Hyvä maa pakkopaidassa

Hyvän maan huono kohtalo

Suomea on tällä ja viime vuosisadalla yhä uudelleen ylistetty maailman maista parhaimmaksi, milloin milläkin mittarilla. Hyvä puoli asiassa on, ettei kyse ole ollut vain itsekehusta, sillä siihenhän kaikki kykenevät. Yleensä onkin niin, että silloin kun jokin maa itse rehentelee ylivertaisuudellaan, on siellä jotakin pahasti pielessä. Muistamme, miten mainioita olivat kerran omasta mielestään niin Hitlerin Saksa kuin Stalinin ja vielä Brežnevinkin Neuvostoliitto. Pohjois-Korea lienee oman viralllisen mielipiteensä mukaan nykyisen maailman upein paikka joka suhteessa.

Ne kehut, joita Suomi tottui saamaan suunnilleen 1970-luvun lopulta lähtien, eivät kuitenkaan olleet mitään katteetonta höttöä, vaan tulivat yhä uudelleen myös kunkin alan parhaimmilta kansainvälisiltä auktoriteeteilta. Asiaan liittyi luontevasti se, että näin suurta kunniaa kainostelevat suomalaiset vähättelivät saavutuksia ja usein suorastaan ne kielsivät. Jossakin muualla oli toki se onnen maa, jossa kaikki olisi paremmin!

Tämä oli varmaankin terve piirre. Jos omaan suoritukseen olisi oltu ehdottoman ja varauksettoman tyytyväisiä, olisi asia jo alkanut haista kritiikittömyydeltä tai, mikä vielä kauheampaa, konservatismilta. ”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan” lauloi takavuosien protestilaulaja, kun elintaso maassa nousi huimaa vauhtia. Ja juuri silloin myös valpas ja luokkatietoinen nuoriso havaitsi maassa yhä olevan paljon eroja tuloissa, omaisuudessa, koulutuksessa, terveydessä ja älykkyydessä. Se tuntui niin pahalta, että herkkätuntoisimpia oikein itketti.

Suomen nousu maailman kehittyneimpien maiden joukkoon ja useissa suhteissa jopa ykköseksi ei ole aivan itsestään selvä historian lainomaisuus. Siinä on tarvittu niin tekijöitä kuin näkijöitä, työtä ja taistelua. Kaiken kukkuraksi tuntuu siltä, että on tarvittu runsain mitoin hyvää tuuria. Ilmiöhän on miltei yhtä epätodennäköinen kuin elämän ilmaantuminen jollekin planeetalle. Sekin edellyttää yhtä ja toista sellaista, jota pidämme itsestäänselvyytenä niin kauan, kuin kaikkea tarvittavaa on.

Miten Suomi, joka aikanaan oli osa Venäjää, saattoi tulla siksi, mitä on, mutta ei sen sijaan muu Venäjä? Miten oli mahdollista, että Suomesta saattoi tulla suomalainen, Venäjästä erillinen valtio? Mihin perustui Suomen teollisuuden nousu? Miten tietotekniikan jättiläinen saattoi yhtäkkiä syntyä nimenomaan Suomeen samaan aikaan, kun Venäjä valtavine resursseineen ei kyennyt tuottamaan mitään vastaavaa?

Historia on siitä mukava tiedonala, että jokaisella on sen kysymyksiin vastaukset, ellei nyt valmiina, niin hyvin nopeasti kehitettävissä. Asia tuntuu yhtä yksinkertaiselta kuin maailman luominen: poksis vain, ja siitähän se tuli, käsin koskematta ja mitään muutakaan erityistä tekemättä.

Tulevaisuuteenkin nähden jokaisella lienee reseptinsä, joita sitä paitsi voi aina muuttaa tilanteiden mukaan.

Toki historiaan vakavasti suhtautuvat asiantuntijat ovat löytäneet kriittisiä tekijöitä, jotka olivat Suomen menestykselle välttämättömiä. Sillä menestyksestähän nyt joka tapauksessa on ollut kysymys, vaikka kuinka urputettaisiin surkeuttamme nyt ja iankaikkisesti. Venäjän-kauppa on yksi menneisyyden menestyksen salaisuuksista. Toinen oli suhteellinen itsenäisyys. Mehän emme olleet mikään Venäjän federaation jäsen, jolle Pietari olisi sanellut dekreettinsä ja jonne naapurin kapitalistit olisivat noin vain tulleet rahastamaan. Gutzeitit ja Finlaysonit sen sijaan tulivat ja tekivät hyvän potin.

Suomen suuriruhtinaskunta oli käytännössä o[t1] ma valtionsa ja piti rajoistaan kiinni joka suhteessa. Kun tyrannin viittaa hamuava Stolypin vuonna 1912 ajoi läpi yhdenvertaisuuslain, joka teki kaikista Venäjän kansalaisista myös tasa-arvoisia Suomessa, ymmärrettiin, että kaikki oli hukassa, ellei täydellistä käännettä voitaisi saada aikaan.

Pelastuksen toi maailmansota ja irtaantuminen imperiumista, mikä edellytti vanhan lojaalisuuden irtisanomista ja suoranaista maanpetosta, joka toteutui jääkäriliikkeen muodossa. Yhdenvertaisuus on kaunis sana, mutta tuhon aikaan sillä ei kyetty pettämään edes idiootteja, sillä yleinen mielipide toimi silloin sitä vastaan.

Itsenäisyystaistelu toistui sitten siinä maailmansodan jatkosodassa, josta Suomikaan ei voinut pysyä erillään. Talouden ongelmat tuntuivat tuolloin varmasti ongelmista pienimmiltä, kun fyysinen olemassaolo oli vaakalaudalla. Varmasti kuitenkin myös uuden yhdenvertaisuuslain haamu nousi jokaiselle silmien eteen. Itsenäisyyden menettäminen olisi merkinnyt kaiken menettämistä ja maatamme olisi käytetty suurvallan tarpeisiin sillä tavalla, kuin Moskovalle kulloinkin olisi sopinut. Oleellista olisi ollut, ettei johtavana periaatteena olisi ollut Suomen, vaan Venäjän etu.

Venäjän pelko iskostui kansakunnan muistiin niin hyvin, ettei monikaan tainnut ymmärtää, ettei se maa meille ollut mikään pelkkä suuri saatana, vaan myös aivan oleellinen tekijä siinä kehityksessä, joka johti siihen, että meistä tuli maailman parhaita, aivan ilman itsekehua ja puolueettomien arvioitsijoiden mukaan. Samaan oireyhtymään kuului kritiikitön ”lännen” ihailu ja naiivi kuvitelma siitä, ettei tuolla mystisellä ”lännellä” mitenkään voisi olla sellaisia etuja, jotka olisivat oman maamme etujen vastaisia.

Niinpä luisuttiin tai syöksyttiin niin sanottuun mallioppilaskauteen, joka varmasti pönkitti monen poliitikon egoa. Pääsihän Brysselissä äänestämään EU:n etujen puolesta oikein isojen poikien ja tärkeiden tyttöjen kanssa samalla puolella ja keskinäisten hymyjen ja hyrinän säestämänä. Ja kaikkihan toimi hienosti, ainakin aikansa.

Mutta kriisi on nyt tullut ja, kulunutta sanontaa käyttääkseni, se on tullut jäädäkseen. EU:n ongelmat ovat rakenteellisia ja sen kroonista, suhteellista kuihtumista maailman talouksien joukossa pidetään yleensä selviönä.

Jokainen organisaatio pyrkii säilyttämään itsensä ja varjelemaan etujaan ja niin tekee myös EU. Koska imperiumissa eivät periferian ja keskuksen edut voi yhdentyä kuin satunnaisesti, on Suomen osana tässä tilanteessa keskuksen palveleminen ja tarvittaessa sen hyväksi uhrautuminen. EU:n demografinen tila on sellainen, että se vaarantaa talouskasvun. Niinpä lisäväestön hankkiminen on tarpeen ja se käy päinsä enemmän tai vähemmän kätevästi ottamalla yhteisön alueelle pakolaisia, niitä sitten jaetaan niin halukkaille kuin haluttomille.

Koska maamme nyt on kytketty imperiumiin sekä taloudellisesti että juridisesti ja sen itsenäisyyttä rajoittaa muun muassa yhdenvertaisuuslakiin verrattava säännöstö, on osanamme kantaa vastuuta imperiumin kohtalosta, maksoipa tuo Suomelle mitä maksoi. Vastapalveluksena toki saamme turvaa sen varalta, että jokin imperialistinen valta pyrkisi levittämään valtapiiriään meille, siksi kestämme asian ilomielin.

EU:n arvot tuntuvat ilman muuta jotenkin hienomilta kuin Moskovan arvot, joten suuri osa kansaamme kestää kyllä sen taakan, joka sille on sälytetty ja osa ottaisi vielä mielellään lisääkin kantaakseen, koska on vakuutettu siitä, että kilpaileva imperiumi on niin tavattoman paljon pahempi ja ilkeämpi kuin tuo oma, rakas ja kotoinen unionimme. Kun vielä pääsisimme istumaan niissä kaikkein hienoimmissa pöydissä, olisi onnemme täydellinen ja sitä paitsi sen myötä olisi verrattoman korkea myös luottokelpoisuutemme, tuo olennaisin tekijä, jonka mukaan valtioita tässä maailmassa punnitaan.

No, itse asiassa korkeat arvioitsijat ovatkin säilyttäneet luotettavuutemme hyvin korkealla tasolla, mikä saattaa aika merkittävästi johtua historiastamme, esimerkiksi siitä, ettemme ole ennenkään pettäneet, toisin kuin kaikki muut Euroopan maat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Joka tapauksessa kuuluminen Euroopan imperiumin alusmaihin ei välttämättä suuresti paranna tilannettamme edes luotottajien silmissä. Näyttäväthän Norja, Ruotsi ja Islantikin pärjäävän omine valuuttoineen vallan kohtuullisesti.

Suomen eroaminen esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliitosta ei varmastikaan olisi automaattinen katastrofi, sehän ainakin saattaisi mahdollistaa nykyisen onnettoman valuuttaorjuutemme lopettamisen. Mielettömän yhdenvertaisuuslainsäädännön lopettaminen ja kansallisen suvereniteetin palauttaminen tälläkin alalla tuskin myöskään heittäisi meitä Impivaaraan, jonne kukaan ei uskaltaisi tulla hyvissäkään aikeissa.

Tällaiset suuret päätökset nyt vain edellyttäisivät niin suurimuotoista valtiollista ajattelua, ettei nykyinen poliittinen kenttä kykenisi seuraamaan mukana. Tarvitsee vain katsoa perussuomalaisten nöyrää asennetta EU:hun nähden. Eipä meiltä myöskään tainnut löytyä montakaan vakavasti otettavaa itsenäisyysmiestä ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Eihän poliittinen kenttä ollut valmis sellaiseen radikaaliin ajatteluun. Henki ja omaisuuskin tuntuivat monesta rakkailta.

Veikkaan, että irtautuminen EU:sta tai ainakin sen pahimmista imperialistisista elementeistä, mikä aivan ilmeisesti olisi Suomen elinetujen mukaista, ei ole mahdollista ennen suurta kriisiä. Pakolaiskriisi nykyisellään ei vielä ole sellaiseksi riittänyt eikä myöskään taloustaantuma.

Saattaa olla, ettei EU:n talous koskaan joudukaan sellaiseen akuuttiin kriisiin, kuin sen joidenkin jäsenmaiden taloudet. Eihän tällä imperiumilla ole valtion velvollisuuksia, vaikka sillä onkin sen monet oikeudet. Joidenkin jäsenmaiden lähtö, mikä on todennäköistä, saattaa järkyttää unionia, mutta luultavasti siihen jää monta sellaista maata, joiden poliittinen tahto ei riitä itsenäisiin suuriin päätöksiin ja joiden ainoaksi vaihtoehdoksi jää riippua kuihtuvassa imperiumissa, kuten sanotaan, hamaan tappiin asti.

Ajateltaessa Suomen menestystarinaa, tämä on uusi rooli. Silloin kun Suomi nousi, sitä ohjattiin Helsingistä käsin ja se kykeni toimimaan imperiumien välissä ja jopa käyttämään hyväksi vaa’ankielisemaa. Silloin ymmärrettiin kirkkaasti, ettei ryhtyminen minkään imperiumin periferiaksi voi olla maan edun mukaista. Ja tuo maan etu voidaan aidosti ratkaista vain Helsingissä suomalaisten itsensä toimesta.

 Nykyinen surkea tilanne yhdistää eri aikakausien huonoimmat elementit: nykyisen kyvyttömyyden itsenäiseen valtiolliseen ajatteluun ja vanhat, harvainvaltaiset instituutiot, joiden koko olemassaolo perustuu menneen itsenäisyyden ajan yhteiskunnalliselle taistelulle, jossa edunvalvojien koiratappelulla ratkaistiin, mitä kukin sai siitä kakusta, jonka kasvattamiselle joka tapauksessa oli olemassa toimiva mekanismi.  On sanottu, että suomalaiset ovat parhaimmillaan suuren onnettomuuden tullessa. Onhan tässä sitten, mitä odotella. Kyllä se kriisi vielä meille tulee, ainakin mikäli asia AY-pomoista riippuu.

---

 [t1]a val