Suomen irtautuminen jatkosodasta

Silloin kun sodasta piti irti päästä

(Великая отечественная война, 1944 год. (В.С. Христофоров, отв. ред.). Издательство ГБУ «ЦГА Москвы». Москва 2014. 703 с.)

Kysymystä siitä, miten Suomi vuonna 1944 irtautui sodasta, käsiteltiin aikoinaan myös suomalais-neuvostoliittolaisissa symposiumeissa. Ensi kertaa asia oli esillä vuoden 1981 symposiumissa Petroskoissa, jossa Viktor Holodkovski, venäläisen intelligentsijan parhaimpien perinteiden mukaisesti nosti pyytämättä esille talvisodan, jonka hän totesi Neuvostoliiton aloittamaksi hyökkäyssodaksi ja jota ilman ei koko jatkosotaa voinut ymmärtää.

Tämä rohkea esiintyminen herätti tyrmistystä yli kansallisten rajojen ja aiheutti ennustettavasti Holodkovskille vaikeuksia. Se ei kuitenkaan vaikuttanut itse käsiteltävään asiaan ja sävyyn, jossa se Neuvostoliiton puolelta esitettiin. Suomalaisten vitkastelu rauhanteossa leimattiin vastuuttomuudeksi ellei rikokseksi, kuten koko heidän sotansa muutenkin. Suomalaisten puheita objektiivisista vaikeuksista ja jopa Neuvostoliiton esittämästä ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ei otettu vakavasti. Vitkastelu vaati jopa kymmenien tuhansien ihmisten hengen –parikymmentä tuhatta molemmin puolin-  ja oli siis ilmeisesti suomalaisten vastuulla.

Moskovassa sijaitseva Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutti on viime vuosina julkaissut sarjaa, jonka kussakin niteessä käsitellään yhden sotavuoden tapahtumia. Suomellakin on näissä kirjoissa aina oma osastonsa ja sen on kirjoittanut V.S. Hristoforov, joka on myös FSB:n arkistohallinnon päällikkö ja joka on voinut käyttää laajasti myös turvallisuuspalvelujen aineistoa. Artikkelit ovat sangen mielenkiintoisia.

Uusimmassa niteessä käsitellään juuri tuota mainittua Suomen irtautumista sodasta ja siihen liittyviä neuvotteluja niin keväällä 1944 Tukholmassa, Moskovassa ja Helsingissä, kuin sittemmin syksyllä Helsingissä ja sitten viimein Moskovassa, jonne suomalainen delegaatio matkusti syyskuun alussa.

Hristoforov selostaa tapahtumia täysin kiihkottomasti ja tuo seikkaperäisesti esille myös suomalaisten näkökohdat, Tässä suhteessa hänen laatimansa noin neljänkymmenen sivun esitys poikkeaa edukseen kaikesta siitä, mitä Venäjällä on aiheesta tähän mennessä kirjoitettu ja lisää yhtä ja toista myös suomalaiseen käytettävissä olevaan informaatioon. Sodankäynnistä tässä artikkelissa ei puhuta juuri nimeksikään eikä liiemmin myöskään pommituksista. Neuvotteluista puhutaan sitäkin enemmän.

Kirjoittaja vaikuttaakin olevan erittäin hyvin informoitu ja esittää runsaasti Suomen hallituksen, rauhanvaltuuskunnan ja muiden tahojen konkreettisia lausuntoja. Niiden kohdalla hän viittaa yleensä FSB:n arkistoon. Koska viitteet ovat perinteiseen venäläiseen tapaan siinä muodossa, että ne ainoastaan kertovat asiakirjan ja viitatun kohdan tarkan sijainnin, mutta eivät lähteen luonnetta, jää lukijaa vaivaamaan melkoinen uteliaisuus.

Kaikki viittaa siihen, että keskustelut on ”vuodettu” venäläisille heti tuoreeltaan. Ennen sotaahan näin on voitu myös todeta tapahtuneen, kuten äsken ilmestyneestä kirjasta ”Stalinin salainen jatkosota” ilmenee. Nyt kuitenkin ovat kyseessä eri henkilöt tai sitten sama henkilö, joka kuului sekä Linkomiehen että Hackzellin hallitukseen tai sitten joku muu. Moskovassa käydyt keskustelut kaiketi tulivat venäläisten tietoon perinteisen ”mikrosementin” kautta, mutta miten tiedot saatiin Suomesta on salaperäisempää.

Joka tapauksessa FSB:n arkisto ilmeisesti sisältää tarkkoja tietoja siitä, millaisia näkökohtia suomalaiset poliitikot ja asiantuntijat asian eri vaiheissa esittivät, kun Suomi pyrki irtautumaan sodasta. Ne, joilla oli nämä tiedot käytettävissään, tiesivät miten suomalaiset arvioivat tilanteen ja mihin he pyrkivät. Myös suomalaisten taktiset suunnitelmat neuvottelujen käymisestä olivat hyvin tiedossa.

Tämä dokumenttiaineisto vaikuttaa sangen luotettavalta ja sitä kannattaa tarkoin verrata suomalaiseen. Näyttää siltä, että se tuo esille jonkin verran ainakin uusia nyansseja. Erinomaista on, että se julkaistaan venäjäksi, sillä faktat ovat aina omalta osaltaan murskaava argumentti niitä erilaisia huuhaa-historioitsijoita vastaan, jotka nykyään harrastavat kaikenkarvaisia spekulaatioita siitä, mihin historian henkilöt ”oikeasti” pyrkivät ja millaiset asiat heitä motivoivat.

Aineisto sisältää jonkin verran kiinnostavaa human interest –materiaalia esimerkiksi siitä, miten valtuuskunta vietti vapaa-aikaansa  Moskovassa, millaista tavaraa sen jäsenet ostivat kaupoista ja miten he arvioivat esimerkiksi suomalaisten ”ryssävihatilannetta” ja kommunistien mahdollisuuksia maassamme. Kannattaa muistaa, että tämä joukko koostui enimmäkseen vanhoista venäjäntaitoisista Pietarin suomalaisista ja Enckellin veljeksiäkin oli joukossa enimmillään peräti kolme.

Joitakin kummallisuuksia löytyy. Waldenin kerrotaan maininneen, että puna-armeija oli saanut Staraja Russan luona runsaasti vankeja Wehrmachtissa palvelleesta suomalaisesta pataljoonasta, jollaista ei tietenkään ollut. Vaaditun sotakorvaussumman kerrotaan myös syksyllä, kuten jo keväällä, olleen 600 miljoonaa dollaria, jota valtuuskunta omissa keskusteluissaan piti mahdottomana ja arvioi, että puolet siitä voitaisiin toteuttaa, mikäli kansa tyytyisi kurjaan elintasoon.

Vanha venäläinen sananparsi on, ”voittajia ei tuomita”, победителей не судят. Itse asiassa se kirjaimellisesti ottaen tarkoittaa, ettei heitä edes aseteta oikeuden eteen. Niinpä neuvostoaikoina olikin luontevaa, että kesän 1944 suurhyökkäystä Suomea vastaan voitiin aivan kainostelematta pitää Suomen vikana. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tapettiin, mutta miksi ja kenen syystä? Hristoforov sivuuttaa kysymyksen ja kuittaa sotatoimet vain sanoen, että niillä vauhditettiin Suomen intoa rauhanneuvotteluihin.

On kuitenkin aiheellista kysyä, millä tavalla tämä holokausti todella edesauttoi suursodan päättymistä ja vaikutti tuleviin rauhanehtoihin. Oliko se todella sen arvoista?  Kenelle vastuu kuuluisi ellei hyökkäyskäskyn antajalle?

Ehkäpä motiivina saattoikin olla se, että tsuhnalle, jonka hyökkäysoperaatiot olivat aiheuttaneet puna-armeijalle jopa 280000 miehen ”peruuntumattomat” tappiot, kuten Hristoforov esittää, oli aika näyttää kaapin paikka ja murskata sen alkeellisen armeijan vastarinta. Kymijoen linjahan oli käsketty tavoite, jonne ei sitten päästy. Itse asiassa tapahtui taas sama kuin talvisodassakin. Puna-armeija pääsi sovitulle rajalinjalle vasta sitten kun suomalaiset joukot perääntyivät sinne aseleposopimuksen mukaisesti.

Strategisista operaatioista päätti Stalin, joka oppi vuosien mittaan ottamaan Suomen armeijan vakavasti. Hän myös ymmärsi pidättäytyä karkeasta politiikasta Suomea kohtaan sodan jälkeen, jolloin maamme historia muodostui aivan toisenlaiseksi kuin muiden Saksan puolella taistelleiden. Tämä oli tietenkin ennen muuta suomalaisten omaa ansiota, mutta voisi olla kohtuullista hyväksyä myös se ajatus, että Moskovan tyranni olisi voinut hoitaa Suomen-politiikkaansa sodan jälkeen paljon tyhmemmällä ja tuhoisammalla tavalla. Kun Stalin kuoli, ei suomalaisten suitsutuksella diktaattorin Suomen politiikan johdosta ollut äärtä eikä rajaa. Pahempaa oli pelätty ja voitiin taaskin pelätä.

Mutta mitä moskovalaisten uuteen kirjaan tulee, voidaan sitä tervehtiä ilolla. Lisää vain faktatietoa Suomen sodista! Toivotaan, että tässäkin teoksessa käytettyjä dokumentteja voidaan pian julkaista myös suomeksi, kuten talvisodan osalta tehtiin jo muutama vuosi sitten ja kuten myös jatkosodan alun osalta jo viime syksynä tapahtui.

Hyvä maa pakkopaidassa

Hyvän maan huono kohtalo

Suomea on tällä ja viime vuosisadalla yhä uudelleen ylistetty maailman maista parhaimmaksi, milloin milläkin mittarilla. Hyvä puoli asiassa on, ettei kyse ole ollut vain itsekehusta, sillä siihenhän kaikki kykenevät. Yleensä onkin niin, että silloin kun jokin maa itse rehentelee ylivertaisuudellaan, on siellä jotakin pahasti pielessä. Muistamme, miten mainioita olivat kerran omasta mielestään niin Hitlerin Saksa kuin Stalinin ja vielä Brežnevinkin Neuvostoliitto. Pohjois-Korea lienee oman viralllisen mielipiteensä mukaan nykyisen maailman upein paikka joka suhteessa.

Ne kehut, joita Suomi tottui saamaan suunnilleen 1970-luvun lopulta lähtien, eivät kuitenkaan olleet mitään katteetonta höttöä, vaan tulivat yhä uudelleen myös kunkin alan parhaimmilta kansainvälisiltä auktoriteeteilta. Asiaan liittyi luontevasti se, että näin suurta kunniaa kainostelevat suomalaiset vähättelivät saavutuksia ja usein suorastaan ne kielsivät. Jossakin muualla oli toki se onnen maa, jossa kaikki olisi paremmin!

Tämä oli varmaankin terve piirre. Jos omaan suoritukseen olisi oltu ehdottoman ja varauksettoman tyytyväisiä, olisi asia jo alkanut haista kritiikittömyydeltä tai, mikä vielä kauheampaa, konservatismilta. ”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan” lauloi takavuosien protestilaulaja, kun elintaso maassa nousi huimaa vauhtia. Ja juuri silloin myös valpas ja luokkatietoinen nuoriso havaitsi maassa yhä olevan paljon eroja tuloissa, omaisuudessa, koulutuksessa, terveydessä ja älykkyydessä. Se tuntui niin pahalta, että herkkätuntoisimpia oikein itketti.

Suomen nousu maailman kehittyneimpien maiden joukkoon ja useissa suhteissa jopa ykköseksi ei ole aivan itsestään selvä historian lainomaisuus. Siinä on tarvittu niin tekijöitä kuin näkijöitä, työtä ja taistelua. Kaiken kukkuraksi tuntuu siltä, että on tarvittu runsain mitoin hyvää tuuria. Ilmiöhän on miltei yhtä epätodennäköinen kuin elämän ilmaantuminen jollekin planeetalle. Sekin edellyttää yhtä ja toista sellaista, jota pidämme itsestäänselvyytenä niin kauan, kuin kaikkea tarvittavaa on.

Miten Suomi, joka aikanaan oli osa Venäjää, saattoi tulla siksi, mitä on, mutta ei sen sijaan muu Venäjä? Miten oli mahdollista, että Suomesta saattoi tulla suomalainen, Venäjästä erillinen valtio? Mihin perustui Suomen teollisuuden nousu? Miten tietotekniikan jättiläinen saattoi yhtäkkiä syntyä nimenomaan Suomeen samaan aikaan, kun Venäjä valtavine resursseineen ei kyennyt tuottamaan mitään vastaavaa?

Historia on siitä mukava tiedonala, että jokaisella on sen kysymyksiin vastaukset, ellei nyt valmiina, niin hyvin nopeasti kehitettävissä. Asia tuntuu yhtä yksinkertaiselta kuin maailman luominen: poksis vain, ja siitähän se tuli, käsin koskematta ja mitään muutakaan erityistä tekemättä.

Tulevaisuuteenkin nähden jokaisella lienee reseptinsä, joita sitä paitsi voi aina muuttaa tilanteiden mukaan.

Toki historiaan vakavasti suhtautuvat asiantuntijat ovat löytäneet kriittisiä tekijöitä, jotka olivat Suomen menestykselle välttämättömiä. Sillä menestyksestähän nyt joka tapauksessa on ollut kysymys, vaikka kuinka urputettaisiin surkeuttamme nyt ja iankaikkisesti. Venäjän-kauppa on yksi menneisyyden menestyksen salaisuuksista. Toinen oli suhteellinen itsenäisyys. Mehän emme olleet mikään Venäjän federaation jäsen, jolle Pietari olisi sanellut dekreettinsä ja jonne naapurin kapitalistit olisivat noin vain tulleet rahastamaan. Gutzeitit ja Finlaysonit sen sijaan tulivat ja tekivät hyvän potin.

Suomen suuriruhtinaskunta oli käytännössä o[t1] ma valtionsa ja piti rajoistaan kiinni joka suhteessa. Kun tyrannin viittaa hamuava Stolypin vuonna 1912 ajoi läpi yhdenvertaisuuslain, joka teki kaikista Venäjän kansalaisista myös tasa-arvoisia Suomessa, ymmärrettiin, että kaikki oli hukassa, ellei täydellistä käännettä voitaisi saada aikaan.

Pelastuksen toi maailmansota ja irtaantuminen imperiumista, mikä edellytti vanhan lojaalisuuden irtisanomista ja suoranaista maanpetosta, joka toteutui jääkäriliikkeen muodossa. Yhdenvertaisuus on kaunis sana, mutta tuhon aikaan sillä ei kyetty pettämään edes idiootteja, sillä yleinen mielipide toimi silloin sitä vastaan.

Itsenäisyystaistelu toistui sitten siinä maailmansodan jatkosodassa, josta Suomikaan ei voinut pysyä erillään. Talouden ongelmat tuntuivat tuolloin varmasti ongelmista pienimmiltä, kun fyysinen olemassaolo oli vaakalaudalla. Varmasti kuitenkin myös uuden yhdenvertaisuuslain haamu nousi jokaiselle silmien eteen. Itsenäisyyden menettäminen olisi merkinnyt kaiken menettämistä ja maatamme olisi käytetty suurvallan tarpeisiin sillä tavalla, kuin Moskovalle kulloinkin olisi sopinut. Oleellista olisi ollut, ettei johtavana periaatteena olisi ollut Suomen, vaan Venäjän etu.

Venäjän pelko iskostui kansakunnan muistiin niin hyvin, ettei monikaan tainnut ymmärtää, ettei se maa meille ollut mikään pelkkä suuri saatana, vaan myös aivan oleellinen tekijä siinä kehityksessä, joka johti siihen, että meistä tuli maailman parhaita, aivan ilman itsekehua ja puolueettomien arvioitsijoiden mukaan. Samaan oireyhtymään kuului kritiikitön ”lännen” ihailu ja naiivi kuvitelma siitä, ettei tuolla mystisellä ”lännellä” mitenkään voisi olla sellaisia etuja, jotka olisivat oman maamme etujen vastaisia.

Niinpä luisuttiin tai syöksyttiin niin sanottuun mallioppilaskauteen, joka varmasti pönkitti monen poliitikon egoa. Pääsihän Brysselissä äänestämään EU:n etujen puolesta oikein isojen poikien ja tärkeiden tyttöjen kanssa samalla puolella ja keskinäisten hymyjen ja hyrinän säestämänä. Ja kaikkihan toimi hienosti, ainakin aikansa.

Mutta kriisi on nyt tullut ja, kulunutta sanontaa käyttääkseni, se on tullut jäädäkseen. EU:n ongelmat ovat rakenteellisia ja sen kroonista, suhteellista kuihtumista maailman talouksien joukossa pidetään yleensä selviönä.

Jokainen organisaatio pyrkii säilyttämään itsensä ja varjelemaan etujaan ja niin tekee myös EU. Koska imperiumissa eivät periferian ja keskuksen edut voi yhdentyä kuin satunnaisesti, on Suomen osana tässä tilanteessa keskuksen palveleminen ja tarvittaessa sen hyväksi uhrautuminen. EU:n demografinen tila on sellainen, että se vaarantaa talouskasvun. Niinpä lisäväestön hankkiminen on tarpeen ja se käy päinsä enemmän tai vähemmän kätevästi ottamalla yhteisön alueelle pakolaisia, niitä sitten jaetaan niin halukkaille kuin haluttomille.

Koska maamme nyt on kytketty imperiumiin sekä taloudellisesti että juridisesti ja sen itsenäisyyttä rajoittaa muun muassa yhdenvertaisuuslakiin verrattava säännöstö, on osanamme kantaa vastuuta imperiumin kohtalosta, maksoipa tuo Suomelle mitä maksoi. Vastapalveluksena toki saamme turvaa sen varalta, että jokin imperialistinen valta pyrkisi levittämään valtapiiriään meille, siksi kestämme asian ilomielin.

EU:n arvot tuntuvat ilman muuta jotenkin hienomilta kuin Moskovan arvot, joten suuri osa kansaamme kestää kyllä sen taakan, joka sille on sälytetty ja osa ottaisi vielä mielellään lisääkin kantaakseen, koska on vakuutettu siitä, että kilpaileva imperiumi on niin tavattoman paljon pahempi ja ilkeämpi kuin tuo oma, rakas ja kotoinen unionimme. Kun vielä pääsisimme istumaan niissä kaikkein hienoimmissa pöydissä, olisi onnemme täydellinen ja sitä paitsi sen myötä olisi verrattoman korkea myös luottokelpoisuutemme, tuo olennaisin tekijä, jonka mukaan valtioita tässä maailmassa punnitaan.

No, itse asiassa korkeat arvioitsijat ovatkin säilyttäneet luotettavuutemme hyvin korkealla tasolla, mikä saattaa aika merkittävästi johtua historiastamme, esimerkiksi siitä, ettemme ole ennenkään pettäneet, toisin kuin kaikki muut Euroopan maat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Joka tapauksessa kuuluminen Euroopan imperiumin alusmaihin ei välttämättä suuresti paranna tilannettamme edes luotottajien silmissä. Näyttäväthän Norja, Ruotsi ja Islantikin pärjäävän omine valuuttoineen vallan kohtuullisesti.

Suomen eroaminen esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliitosta ei varmastikaan olisi automaattinen katastrofi, sehän ainakin saattaisi mahdollistaa nykyisen onnettoman valuuttaorjuutemme lopettamisen. Mielettömän yhdenvertaisuuslainsäädännön lopettaminen ja kansallisen suvereniteetin palauttaminen tälläkin alalla tuskin myöskään heittäisi meitä Impivaaraan, jonne kukaan ei uskaltaisi tulla hyvissäkään aikeissa.

Tällaiset suuret päätökset nyt vain edellyttäisivät niin suurimuotoista valtiollista ajattelua, ettei nykyinen poliittinen kenttä kykenisi seuraamaan mukana. Tarvitsee vain katsoa perussuomalaisten nöyrää asennetta EU:hun nähden. Eipä meiltä myöskään tainnut löytyä montakaan vakavasti otettavaa itsenäisyysmiestä ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Eihän poliittinen kenttä ollut valmis sellaiseen radikaaliin ajatteluun. Henki ja omaisuuskin tuntuivat monesta rakkailta.

Veikkaan, että irtautuminen EU:sta tai ainakin sen pahimmista imperialistisista elementeistä, mikä aivan ilmeisesti olisi Suomen elinetujen mukaista, ei ole mahdollista ennen suurta kriisiä. Pakolaiskriisi nykyisellään ei vielä ole sellaiseksi riittänyt eikä myöskään taloustaantuma.

Saattaa olla, ettei EU:n talous koskaan joudukaan sellaiseen akuuttiin kriisiin, kuin sen joidenkin jäsenmaiden taloudet. Eihän tällä imperiumilla ole valtion velvollisuuksia, vaikka sillä onkin sen monet oikeudet. Joidenkin jäsenmaiden lähtö, mikä on todennäköistä, saattaa järkyttää unionia, mutta luultavasti siihen jää monta sellaista maata, joiden poliittinen tahto ei riitä itsenäisiin suuriin päätöksiin ja joiden ainoaksi vaihtoehdoksi jää riippua kuihtuvassa imperiumissa, kuten sanotaan, hamaan tappiin asti.

Ajateltaessa Suomen menestystarinaa, tämä on uusi rooli. Silloin kun Suomi nousi, sitä ohjattiin Helsingistä käsin ja se kykeni toimimaan imperiumien välissä ja jopa käyttämään hyväksi vaa’ankielisemaa. Silloin ymmärrettiin kirkkaasti, ettei ryhtyminen minkään imperiumin periferiaksi voi olla maan edun mukaista. Ja tuo maan etu voidaan aidosti ratkaista vain Helsingissä suomalaisten itsensä toimesta.

 Nykyinen surkea tilanne yhdistää eri aikakausien huonoimmat elementit: nykyisen kyvyttömyyden itsenäiseen valtiolliseen ajatteluun ja vanhat, harvainvaltaiset instituutiot, joiden koko olemassaolo perustuu menneen itsenäisyyden ajan yhteiskunnalliselle taistelulle, jossa edunvalvojien koiratappelulla ratkaistiin, mitä kukin sai siitä kakusta, jonka kasvattamiselle joka tapauksessa oli olemassa toimiva mekanismi.  On sanottu, että suomalaiset ovat parhaimmillaan suuren onnettomuuden tullessa. Onhan tässä sitten, mitä odotella. Kyllä se kriisi vielä meille tulee, ainakin mikäli asia AY-pomoista riippuu.

---

 [t1]a val

Kun isänmaat syntyvät ja menneisyys valaistuu

Periferian itsenäistyminen ja menneisyydenhallinta

Kalmarin unioni näyttää jälkikäteen arvioiden olleen tuomittu epäonnistumaan. Tanskalla oli siinä johtoasema ja sen intressit suuntautuivat etelään. Pohjoinen periferia oli tärkeä vain verojen ja raaka-aineiden lähteenä. Myös jälkeenpäin paljon ihasteltu Hansa oli tuskin muuta kuin saksalaisten kaupunkien väline niiden omien intressien ajamiseksi muiden kustannuksella. Molempien kanssa me ruotsalaisetkin jouduimme aikoinaan sotimaan päästäksemme vapaaksi niiden vaikutusvallasta. Silloin siis, kun olimme ruotsalaisia, hyviä Ruotsin miehiä, kuten sanottiin.

Suomen vapautuminen Ruotsista tapahtui sen sijaan toisenlaisissa ja melko ainutlaatuisissa merkeissä. Vapaussotaa ei tarvittu, päinvastoin kuin unionista ja Hansan ikeestä irtauduttaessa. Voidaan tietenkin sanoa, ettei irtautuminen silti sodatta onnistunut, mutta saimme onneksi naapuriapua, jota vastaan urhoollisesti taistelimme, ymmärrettävää kyllä, siis oman aikansa näkökulmasta.

Mutta tällainen tulkinta Suomen sodasta Suomen vapaussotana olisi toisen aikakauden näkemysten sijoittamista menneisyyteen. On tärkeää todeta, että vaikka Suomi sinänsä eli siis suomalainen identiteetti oli olemassa, mitä seikkaa jotkut minulle käsittämättömästä syystä haluavat vähätellä, ei ollut olemassa Suomen vapautusliikettä. Sprengtportenin ja Jägerhornin vehkeilyt eivät vielä sellaiseksi riitä. Me hyvät Ruotsin miehet puolustimme maatamme vihollista vastaan. Sanon tämän yleisesti savolaisteni puolesta.

On kysymys sinänsä, olisiko tuollainen vapautusliike voinut 1800-luvulla syntyä, mikäli Suomea ei jo vuonna 1809 olisi liitetty Venäjän valtakuntaan. Olen jokseenkin varma siitä, että se olisi syntynyt ja että ruotsalaiset olisivat kaikin keinoin pyrkineet sitä tukahduttamaan. On tietenkin myös mahdollista, että koko liike olisi sitten pysähtynyt ja näivettynyt vähäpätöiseksi, kun paikallinen älymystö olisi pysynyt lojaalina Tukholmalle, koska vaihtoehtoakaan ei olisi ollut. Liikkeestä olisi tullut vain maakuntapuuhailua. Venäjän valtakuntaan kuuluvassa Suomessa kansallinen liike sen sijaan sai ikään kuin ajolähdön. Oli vain ruvettava suomalaisiksi, tahtoi tai ei.

Yhä useammin on alkanut törmätä käsitykseen, että Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä siirtomaa. Asiasta on ilmestynyt hiljattain parikin hyvää kirjaa, Nils Erik Villstrandin Valtakunnanosa ja Herman Lindqvistin Kun Suomi oli Ruotsi. Pidän niiden todistusvoimaa riittävänä. Puheet kolonialismista ovat anakronistista projektiota. Sen sijaan tietenkin pitää paikkansa, että Suomi oli riiston kohteena, mutta niinhän kaikki periferia yleensä aina on.

Koko Ruotsi oli periferiaa Kalmarin unionivaltakunnassa, kuten Suomi nytkin on periferiaa Euroopassa. Vain harvoin pystyy perifeerinen valtakunnanosa saamaan nettohyötyä keskukselta. Tällainen poikkeus oli mitä ilmeisimmin Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Viittaan tässä Markku Kuisman tuoreeseen kirjaan. Toisena vastaavana hyötyjänä pidän Ahvenanmaata itsenäisen Suomen yhteydessä. Mikä on ollut Kreikan, Espanjan ja Irlannin asema EU:ssa jääköön tässä pohtimatta.

Normaalia kuitenkin on maailman sivu ollut, että periferian resursseja riistetään, eli viedään pois seudulta, koska se on luonnon järjestys. Suomen kasvukeskukset ovat saaneet Pohjois-Suomesta raaka-aineita, koskivoimaa ja ihmisiä, eli siis voimavaroja, joita tuo alue itse ei ole tarvinnut eikä kyennyt hyödyntämään. Itse asiassa siis voidaan myös ajatella, että kyse on todennäköisesti ollut molemminpuolisesti edullisesta symbioosista. Vasta, kun molemmat osapuolet yhdistävät resurssinsa, syntyy synergiaa ja hyvinvointia, joka muutoin jäisi syntymättä. Tätä eivät tietoisuuteen heränneet patriootit yleensä halua tunnustaa, vaan maalaavat suhteen yksipuoliseksi riistoksi.

Tavallista myös on, että jälkikäteen esille kaivetaan epäoikeudenmukaisuuksia, joista ei aikoinaan protestoitu. Protestin puute tosin saattoi perustua siihen, että vaihtoehtoja ei ollut näkyvissä vaikka itse epäkohdat olivat ilmeisiä. Vaihtoehdon ilmaantuminen vaatii rauhallisissa oloissa monia edellytyksiä ja siihen saakka yleensä tyydytään olemassa olevaan kehykseen, eikä yritetä potkia aisan yli. Sitten kun syntyy kaksoisvalta, kuten vuonna 1917-18, on näyttämö sisällissodalle valmis.

Tsaarin Venäjä on monessa suhteessa erikoislaatuinen esimerkki imperiumista, joka normaalioloissa onnistui ylläpitämään merkittävää sisäistä koheesiota, vaikka se todennäköisesti riisti periferiaansa parhaan kykynsä mukaan, kokonaisuuden eli käytännössä keskuksen hyödyksi. Suomi, kuten todettiin, jäi tässä suhteessa aluksi syrjään, mutta asia pyrittiin sittemmin korjaamaan, joskin huonolla menestyksellä. Joka tapauksessa kaikkien kansallisuuksien edustajat palvelivat imperialismia uskossa ja totuudessa. Siellä olivat niin suomalaiset kuin saksalaiset, juutalaiset kuin puolalaiset ja kreikkalaisiakin oli. Mannerheim kuuluu hyvään ja arvovaltaiseen seuraan.

Neuvostoliitto jatkoi imperiumin perintöä, nyt uusin tunnuksin ja sekin onnistui huomattavan hyvin integroimaan periferian palvelukseensa. Neuvostoisänmaallisuus ei ollut pelkkä sisältöä vailla oleva propagandaväite, kuten niin sanotussa Suuressa isänmaallisessa sodassa saatiin havaita. Toki neuvostototalitarismi oli häikäilemätön terrorijärjestelmä, joka pakotti lähes kaikin käytettävissä ollein keinoin jokaisen taistelemaan itsensä puolesta.

 Totta on sekin, että saksalaisten vapauttamilla alueilla syntyi yhteistyötä miehittäjän ja kantaväestön kesken. Saksalaisten ”vapautusmission” voi kuitenkin katsoa epäonnistuneen. Neuvostovallan kaltoin kohtelemat ukrainalaiset ja gruusialaiset taistelivat uhrautuvasti hyökkääjää vastaan. Tosin hyökkääjä ei liioin pyrkinytkään kovin paljon panostamaan ”vapauttajan” rooliin, vaan noudatti pikemmin sitä ”kovuutta”, jolla Hitler kuvitteli pystyvänsä alistamaan itäiset alueet. Stalinin saavutukset samalla alalla olivat jääneet häneltä ymmärtämättä.

Nyt jälkikäteen joka tapauksessa imperiumista irronneet kansat katsovat menneisyyttään uusin silmin ja näkevät yleensä myös sodanaikaisen taistelunsa sortona. Suuret mullistukset, kuten yllättävä itsenäistyminen suorastaan pakottavat näkemään myös menneisyyden uudessa valossa. Niinhän meillekin kävi. Itsenäisyys, jonka mahdollisuutta ei aiemmin yleensä otettu vakavasti, olikin yhtäkkiä tosiasia ja kävi tarpeelliseksi selittää, miten historia oli siihen meitä valmistanut ja miten kansa oli sen puolesta taistellut.

Tässä yhteydessä on sopivaa unohtaa, että venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset niputettiin länsisissä arvioissakin aina yhteen, kun analysoitiin neuvostoimperiumia. Näitä pidettiin käytännössä saamana ”slaavilaisena” kantakansallisuutena, jonka edustajat olivat etnisen alkuperänsä takia ilman muuta luotettavia. Sitä paitsi nuo kansat olivat –ja yhä ovat- niin sekoittuneita, ettei kukaan olisi edes saanut selville oliko sellaisella henkilöllä, jonka nimi päättyi liitteeseen –enko, -ko, juk, tšuk tai –ski tai vitš oikeastaan muu, kuin isovenäläinen identiteetti, mikäli silläkään oli oikeasti merkitystä, kun näet tuo uusi Sowjetmensch oli valtiopatriootti, kuten Klaus Mehnert kertoi.

Kukaan, alleviivaan, ei kukaan vakavasti otettava henkilö pystynyt kuvittelemaan tilannetta, että Ukrainasta tehtäisiin kansallisvaltio, mikä edellyttäisi erottautumista isovenäläisistä, moskaleista. Vain banderalaiset pystyivät siihen, mutta he olivatkin historian kosto Stalinille, kiitos siitä, että hän täydensi Ukrainan kansallisen yhdistämisen liittämällä siihen läntiset alueet.

Useimpien neuvostotasavaltojen itsenäistyminen oli sekin yllätys, jonka puolesta ei kenenkään tarvinnut varsinaisesti taistella. Toki patriootteja ja entusiasteja voitiin historiasta aina löytää, mutta itse irtautuminen imperiumista tapahtui rauhallisella sopimuksella, mitä voi pitää mullistavana historiallisena uutuutena. Ukrainasta muuan tutkija on käyttänyt nimitystä ”epätodennäköinen valtio”, mikä tuntuu melko osuvalta. Kyseessähän on maa, jonka voi sanoa syntyneen vahingossa ja jonka rajat eivät muotoutuneet niinkään historiallisen kehityksen tuloksena kuin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen mahtikäskyllä.

On totta, että Venäjän keisarikunnan yhteydessä ”Vähä-Venäjää” eri tavoin sorrettiin ja muun muassa sen kielellisiä oikeuksia poljettiin. Cosi fan tutti. Neuvostovallan vuosina jälkimmäinen asia sentään pitkälti korjaantui, vaikka toisaalta Moskovan terrorihallinto sai vastuuttomalla politiikallaan maassa aikaan ennennäkemättömän tuhoisan nälänhädän.

Ukrainalainen nationalismi ja ”ryssäviha” on ymmärrettävä ja luultavasti jopa väistämätön ilmiö maassa, joka on yllättäen saanut itsenäisyyden ja joutuu henkisesti erottautumaan menneisyydestään. Sitähän meilläkin viljeltiin vakain tuumin kun se aika oli. Tuollaiseen prosessiin liittyy usein menneisyyden radikaali uudelleenarviointi ja sen mukaisesti sen tarkastelu tietystä epähistoriallisesta perspektiivistä, eli ”tirkistysaukosta” käsin. ”Lustraatiot” eli käytännössä taannehtivat rangaistukset uusien normistojen mukaisesti kuuluvat tuollaisen epänormaalin aikakauden ilmiöihin.

Kieliriidat ja jopa etniset puhdistukset ovat olleet arkipäivää entisissä neuvostotasavalloissa, kuten ne olivat kerran meilläkin. Kansakunnan ja valtion nuoruuteen kuuluu ilmeisesti aina ylilyöntejä, kun kansallinen itseihailu muuttuu kielletystä asiasta normiksi. Nyt sitä alkavat innolla harjoittaa myös sellaiset tahot, jotka pysyivät visusti lojaaleina niin kauan kuin keskusvalta oli vahva. Nyt on arvojen uudelleenarvioinnin aika, pullo kuohuu yli, kun tulppa on avattu.

Yllättäen itsenäistyneellä Suomella oli valmiina kaikki tarvittavat valtion elimet samoin kuin Ukrainallakin. Sinä suhteessa elämä ”siirtomaaisännän” yhteydessä oli tehokkaasti valmistanut molempia itsenäisyyteen. Suomi kuitenkin joutui välittömästi jo itsenäistymisvaiheessa käymään kansalaissodan, joka samalla oli vapaussota ja mitä painokkaimmin sellaiseksi tulkittiin, vaikka muutkin tulkinnat olisivat olleet mahdollisia, kuten sittemmin on osoittautunut.

Ukrainassa kansalaissota alkoi pitkällä viiveellä, mutta on luonnollista, että myös sen vapaussotaluonnetta on nationalistisella taholla voimakkaasti korostettu, vaikka ei käykään kieltäminen, että sotaa käyvät ennen muuta Ukrainan kansalaiset. Rajan yli tulee toki vapaaehtoisia Venäjältä kuten Itä-Karjalaan tuli vuosina 1921-22 Suomesta. Molemmissa tapauksissa mukana oli lomalla olevia sotilaita.

Muuan sodan seurauksista on ollut kansallisten ristiriitojen voimakas korostuminen maassa, jossa kerran yleisesti pidettiin venäläisiä veljeskansana, johon ukrainalaisia yhdistivät tuhatvuotiset siteet, joiden katkaisemista tuskin pidettiin lainkaan mahdollisena. Muistan, miten venäläiset hymyilivät säälivästi, kun joitakin vuosia sitten spekuloin Venäjän ja Ukrainan välisen sodan mahdollisuudella. Eihän sellaista voinut olla, kuten jokainen asioita tunteva ymmärsi.

Mutta jotakin sen tapaista me olemme viime vuosina saaneet todistaa. Eurooppa ja USA näkevät Ukrainassa vain ja ainoastaan itsenäisen valtion, jota vastaan Venäjä on suorittanut laittoman aggression ja jonka separatisteja se yhä tukee, mahdollistaen sisällissodan jatkumisen. Kansainvälinen yhteisö luonnollisestikin lukee lakia eikä opiskele historiaa, vaikka se saattaisi olla hyödyllistä. Mutta jokainenhan tässä maailmassa joutuu omalla järjellään pärjäämään, ellei jostakin ilmesty Zwangsherr, joka määrää kaapin paikan.

Ukrainan kansallinen erottautuminen ja uusi tapa tarkastella historiaansa ja kansojen keskinäissuhteita sen sijaan nähdään Venäjällä falskina ja jopa peräti fasistisena vääristelynä. Banderalaisia taitavat olla, ellei peräti benderiläisiä, tuon kuuluisanTurkin alamaisen, Ostapin väkeä kenties. Perinteinen ajatus kahden kansakunnan historiallisesta symbioosista jatkaa kuitenkin yhä Venäjän puolella yhä elämäänsä ja venäläisten Ukrainassa kohtaamaa sortoa pidetään alastomana ja ansaitsemattomana väkivaltana. Venäläisen asenteen vahvuutena on, ettei se ole äskettäistä keksintöä.

Luulen, että kaikkien osapuolten kannattaisi yrittää konstruoida menneisyyttään niin sanotun historismin hengessä. Ne lähtökohdat, joista asioita nykyään tarkastellaan, ovat historiallisesti uusia. Aseellisen taistelun synnyttämä katkeruus ruokkii historiallisesti uusia näkökulmia ja häivyttää tietoisuudesta sen, miten asiat aikoinaan koettiin. Menneisyydellä on kuitenkin oma arvonsa eikä sitä voi poiskaan pyyhkiä. Ukrainalaiset olivat kerran venäläisiä siinä kuin suomalaiset olivat ruotsalaisia. Se oli valtiokansallisuutta.

 Mielikuvituksessa Ukraina, kuten kerran Suomi, muuttuu nyt ikuiseksi siirtomaaksi ja sorron uhriksi sen sijaan, että haluttaisiin nähdä ne myönteiset tekijät, joita jokaiselle periferialle sentään myös ainakin jossain määrin koituu imperiumin yhteydessä ja joiden muistaminen olisi myös haluttaessa mahdollista. Kerran sitä haluttiin, nyt ei. Itsenäistymisen kurkistusaukko tarjoaa menneisyyteen kapean ja tarklituksenmukaisen näköalan, joka voi sinänsä kyllä koostua faktoista, mutta ei ole koko tarina. Sellaistahan historia on, enkä tarkoita vain Venäjän kulttuuriministeri Medinskin notorista historiankäsitystä.

Suomessa vapaussota/kansalaissodan historiallinen käsittely, Vergangenheitsbewältigug suomalaisittain, on ollut pitkä prosessi, joka itse asiassa pääsi alkamaan vasta sitten, kun osapuolten edustajat olivat jo siirtyneet manan majoille tai ainakin syrjään aktiivisesta yhteiskunnallisesta toiminnasta. Miten mahtanee Ukrainan historialle aikoinaan käydä? Tällä hetkellä on syytä pelätä, ettei onnetonta kansalaissotaa kyetä lopettamaan ennen kuin maa kokee täyden taloudellisen katastrofin, jonka poliittiset seuraukset ovat laskemattomat.

Suomen kansalaissodan jatkumisen teki mahdottomaksi Brest-Litovskin rauha, jonka seurauksena Venäjä jäi käytännössä pois pelistä ja voitiin keskittyä sodan kansalaissotaluonteeseen eli likvidoida totaalisesti punaisten vastarinta. Ukrainassa vastaavaa ei ole tapahtunut ja tuskin voi tapahtua. Sodan häviäjät ovat joka tapauksessa näkyvissä. Paikallisen väestön ja koko Ukrainan talouden ohella myös ajatus Venäjän ja Ukrainan ikuisesta veljeydestä kuuluu sodan uhreihin ja Venäjä voi unohtaa suunnitelmansa vetää naapurinsa takaisin läheiseen yhteistyöhön. Häviäjiin kuuluvat myös Euroopan unioni ja kansainvälinen valuuttarahasto, jotka saavat hoitaakseen Ukrainan konkurssipesän.

Ukrainalainen nationalismi on varmasti kuulunut sodan ”hyötyjiin”, mutta onko silläkään tulevaisuutta? Tuleeko Ukrainasta niin sanottu epäonnistunut valtio? Tämä alkaa näyttää jo varsin todennäköiseltä ja se on myös suuri vahinko. Se seutu, joka kerran symbolisoi Venäjän vaurautta, olisi voinut päästä parempaan. Siitä olisi voinut tulla kelpo valtiokansakunta, kunnon kansallisvaltiota siitä ei tule ilman järjetöntä väkivaltaa.