Kun isänmaat syntyvät ja menneisyys valaistuu

Periferian itsenäistyminen ja menneisyydenhallinta

Kalmarin unioni näyttää jälkikäteen arvioiden olleen tuomittu epäonnistumaan. Tanskalla oli siinä johtoasema ja sen intressit suuntautuivat etelään. Pohjoinen periferia oli tärkeä vain verojen ja raaka-aineiden lähteenä. Myös jälkeenpäin paljon ihasteltu Hansa oli tuskin muuta kuin saksalaisten kaupunkien väline niiden omien intressien ajamiseksi muiden kustannuksella. Molempien kanssa me ruotsalaisetkin jouduimme aikoinaan sotimaan päästäksemme vapaaksi niiden vaikutusvallasta. Silloin siis, kun olimme ruotsalaisia, hyviä Ruotsin miehiä, kuten sanottiin.

Suomen vapautuminen Ruotsista tapahtui sen sijaan toisenlaisissa ja melko ainutlaatuisissa merkeissä. Vapaussotaa ei tarvittu, päinvastoin kuin unionista ja Hansan ikeestä irtauduttaessa. Voidaan tietenkin sanoa, ettei irtautuminen silti sodatta onnistunut, mutta saimme onneksi naapuriapua, jota vastaan urhoollisesti taistelimme, ymmärrettävää kyllä, siis oman aikansa näkökulmasta.

Mutta tällainen tulkinta Suomen sodasta Suomen vapaussotana olisi toisen aikakauden näkemysten sijoittamista menneisyyteen. On tärkeää todeta, että vaikka Suomi sinänsä eli siis suomalainen identiteetti oli olemassa, mitä seikkaa jotkut minulle käsittämättömästä syystä haluavat vähätellä, ei ollut olemassa Suomen vapautusliikettä. Sprengtportenin ja Jägerhornin vehkeilyt eivät vielä sellaiseksi riitä. Me hyvät Ruotsin miehet puolustimme maatamme vihollista vastaan. Sanon tämän yleisesti savolaisteni puolesta.

On kysymys sinänsä, olisiko tuollainen vapautusliike voinut 1800-luvulla syntyä, mikäli Suomea ei jo vuonna 1809 olisi liitetty Venäjän valtakuntaan. Olen jokseenkin varma siitä, että se olisi syntynyt ja että ruotsalaiset olisivat kaikin keinoin pyrkineet sitä tukahduttamaan. On tietenkin myös mahdollista, että koko liike olisi sitten pysähtynyt ja näivettynyt vähäpätöiseksi, kun paikallinen älymystö olisi pysynyt lojaalina Tukholmalle, koska vaihtoehtoakaan ei olisi ollut. Liikkeestä olisi tullut vain maakuntapuuhailua. Venäjän valtakuntaan kuuluvassa Suomessa kansallinen liike sen sijaan sai ikään kuin ajolähdön. Oli vain ruvettava suomalaisiksi, tahtoi tai ei.

Yhä useammin on alkanut törmätä käsitykseen, että Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä siirtomaa. Asiasta on ilmestynyt hiljattain parikin hyvää kirjaa, Nils Erik Villstrandin Valtakunnanosa ja Herman Lindqvistin Kun Suomi oli Ruotsi. Pidän niiden todistusvoimaa riittävänä. Puheet kolonialismista ovat anakronistista projektiota. Sen sijaan tietenkin pitää paikkansa, että Suomi oli riiston kohteena, mutta niinhän kaikki periferia yleensä aina on.

Koko Ruotsi oli periferiaa Kalmarin unionivaltakunnassa, kuten Suomi nytkin on periferiaa Euroopassa. Vain harvoin pystyy perifeerinen valtakunnanosa saamaan nettohyötyä keskukselta. Tällainen poikkeus oli mitä ilmeisimmin Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Viittaan tässä Markku Kuisman tuoreeseen kirjaan. Toisena vastaavana hyötyjänä pidän Ahvenanmaata itsenäisen Suomen yhteydessä. Mikä on ollut Kreikan, Espanjan ja Irlannin asema EU:ssa jääköön tässä pohtimatta.

Normaalia kuitenkin on maailman sivu ollut, että periferian resursseja riistetään, eli viedään pois seudulta, koska se on luonnon järjestys. Suomen kasvukeskukset ovat saaneet Pohjois-Suomesta raaka-aineita, koskivoimaa ja ihmisiä, eli siis voimavaroja, joita tuo alue itse ei ole tarvinnut eikä kyennyt hyödyntämään. Itse asiassa siis voidaan myös ajatella, että kyse on todennäköisesti ollut molemminpuolisesti edullisesta symbioosista. Vasta, kun molemmat osapuolet yhdistävät resurssinsa, syntyy synergiaa ja hyvinvointia, joka muutoin jäisi syntymättä. Tätä eivät tietoisuuteen heränneet patriootit yleensä halua tunnustaa, vaan maalaavat suhteen yksipuoliseksi riistoksi.

Tavallista myös on, että jälkikäteen esille kaivetaan epäoikeudenmukaisuuksia, joista ei aikoinaan protestoitu. Protestin puute tosin saattoi perustua siihen, että vaihtoehtoja ei ollut näkyvissä vaikka itse epäkohdat olivat ilmeisiä. Vaihtoehdon ilmaantuminen vaatii rauhallisissa oloissa monia edellytyksiä ja siihen saakka yleensä tyydytään olemassa olevaan kehykseen, eikä yritetä potkia aisan yli. Sitten kun syntyy kaksoisvalta, kuten vuonna 1917-18, on näyttämö sisällissodalle valmis.

Tsaarin Venäjä on monessa suhteessa erikoislaatuinen esimerkki imperiumista, joka normaalioloissa onnistui ylläpitämään merkittävää sisäistä koheesiota, vaikka se todennäköisesti riisti periferiaansa parhaan kykynsä mukaan, kokonaisuuden eli käytännössä keskuksen hyödyksi. Suomi, kuten todettiin, jäi tässä suhteessa aluksi syrjään, mutta asia pyrittiin sittemmin korjaamaan, joskin huonolla menestyksellä. Joka tapauksessa kaikkien kansallisuuksien edustajat palvelivat imperialismia uskossa ja totuudessa. Siellä olivat niin suomalaiset kuin saksalaiset, juutalaiset kuin puolalaiset ja kreikkalaisiakin oli. Mannerheim kuuluu hyvään ja arvovaltaiseen seuraan.

Neuvostoliitto jatkoi imperiumin perintöä, nyt uusin tunnuksin ja sekin onnistui huomattavan hyvin integroimaan periferian palvelukseensa. Neuvostoisänmaallisuus ei ollut pelkkä sisältöä vailla oleva propagandaväite, kuten niin sanotussa Suuressa isänmaallisessa sodassa saatiin havaita. Toki neuvostototalitarismi oli häikäilemätön terrorijärjestelmä, joka pakotti lähes kaikin käytettävissä ollein keinoin jokaisen taistelemaan itsensä puolesta.

 Totta on sekin, että saksalaisten vapauttamilla alueilla syntyi yhteistyötä miehittäjän ja kantaväestön kesken. Saksalaisten ”vapautusmission” voi kuitenkin katsoa epäonnistuneen. Neuvostovallan kaltoin kohtelemat ukrainalaiset ja gruusialaiset taistelivat uhrautuvasti hyökkääjää vastaan. Tosin hyökkääjä ei liioin pyrkinytkään kovin paljon panostamaan ”vapauttajan” rooliin, vaan noudatti pikemmin sitä ”kovuutta”, jolla Hitler kuvitteli pystyvänsä alistamaan itäiset alueet. Stalinin saavutukset samalla alalla olivat jääneet häneltä ymmärtämättä.

Nyt jälkikäteen joka tapauksessa imperiumista irronneet kansat katsovat menneisyyttään uusin silmin ja näkevät yleensä myös sodanaikaisen taistelunsa sortona. Suuret mullistukset, kuten yllättävä itsenäistyminen suorastaan pakottavat näkemään myös menneisyyden uudessa valossa. Niinhän meillekin kävi. Itsenäisyys, jonka mahdollisuutta ei aiemmin yleensä otettu vakavasti, olikin yhtäkkiä tosiasia ja kävi tarpeelliseksi selittää, miten historia oli siihen meitä valmistanut ja miten kansa oli sen puolesta taistellut.

Tässä yhteydessä on sopivaa unohtaa, että venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset niputettiin länsisissä arvioissakin aina yhteen, kun analysoitiin neuvostoimperiumia. Näitä pidettiin käytännössä saamana ”slaavilaisena” kantakansallisuutena, jonka edustajat olivat etnisen alkuperänsä takia ilman muuta luotettavia. Sitä paitsi nuo kansat olivat –ja yhä ovat- niin sekoittuneita, ettei kukaan olisi edes saanut selville oliko sellaisella henkilöllä, jonka nimi päättyi liitteeseen –enko, -ko, juk, tšuk tai –ski tai vitš oikeastaan muu, kuin isovenäläinen identiteetti, mikäli silläkään oli oikeasti merkitystä, kun näet tuo uusi Sowjetmensch oli valtiopatriootti, kuten Klaus Mehnert kertoi.

Kukaan, alleviivaan, ei kukaan vakavasti otettava henkilö pystynyt kuvittelemaan tilannetta, että Ukrainasta tehtäisiin kansallisvaltio, mikä edellyttäisi erottautumista isovenäläisistä, moskaleista. Vain banderalaiset pystyivät siihen, mutta he olivatkin historian kosto Stalinille, kiitos siitä, että hän täydensi Ukrainan kansallisen yhdistämisen liittämällä siihen läntiset alueet.

Useimpien neuvostotasavaltojen itsenäistyminen oli sekin yllätys, jonka puolesta ei kenenkään tarvinnut varsinaisesti taistella. Toki patriootteja ja entusiasteja voitiin historiasta aina löytää, mutta itse irtautuminen imperiumista tapahtui rauhallisella sopimuksella, mitä voi pitää mullistavana historiallisena uutuutena. Ukrainasta muuan tutkija on käyttänyt nimitystä ”epätodennäköinen valtio”, mikä tuntuu melko osuvalta. Kyseessähän on maa, jonka voi sanoa syntyneen vahingossa ja jonka rajat eivät muotoutuneet niinkään historiallisen kehityksen tuloksena kuin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen mahtikäskyllä.

On totta, että Venäjän keisarikunnan yhteydessä ”Vähä-Venäjää” eri tavoin sorrettiin ja muun muassa sen kielellisiä oikeuksia poljettiin. Cosi fan tutti. Neuvostovallan vuosina jälkimmäinen asia sentään pitkälti korjaantui, vaikka toisaalta Moskovan terrorihallinto sai vastuuttomalla politiikallaan maassa aikaan ennennäkemättömän tuhoisan nälänhädän.

Ukrainalainen nationalismi ja ”ryssäviha” on ymmärrettävä ja luultavasti jopa väistämätön ilmiö maassa, joka on yllättäen saanut itsenäisyyden ja joutuu henkisesti erottautumaan menneisyydestään. Sitähän meilläkin viljeltiin vakain tuumin kun se aika oli. Tuollaiseen prosessiin liittyy usein menneisyyden radikaali uudelleenarviointi ja sen mukaisesti sen tarkastelu tietystä epähistoriallisesta perspektiivistä, eli ”tirkistysaukosta” käsin. ”Lustraatiot” eli käytännössä taannehtivat rangaistukset uusien normistojen mukaisesti kuuluvat tuollaisen epänormaalin aikakauden ilmiöihin.

Kieliriidat ja jopa etniset puhdistukset ovat olleet arkipäivää entisissä neuvostotasavalloissa, kuten ne olivat kerran meilläkin. Kansakunnan ja valtion nuoruuteen kuuluu ilmeisesti aina ylilyöntejä, kun kansallinen itseihailu muuttuu kielletystä asiasta normiksi. Nyt sitä alkavat innolla harjoittaa myös sellaiset tahot, jotka pysyivät visusti lojaaleina niin kauan kuin keskusvalta oli vahva. Nyt on arvojen uudelleenarvioinnin aika, pullo kuohuu yli, kun tulppa on avattu.

Yllättäen itsenäistyneellä Suomella oli valmiina kaikki tarvittavat valtion elimet samoin kuin Ukrainallakin. Sinä suhteessa elämä ”siirtomaaisännän” yhteydessä oli tehokkaasti valmistanut molempia itsenäisyyteen. Suomi kuitenkin joutui välittömästi jo itsenäistymisvaiheessa käymään kansalaissodan, joka samalla oli vapaussota ja mitä painokkaimmin sellaiseksi tulkittiin, vaikka muutkin tulkinnat olisivat olleet mahdollisia, kuten sittemmin on osoittautunut.

Ukrainassa kansalaissota alkoi pitkällä viiveellä, mutta on luonnollista, että myös sen vapaussotaluonnetta on nationalistisella taholla voimakkaasti korostettu, vaikka ei käykään kieltäminen, että sotaa käyvät ennen muuta Ukrainan kansalaiset. Rajan yli tulee toki vapaaehtoisia Venäjältä kuten Itä-Karjalaan tuli vuosina 1921-22 Suomesta. Molemmissa tapauksissa mukana oli lomalla olevia sotilaita.

Muuan sodan seurauksista on ollut kansallisten ristiriitojen voimakas korostuminen maassa, jossa kerran yleisesti pidettiin venäläisiä veljeskansana, johon ukrainalaisia yhdistivät tuhatvuotiset siteet, joiden katkaisemista tuskin pidettiin lainkaan mahdollisena. Muistan, miten venäläiset hymyilivät säälivästi, kun joitakin vuosia sitten spekuloin Venäjän ja Ukrainan välisen sodan mahdollisuudella. Eihän sellaista voinut olla, kuten jokainen asioita tunteva ymmärsi.

Mutta jotakin sen tapaista me olemme viime vuosina saaneet todistaa. Eurooppa ja USA näkevät Ukrainassa vain ja ainoastaan itsenäisen valtion, jota vastaan Venäjä on suorittanut laittoman aggression ja jonka separatisteja se yhä tukee, mahdollistaen sisällissodan jatkumisen. Kansainvälinen yhteisö luonnollisestikin lukee lakia eikä opiskele historiaa, vaikka se saattaisi olla hyödyllistä. Mutta jokainenhan tässä maailmassa joutuu omalla järjellään pärjäämään, ellei jostakin ilmesty Zwangsherr, joka määrää kaapin paikan.

Ukrainan kansallinen erottautuminen ja uusi tapa tarkastella historiaansa ja kansojen keskinäissuhteita sen sijaan nähdään Venäjällä falskina ja jopa peräti fasistisena vääristelynä. Banderalaisia taitavat olla, ellei peräti benderiläisiä, tuon kuuluisanTurkin alamaisen, Ostapin väkeä kenties. Perinteinen ajatus kahden kansakunnan historiallisesta symbioosista jatkaa kuitenkin yhä Venäjän puolella yhä elämäänsä ja venäläisten Ukrainassa kohtaamaa sortoa pidetään alastomana ja ansaitsemattomana väkivaltana. Venäläisen asenteen vahvuutena on, ettei se ole äskettäistä keksintöä.

Luulen, että kaikkien osapuolten kannattaisi yrittää konstruoida menneisyyttään niin sanotun historismin hengessä. Ne lähtökohdat, joista asioita nykyään tarkastellaan, ovat historiallisesti uusia. Aseellisen taistelun synnyttämä katkeruus ruokkii historiallisesti uusia näkökulmia ja häivyttää tietoisuudesta sen, miten asiat aikoinaan koettiin. Menneisyydellä on kuitenkin oma arvonsa eikä sitä voi poiskaan pyyhkiä. Ukrainalaiset olivat kerran venäläisiä siinä kuin suomalaiset olivat ruotsalaisia. Se oli valtiokansallisuutta.

 Mielikuvituksessa Ukraina, kuten kerran Suomi, muuttuu nyt ikuiseksi siirtomaaksi ja sorron uhriksi sen sijaan, että haluttaisiin nähdä ne myönteiset tekijät, joita jokaiselle periferialle sentään myös ainakin jossain määrin koituu imperiumin yhteydessä ja joiden muistaminen olisi myös haluttaessa mahdollista. Kerran sitä haluttiin, nyt ei. Itsenäistymisen kurkistusaukko tarjoaa menneisyyteen kapean ja tarklituksenmukaisen näköalan, joka voi sinänsä kyllä koostua faktoista, mutta ei ole koko tarina. Sellaistahan historia on, enkä tarkoita vain Venäjän kulttuuriministeri Medinskin notorista historiankäsitystä.

Suomessa vapaussota/kansalaissodan historiallinen käsittely, Vergangenheitsbewältigug suomalaisittain, on ollut pitkä prosessi, joka itse asiassa pääsi alkamaan vasta sitten, kun osapuolten edustajat olivat jo siirtyneet manan majoille tai ainakin syrjään aktiivisesta yhteiskunnallisesta toiminnasta. Miten mahtanee Ukrainan historialle aikoinaan käydä? Tällä hetkellä on syytä pelätä, ettei onnetonta kansalaissotaa kyetä lopettamaan ennen kuin maa kokee täyden taloudellisen katastrofin, jonka poliittiset seuraukset ovat laskemattomat.

Suomen kansalaissodan jatkumisen teki mahdottomaksi Brest-Litovskin rauha, jonka seurauksena Venäjä jäi käytännössä pois pelistä ja voitiin keskittyä sodan kansalaissotaluonteeseen eli likvidoida totaalisesti punaisten vastarinta. Ukrainassa vastaavaa ei ole tapahtunut ja tuskin voi tapahtua. Sodan häviäjät ovat joka tapauksessa näkyvissä. Paikallisen väestön ja koko Ukrainan talouden ohella myös ajatus Venäjän ja Ukrainan ikuisesta veljeydestä kuuluu sodan uhreihin ja Venäjä voi unohtaa suunnitelmansa vetää naapurinsa takaisin läheiseen yhteistyöhön. Häviäjiin kuuluvat myös Euroopan unioni ja kansainvälinen valuuttarahasto, jotka saavat hoitaakseen Ukrainan konkurssipesän.

Ukrainalainen nationalismi on varmasti kuulunut sodan ”hyötyjiin”, mutta onko silläkään tulevaisuutta? Tuleeko Ukrainasta niin sanottu epäonnistunut valtio? Tämä alkaa näyttää jo varsin todennäköiseltä ja se on myös suuri vahinko. Se seutu, joka kerran symbolisoi Venäjän vaurautta, olisi voinut päästä parempaan. Siitä olisi voinut tulla kelpo valtiokansakunta, kunnon kansallisvaltiota siitä ei tule ilman järjetöntä väkivaltaa.