanteissa. Käytännössä se taitaa olla melkeinpä täytesana, jollaisia meidänkin kielessämme on.

Itse odotan sitä päivää, jolloin jonninjoutavuuksiin tuijottamisesta ja niiden tahallisesta ja tahattomasta ylikorostamisesta ja sotkemisesta vakaviin asioihin tulee viimeinkin loppu. Pyydän anteeksi asennettani ja kiitän sitä kohtaan mahdollisesti osoitetusta ymmärtämyksestä: sumimasen.

Kestääkö vai ei?

 

Anteeksi ja kiitos!

 

Ihmisen sosiaalisuus kiteytyy jokapäiväisessä elämässä usein käytettyihin sanoihin, Kiitos! ja Anteeksi!

Nehän osoitetaan molemmat lajitovereille siinä muodossa, kuin tällä/näillä olisi merkittävääkin valtaa itse sanojaan nähden.

Kiitos ilmaisee saajan tiettyä vähintäänkin hypoteettista riippuvuutta antajasta, joka voisi hyvin olla antamattakin sitä konkreettista tai abstraktia asiaa, jonka häneltä saamme. Anteeksipyyntö taas asettaa sekin esittäjänsä alistettuun asemaan ja hän voi anomansa saada tai olla saamatta.

Hän heittäytyy -käytännössä usein aivan groteskin teatraalisesti itse asian merkitykseen nähden- toisen armoille ja julistaa olevansa servus tuus, ödmjukaste tjänare jne, kuten ennen oli tapana sanoa.

Koska ihmisen sosiaalisuus on hyvin syvällä ja siis myös riippuvuus toisista, ovat keskinäiset kohteliaisuudet välttämätöntä voidetta käytännön elämän muuten ehkä liiankin raastaviin kohtaamisiin ja odottaa voi aina vastavuoroisuutta. Ellei sitä saa, on jo aika loukkaantua, ellei nyt suorastaan pöyristyä.

Koska kyseessä ovat niin perustavat suhteet, on ne projisioitu uskontoihinkin ja kuuluvat esimerkiksi kristinuskossa aivan peruskäsitteisiin. Kiittämisen ja anteeksipyynnön uskonnollinen terminologia onkin monissa kielissä aivan samaa kuin arkipäivän kohtaamisissa.

Ajatelkaamme kiitosta. Ranskalainen imaisee asian sanomalla merci!, mikä tarkoittaa armoa. Tulkitsen asian siten, että kiittäjä rukoilee herran armoa sille, jota hän kiittää. Espanjassa gracia/s ja italian grazia/e tarkoittavat myös armoa. Me luterilaisethan muistamme aina tulevamme autuaiksi sola fide, sola gratia, propter Christum. Yksin armosta.

Venäläisellä uskonto on vieläkin lähempänä kiittäessä: spasibo on hieman lyhennetty muoto pyynnöstä spasi Bog (tebja), armahtakoon/pelastakoon Jumala (sinut). Portugalissa sanotaan sen sijaan obrigado/a, mikä viittaa siihen, että kiittäjä tuntee pakkoa/velvoitusta (vrt. englannin obligation) vastata jollakin tavalla kokemaansa hyvyyteen.

Saksassa kiitos on Danke, ruotsissa Tack ja englannissa Thank, jotka kaikki ovat ilmeisesti saman sanan eri muotoja. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Saksalainen sanoo Ich danke Ihnen, eli kiitän teitä, ruotsalainen tackar (dig) ja anglosaksi thanks (you).

En suoraan sanoen tähän hätään nyt keksi kantasanaa, mutta ehkäpä idea ainakin on sama kuin suomen kiittämisessä. Sehän on samaa kuin ylistäminen, kehuminen. Virolainen taas sanoo tänan (sind) tai suur tänu! Lyhyesti sanotaan aitäh!

Japanissa voidaan käyttää sanaa arigato tai sitten vähemmän juhlallista sanaa sumimasen. Se on kieltomuoto verbistä sumimasu, joka tarkoittaa päättymistä. Kun se sanotaan, tarkoitetaan, ettei kiitollisuudenvelka lopu koskaan. Kiinassa santaan xie-xie (nin). En ihan tiedä miksi.

Mutta samaa sanaa voidaan siis ainakin japanissa käyttää myös anteeksi pyydettäessä. Silloin se tarkoittaa, ettei sanojan syyllisyydellä ole loppua. Anteeksipyytäminen ja kiittäminen ovat siis, tai ainakin voivat olla merkitykseltään sama asia. Yhteinen piirre on ainakin toisen ihmisen (vähintäänkin näennäinen) huomioon ottaminen ja hänelle myönnetty valta sitoa tai päästää.

Mitäpä tarkoittakaan suomen anteeksi? Ainakin jotakin, jota annetaan. Armostahan siinä on kai kyse ja ratkaisuvalta jää sille, jolta pyydetään. Anteeksipyyntö on anomus, ane. Välttämättä ei anneta.

Kuten todettiin, myös kiittäessä puhutaan ainakin latinalaisissa kielissä ja venäjässä armosta, silloin tosin Jumalan armosta, jota toivotetaan. Anteeksipyynnössä armahtajan rooli annetaan toiselle ihmiselle. Viron vabandage ei kaivanne selityksiä enempää kuin englannin sorry. Sitä kerrotaan, että se, mitä tapahtui, teki pyytäjän itsensä surulliseksi eikä siis ainakaan todennäköisesti ollut tahallinen teko.

Saksaksi sanotaan entschuldigen (Sie) eli vapauttakaa syyllisyydestä (Schuld). Voidaan myös sanoa Verzeichen Sie, jolloin ainakin minulle idea jää epäselväksi. Ehkä tarkoitus on pyyhkiä yli jokin merkintä Zeichen.

Ruotsin förlåt-sanan kantana on ainakin låta-verbi, joka merkitsee vaikkapa jonkin sallimista. Ursäkta taas on oudompi. Ehkäpä joku ruotsinkielinen vaistoaa tai tietää sen merkityksen? Ur ainakin tarkoittaa jostakin lähtemistä/pääsemistä. Syyllisyydestä kai sitten.

Venäjäksi voidaan sanoa izvinite menja eli päästäkää minut syyllisyydestä (vina). Voidaan myös sanoa prostite menja, jossa pro myös viittaa jostakin päästämiseen. Käytännössä sanotaan usein vinovat/a, joka suorastaan merkitsee syyllisyyden tunnustamista (ja vinovat -olen syyllinen). Tosin venäläisessä perinteessä tärkeä rooli on myös sillä, jota on syyttömänä rangaistu koko porukan puolesta (bez viny vinovatyi).

erikoista kyllä, hyvästit voidaan sanoa samalla sanalla, jolla pyydetään anteeksi: proštšajte. Toisen maailmansodan aikana saksalaisia kehotettiin antautumaan sanomalla Gitler kaputt, proštšaj Moskva. Mitenkähän moni ei edes osannut sitä sanoa? (Hitler kaputt, proshchtschai Maskva).

Romaanisten kielten anteeksipyyntöjä on esimerkiksi ranskan pardon, pardonnez-moi. Armoahan siinäkin anotaan. Espanjaksi sama on perdon ja voidaan myös sanoa permiso eli pyytää lupaa edes jälkikäteen.

Ranskalainen voi myös sanoa excusez-moi, jolloin sana on sama kuin englannin excuse, jossa viitataan syyllisyydestä poistumiseen (ex-eo). Excuse on tunnetusti myös pätevä tai sellaiseksi ajateltu syy tehdä jotakin tai sitten tekosyy.

Portugalin desculpe pyytää päästämään syyllisyydestä (lat. culpa). Italian scusi (scusame) viittaa samaan tapaan excusiin ja mikäli sanotaan mi dispiace, on merkitys sama kuin englannin sanoilla (I am) sorry. Tuntuu siis pahalta eikä hyvältä(piacere).

On joskus väitetty, että suomalaiset ovat kovin haluttomia käyttämään enempää kiitosta kuin anteeksipyyntöäkään.

En ole ihan varma siitä, päteekö tuollainen enää. Joskus tuntuu siltä, että meillä päin vastoin kiitellään aivan kohtuuttomasti. Esimerkiksi kaupassa saatetaan kiittää kiitoksista ja niin edelleen. Päättymätön kehä tuntuu joskus olevan uhkaamassa, kun ei kukaan kiitoksen sijasta sano esimerkiksi ole hyvä! Ehkä meiltä puuttuu kyllin arkinen ilmaus, jollainen on esimerkiksi englannin You are welcome!

Mutta hypoteettisesti on jännittävää ajatella täysin epäsosiaalista henkilöä, joka kiittää ja pyytää anteeksi  vasta silloin, kun siihen todella on aihetta, jos silloinkaan. Ulkonäöltään tällainen henkilö voisi muistuttaa Martti ”Huuhaa” Innasen ensimmäistä suomalaista (ks. innanen ensimmäinen suomalainen nousee turvesuosta - Поиск Изображения (bing.com) ).

Kun tämä meilikuvitushenkilö tönäisee vahingossa jotakuta, hän ei sano mitään tai sitten tokaisee oho! Tällöin kyseessä on kohtelias tapa ilmaista, että on itsekin hämmästynyt. Tämä tarkoittaa sitä, ettei teko ollut tahallinen. Kyseessä on suunnilleen saman tason kohteliaisuus kuin sen ilmoittamisessa, että tapahtunut tekee surulliseksi (I am) sorry!

Saatuaan jotakin sankarimme ei osoita mitään teatraalista taipumusta asettua onnellisen armonosoituksen kohteeksi, vaan vaikenee tai toteaa, että tavara tai muu saatu on nyt sitten omaa, vassogo fan!

Kyseessä on ehdottoman rationaalinen käytös, joka kuitenkin unohtaa sosiaalisen elämän perimmäisen irrationaalisuuden. Ei kanssaihmisiltä vain saada ja anneta jotakin sellaisenaan arvokasta, vaan myös huomiota, syystä ja syyttä.

Hyvästä syytä annettu huomio esimerkiksi kauniille naiselle on kuitenkin vaikea yhtälö, kuten jo aiemmassa blogissa on todettu. Täytyy myös ottaa huomioon, että naiset ovat mestareita vaistoamaan, piileekö kaiken ulkokultaisuuden ja höveliyden takana vokottelun pukinsorkka.

Mutta siitä erikseen. Vaikkapa tästä:  Vihavainen: Haun sumimasen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Vähän tervehdyksistä

Kirvesvartta

 

The Economist on varsin laadukas lehti, jolla on yhä vanhanaikainen tapa julkaista artikkelinsa anonyymeinä. Kukin nimimerkki hoitaa omaa palstaansa ja on yleensä hyvin siihen perehtynyt.

Yksi palstan pitäjä on nimeltään Johnson ja logossa esiintyvä peruukkipää paljastaa heti, että kyseessä ei ole esimerkiksi Boris, vaan tohtori Samuel, tuo suuri englannin kielen mestari.

Tällä kertaa Johnson havainnoi englannin kielen puutteita verrattuna muihin eurooppalaisiin kieliin. Englantihan on varsin idiomaattista ja vaikka uusi kansainvälinen lingua franca on taipunut hyvin itse kunkin tarpeita vastaamaan, kuulostavat monet ulkomaalaisten englantiinsa kyhäämät fraasit hyvin oudoilta natiivin korvaan.

Siten englanniksi voi hyvin sanoa good morning! tai good night!, mutta naapuri katsoo teitä ihmeissään, jos sanotte hänelle good weekend! Mitäs siinä sitten pitäisi sanoa?

Sitä ei Johnson kerro, mutta esittää sen sijaan litanian muitakin tervehdyksiä, joita englanti ei tunne. Englannissa sanotaan päivän sankarille happy birthday, mutta ei sen sijaan congratulations! Jälkimmäinen panisi anglosaksin ihmettelemään syytä moiseen. Hollantilaiset sen sijaan onnittelevat myös päivän sankarin perhettä, etenkin äitiä, mikä voisi olla hauska tapa englannissakin -ja miksei myös suomessa.

Kun joku lähtee suorittamaan vaativaa tehtävää, sanotaan hänelle englanniksi good luck, vaikka itse asiassa olisi tarvetta enemmänkin vaikkapa sisusta tai rohkeudesta, joita tarvitaan.

Ranskalainen saattaa tällöin sanoa bonne chance, mutta paremmin voisi sopia toinen ilmaus: bon courage! Itse minua miellyttää tällaisessa yhteydessä saksan Hals- und Beinbruch, kaikessa makaaberissa huumorissaan. Sitä Johnson ei jostakin syystä suosittele. Ja italialainen toivottaa suden suuhun: in bocca al lupo!

Muuten Johnson kyllä yllyttää kokeilemaan toisten kielten ilmauksia paikkaamaan englannin kielen aukkoja eri tilanteissa. Kun joku lähtee töistä, voidaan häntä evästää saksaksi Feierabend! ja kun hän on lähdössä töihin, voidaan sanoa italialaisittain buon lavoro! Ehkäpä saksalaisten ja italialaisten kannattaisikin vaihtaa fraasejaan?

Englantihan on hyvin avoin lainauksille: bon voyage ja bon appétit ovat yleisessä käytössä eikä ”omia” ilmaisuja ole edes tarvittu.

Kirjoittaja mainitsee myös sen, että skandinaavisista kielistä puuttuu sanan please vastine ja se saa heidän englantinsa joskus kuulostamaan hyvin töykeältä, jos nimittäin tuo pikku sana jää pois. Johnson ei näytä oikein noteeraavan tuota var så god -sanontaa, kenties ei tunnekaan.

Sen sijaan hän huomauttaa, että heiltä toki löytyy samaa asiaa palvelevia muita ilmaisuja, kuten är du snäll, om jag kan fråga ja niin edelleen. Lisäksi ruotsalaisilla on sanonta, joka englannista puuttuu: tack för senast! Sen kääntäminen englanniksi on kovin kömpelöä. Ehkä sen voisi lainata englantiinkin? Kysyn vain.

Japanilaisten monikäyttösana sumimasen tarkoittaa, että jollakin asialla ei ole loppua. Näin juhlallisesti saatetaan ilmaista anteeksipyyntöä, jos vaikka keskeytetään toisten hissimatka, mutta sana voi tarkoittaa myös kiitollisuutta, sitä ettei sillä ole loppua…

Kun oma kielemme on suomalais-ugrilainen, kuulostavat indoeurooppalaiset lainat sen seassa usein hölmöiltä ja vähintäänkin keikailevilta. Ehkä niitä harrastetaankin juuri jälkimmäiseen tavoitteeseen pyrkien.

Sen sijaan voisimme ainakin kokeilla virolaisia ilmauksia, niitä on myös sellaisille asioille, joille meillä ei ole omaa sanontaa.

Kun vaimo lähtee aamulla töihin, hyvästelen hänet yleensä sanomalla hyvää päivää! Tähän hän saattaa vastata esimerkiksi perinteiseen suomalaiseen tapaan -kirvesvartta! Sivulliset saattavat kuitenkin hölmistyä moisesta sananvaihdosta. En väitä, että kyseessä olisivat onnistuneet uudistukset.

Miksemme sen sijaan kokeilisi virolaista sanontaa jõudu tööl! -voimaa työhön! Anteeksipyyntö on suomalaisille perinteisesti vaikeasti esitettävä asia, joten ehkä voisi kokeilla, sujuisiko asia paremmin, jossa käytettäisiin virolaista sanaa vabandage! Myös sana tere! on korrektimpi kuin suomen terve! Jälkimmäistä ei voisi käyttää esimerkiksi korkeille valtakunnan edustajille, mutta edellistä kyllä. Vai olenko erehtynyt?

Ja sitten nuo tere hommikust!, tere õhtust! Suomen kielessä esimerkiksi normaalikielen sanonta hyvää päivää on niin kaukana vaikkapa savolaisesta vastineestaan hyvvee päevee, että sen käyttö kuulostaa hienostelulta. Samaa koskee hyvän illan toivotusta: hyvvee iltoo! Virolaiset vastineet olisivat niin sanoakseni puolueettomia, koska eivät kuulu mihinkään murteeseemme.

Venäjässä on tietenkin paljon hyviä sanontoja, joilla on joskus jo suomalaiset muodotkin: kuinka voitte (kak poživaete) sanotaan suomeksi perinteiseti kappusivai! Eikös olekin luontevaa ja helppo lausua! Zdravstvuj/te on aika konstikas alkuperäisessä asussaan, mutta suomalaiset ovat aina onnistuneet muotoilemaan sen kielemme mukaiseksi: rastui!/rastuitte! Mutta kyllä tuo tere! on parempi ja ytimekkäämpi ainakin kotimaisessa arkikäytössä.

 Toki sanat ja sanonnat saavat merkityksensä siitä kielestä, jonka yhteydessä käytetään. Anna-Lena Laurén tapasi kerran venäläisen, joka oitis ryhtyi sinuttelemaan häntä, vaikka puhuttiin venäjää. Olen itse joskus kokenut saman, ja se kyllä kuulostaa uppo-oudon suusta erittäin törkeältä.

 Molemmissa tapauksissa kyseessä olivat maamme kulttuuria hallitsevat henkilöt, jotka sitten suuresti ihmettelivät, kun heidän käytöksensä ei kelvannutkaan. Kysymys sinuttelusta on toki sitten oma problematiikkansa, josta ei sen enempää.

Takavuosina muuten oli meilläkin käytössä jonkin verran latinalaisia tervehdyksiä, kuten ave! vale! ja salve! Ne, kuten myös juomapöydässä käytettävä servus! sopivat hyvin suomalaiseen suuhun.

Ongelma taitaa vain olla se, ettei niitä enää ymmärretä muualla kuin latinalaisissa maissa. Eikä meillä, toisin kuin englannissa(?) ole erityistä tarvetta löytää kieleemme uusia ilmauksia. Kunhan käytettäisiin riittävästi vanhojakin.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail