Tatjana

Tatjana –sankaritar

Aleksandr Puškinin runoromaani Jevgeni Onegin tunnetaan koko maailmassa ainakin oopperana. Toki sen runotkin on käännetty monille kielille. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1936, runoilijan satavuotisjuhlavuoden ja suuren terrorin huippuvuoden aattona. Lauri Kemiläisen käännös on erinomainen, mutta alkuteokseen verraten toki vain sen kalpea varjo.

Oneginin asema venäläisessä kirjallisuudessa on vertaansa vailla. Neroja toki laajalla Venäjän maalle oli ilmestynyt 1700-luvun mittaan paljonkin myös kirjallisuuden alalla, mutta vasta nyt tuli venäläisen yleisön tietoisuuteen todellinen kansallinen nero.

Onegin kertoi kyllä vain yhteiskunnan ohuen yläkerroksen asioista, mutta Vissarion Belinskin mukaan siinä oli enemmän kansanomaisuutta kuin missään venäläisessä kansanomaisessa teoksessa. Dostojevskin mielestä teos oli venäläisen elämän ensyklopedia. Se kertoi totuuden, ei kuvitelmaa ja juuri siksi siitä tuli niin valtavan merkityksellinen.

Kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa vuonna 1880 Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi vailla vertaa. Mistä oikein oli kysymys?

Itse tarina on oikeastaan aivan banaali. Nuori keikari –Onegin- liehittelee nuorta tyttöä, Tatjanaa, joka rakastuu häneen. Sen jälkeen nuoret eroavat, mutta tapaavat myöhemmin. Silloin Tatjana onkin naimisissa vanhan ja lihavan kenraalin, ruhtinaan kanssa, jota ei rakasta. Mutta hänestä itsestään on tullut ruhtinatar. Hän on upporikas seurapiirien keskushenkilö, joka loistaa persoonallisuudellaan. Nyt hän hurmaa Oneginin, joka rakastuu nyt –vasta nyt- Tatjanaan tulisesti ja kerjää hänen lempeään. Tatjana pysyy kuitenkin kylmänä. Itse asiassa hän on kyllä itsekin rakkauden tuskissa, mutta pysyy ehdottoman uskollisena puolisolleen.

No mitäpä merkillistä tässä oli? Tytönhupakko rakastui, häntä kokeneempi nuorukainen ei ottanut asiaa vakavasti, mutta hullaantui myöhemmin siihen kypsään kaunottareen, joka tytöstä oli kasvanut. Jälkimmäinen taas pysyi uskollisena vaimona, kuten asiaan kuului. Oliko siinä sankaruutta? Eikö asian pitänytkin olla juuri niin, kuten koululaisella pitäisi olla käytöksestä puhdas kymppi? Kyseessä oli siis se tavallinen tarina, kasvu tytöstä naiseksi?

Voisiko Tatjana ja hänen sankaruutensa kertoa meille tässä ja nyt jotakin merkityksellistä venäläisestä sankaruudesta vai kuuluuko tarina kokonaan 1800-luvulle?

Sekä Belinski että puoli vuosisataa hänen jälkeensä Dostojevski antoivat joka tapauksessa Tatjanalle ja hänen persoonalleen tavattoman merkityksen. Itse Jevgeni oli tyhjänpäiväinen keikari, joka ei saanut mitään mainittavaa aikaan lukuun ottamatta sitä, että tappoi kaksintaistelussa ystävänsä ilman mitään järkevää syytä. Hän oli tarpeeton ihminen, ikävystynyt ja ontto ja samalla aikansa totuudenmukainen kuva. Hänen sairautensa oli sama kuin koko Euroopan kultaisella nuorisolla: spleen, ikävystyminen. Maladie du siécle. Ahdistavan Biedermeier-epookin aiheuttama masennus.

Ehkäpä se juonsi juurensa tuohon sukupuolten väliseen jännitteeseen, joka syntyi kun tytöistä tuli kauppatavaraa ja tarkoin varjeltu kielletty hedelmä, jota sai katsoa, mutta ei koskea? Eristettyinä toisistaan sukupuolet alkoivat laulaa kuin kanarialinnut häkeissään. Jos häkit olisi avattu, olisi laulu loppunut siihen.

No, joka tapauksessa Onegin esitetään tyypillisenä aikansa tuotteena. Hän on blaseerautunut ja väsähtänyt varhaisvanha komistus, joka osaa kaiken, mitä seurapiireissä tarvitaan, mutta ymmärtää itsekin, miten tyhjää se on. Hän pitää Byronia pöydällään, siteeraa ulkomuistista latinalaisia runoilijoita suhteellisen oikein, osaa keskustella Benthamista ja Say’sta. Hän on lyhyesti sanoen ontto tyhjäntoimittaja.

Tatjana sen sijaan oli maalaiskodin kasvatti. Ei varsinainen kaunotar, mutta rehellinen ja sielultaan venäläinen. Hän rakastui, koska näin oli nuorelle tytölle säädetty. Se, että kohteena oli juuri tuo Onegin, kauhistuttaa kertojaakin:

Tatjana, milaja Tatjana!

S toboj teper ja sljozy lju;

Ty v ruki modnogo tirana

uz otdala sudbu svoju

Tatjana, voi Tajtana, nyt itken takiasi. Olet nyt antanut kohtalosi muodikkaan tyrannin käsiin…

Mutta itse asiassa Onegin käyttäytyy kuin herrasmies. Hän selittää, ettei hänestä ole perheenpääksi ja että hän itse asiassa on kelvoton luonne, mikä pitää paikkansa, mutta Oneginin oman käsityksen mukaan lienee ollut melko ansiokasta byronismia.

Joka tapauksessa Tanja  –hän on itse asiassa vasta kolmetoistavuotias- ei lakkaa rakastamasta Oneginia. Hän on aikamoinen hupakko ja luottaa njanjan opettamiin taikoihin ja enteisiin. Toisaalta hän on mietteliäs ja vakava hahmo, joka imee viisautta venäläisestä maisemasta ja rakastaa venäläistä talvea:

Tatjana,( russkaja dušoju,

sama ne znaja potšemu)

s jejo holodnoju krasoju,

ljubila russkuju zimu

na solntse inej v den moroznyj,

i sani, i zareju pozdnoj

sijanje rozovyh snegov

i mglu kreštšenskih vetšerov…

Joskus myöhemmin, sen jälkeen kun kurjan verityön tehnyt Onegin on hävinnyt seudulta, Tatjana käy hänen tyhjässä talossaan. Nyt hän tajuaa Oneginin koko kaameuden:

teper jasneje –slava bogu-

togo, po kom ona vzdyhat

osuždena sudboju vlastnoj

tšudak petšalnyj i opasnyj

sozdanje ada il nebes

sej angel, sej nadmennyj bes…

slov modnyh polnyj leksikon?

už ne parodija li on?

Luojan kiitos, nyt selveni mikä tuo mies oikein oli, surkea ja vaarallinen pelle, enkeli vai naamioitunut piru…  täysi muotisanojen sanakirja. Ettei vain ollut parodia koko mies?

No, onneton Jevgeni sai siis varsin armottoman tuomion niin Tatjanalta kuin kertojaltakin. Tämän vuoksi ei kyllä oikeastaan tunnu mitenkään kummalliselta se, että sankaritar hylkää Oneginin lähentelyt loppukohtauksessa. Ruhtinatarta näetkös, kyllä kelpaisi liehitellä ja nauttia skandaalin suomasta maineesta…

Oneginin tunne on joka tapauksessa suurta ja varmaan niin aitoa, kuin hän osaa, mutta mahtaako se olla kovin paljon? Tatjana ei pohjimmiltaan anna koko pietarilaiselle loistolle ,mitään arvoa ja hän olisi mieluummin maalla pikku talossaan, mutta silloinpa ei Onegin keksisi mitään syytä kiinnostua hänestä. Oikeastaan on kovin kummallista, että Tatjana yhä rakastaa tuota kummitusta, joka itse asiassa on rakastunut vain hänen valheelliseen haavekuvaansa. Joka tapauksessa kuuluisassa ja usein lauletussa loppukohtauksen säkeistössä sankaritar sanoo:

A štšastje bylo tak vozmožno,

tak blizko!.. No sudba moja

už rešena,  neostorožno,

byt možet  postupila ja

…

ja znaju: v vašem serdtse jest

i gordost i prjamaja tšest

ja vas ljublju (k tšemu lukavit?)

no ja drugomu otdana

ja budu vek jemu verna

Onni oli kerran niin lähellä ja niin mahdollinen, mutta Tatjanan kohtalo oli nyt jo ratkaistu. Sankaritar ilmoittaa ajattelevansa, että Oneginilla on ylpeyttä ja jopa rehellisyyttäkin hyväksyä asia. Hän rakastaa kyllä tätä, mutta kuuluu toiselle ja on aina hänelle uskollinen.

No, yhtä kaikki. Ehkäpä Tatjanan podvig, urotyö on todella valtava, jos hänen rakkautensakin on sitä, siitähän asia riippuu. Kaiketi asia joka tapauksessa on syytä nähdä aikakauden byronismin taustaa vasten: sentimentalismi, oman tunteen palvonta oli Euroopan muodikkaissa piireissä ryöstäytynyt valloilleen. Venäjällä se viihtyi kuin kotonaan. Mutta tämä tapahtui niissä kosmopoliittisissa ja kansasta irtautuneissa piireissä, joihin kuuluivat Oneginin kaltaiset juurettomat tyypit, kävelevät katastrofit, jotka eivät viihtyneet venäläisessä maalaiskartanossa, vaan halveksivat sen rahvaanomaisuutta.

Yhtä kaikki, itse tarina ei ole kovinkaan konstikas eikä Tatjanan urotyö aivan erityisen vaikuttava. Hänen tavaton symbolinen merkityksensä sankarina liittyykin ennen muuta Puškinin nerokkuuteen ja runoelman kummalliseen realismiin, jota runomuoto tuntuu vain tukevan.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Tatjanalla ei taida olla vastinetta tai sitten vain en sitä muista tai tiedä. Runebergilta kai sitä lähinnä olisi etsittävä, mutta hänen merkityksensä nyky-Suomessa ei enää ole verrattavissa Puškinin rooliin Venäjällä.

Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.

Nöyryydellä ylpeilystä

 

Venäjä Euroopan opettajana

 

Kuten muistetaan, Dostojevski pohdiskeli, että Venäjällä, joka oli kurja ja takapajuinen, oli kuitenkin ylpeälle Euroopalle opetettavana ehkä jopa se kaikkein tärkein, mitä maailmasta löytyi. Eurooppa oli menettänyt uskonsa Jumalaan eikä kaikki sen rikkaus ja valta auttanut ihmistä tuumaakaan lähemmäs sitä, mikä elämässä oli arvokasta.

Nöyrry, ylpeä ihminen, julisti Dostojevski ja se oli evankeliumi, jonka venäläinen yhtä luontevasti omaksui kuin eurooppalainen sen hylkäsi. Venäjä oli vielä sanova Euroopalle uuden sanan, ennusti Dostojevski. ja moni otti asian tosissaan.Kuten muistamme, vielä Spenglerin historiosofiassakin Venäjälle ennustettiin uuden uskonnollisuuden kehittäjän roolia.

Dostojevskin ja muidenkin 1800-luvun venäläisten ajattelijoiden näkemykset Europan ja Venäjän suhteesta lähtivät liikkeelle sen tosiasian pohjalta, että Venäjä oli jälkeenjäänyt valtio. Missään läntisessä Euroopassa ei maaorjuus enää ollut aivan äskettäinen ilmiö, absolutismi yhä toimiva poliittinen järjestelmä tai kansan oppimattomuus lähes kaikenkattavaa.

Tuohon samaan venäläiseen tilanteeseen liittyi valtakulttuurin naiivi uskonnollisuus. Ylhäisö oli toki lukenut Voltairensa jo 1700-luvulla ja intelligentsijan ateismi oli militanttia, mutta monikymmenmiljoonainen rahvas oli yhä kauttaaltaan uskonnollista. Euroopassa kaikki oli jo toisin.

Valistuksen perintöä kantava, hedonistinen ja skeptinen Eurooppa saattoi tarjota vain nihilismiä ja parhaassa tapauksessa nautintoja. Venäjä sen sijaan ymmärsi köyhyyden, kärsimyksen ja kieltäymyksen arvon. Idän kirkon pyhimyksetkin olivat suuria katujia ja askeetteja, jotka voittivat omat halunsa ja pyyteensä.

Lännen sankarit sen sijaan olivat ennen muuta taistelijoita, jotka väkivalloin kukistivat muita ja toivat esille itseään. Läntinen ihminen oli egoisti, venäläinen altruisti. Tässä ilmeni kahden vastakkaisen prinsiipin ristiriita, katsoivat myös slavofiilit, ei pelkästään Dostojevski. Asian nykysestä arvostuksesta ks. есим. Vihavainen: Haun сулакшин tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nöyryyden ei kai oikeastaan pitäisi synnyttää halveksuntaa ja vihaa, mutta venäläisten 1800-luvun lopun ajattelijoiden piirissä kyllä ilmeni sellaistakin. Koko tuo moraalisesti kelvoton Eurooppa inhotti muutamia patriootteja, jotka kehottivat kääntämään selän koko Euroopalle ja kieltäytymään sen kulttuurisesta annista.

Kun asia nyt taas on ajankohtainen, pistän tähän uusintana vanhan blogin. Koskaan ei loittoneminen lännestä ole Venäjällä kovin monta vuotta kestänyt, saapa nähdä, miten nyt käy.

Tilannehan on nyt paljossa samanlainen kuin se oli 1800-luvulla. Venäjä on niin sanotusti myöhästynyt ja edustaa henkisesti toista aikakautta kuin länsi. Näinhän muuten sanottiin aikanaan myös Hitlerin Saksasta. Onko edelläkulkija joka suhteessa jäljittelemisen arvoinen, on kysymys erikseen. Tässä ajatellaan nyt vain tuon eriaikaisuuden merkitystä kokemuspohjana, jolta ajattelu lähtee.

Tässä nyt joka tapauksessa mustin virkistämiseksi sitten asiaa 1800-luvun lopulta

 

 

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

 

 

 

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

 

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.

 

Itserakas nuoriherra

 

Vilnan Jevgeni

 

Liettua on nykyään poikkeustilassa, vaikka ei sitä mitenkään huomaa. Paljon on kertynyt Putinin ansioluetteloon parissa vuodessa ja siihen voi varmaan liittää senkin, että Vilnan venäläisen teatterin nimeksi on nyt tullut vanha teatteri (Vilnius senasis teatras). Vielä se sentään venäläisiä kappaleita venäjäksi esittää.

Jo vuonna 2013 sai tässä teatterissa ensi-iltansa Jonas Vaitkusin ohjaama Jevgeni Onegin ja taas se oli vetänyt katsomon täyteen. Liettuassa ei venäjänkielisten määrä ole samaa luokkaa kuin Latviassa tai Virossa ja luultavasti moni käytti hyväkseen myös liettuankielistä tekstitystä, joka heijastettiin näyttämön yläpuolelle.

Jevgeni Onegin on luultavasti Puškinin tunnetuin ja myös ylistetyin näytelmä. Se on kirjoitettu mestarilliseen runomuotoon ja jokainen siihen tutustunut luultavasti osaa siitä jonkin pätkän ulkoa. Kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla F.M. Dostojevski esitti koko kansallisen filosofiansa juuri tämän näytelmän kautta (ks. Vihavainen: Haun vsetšelovek tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläisyyden inhimillinen suuruus oli Dostojevskin mukaan sen kyvyssä asettua toisten ihmisten asemaan kansallisuudesta riippumatta. Tämä nosti venäläisen tavallaan kansallisuuksien yläpuolelle, hänestä tuli kaikki-ihminen, vsetšelovek.

Tänä päivänä koko juttu tuntuu olevan raakaa pilaa, mutta tämän luokan kansalliset myytit meidän on yhtä kaikki syytä ottaa vakavasti. Historiassa niillä on merkittävä roolinsa. Puškin ja Jevgeni Onegin ovat tänä päivänä aivan erityisen ajankohtaisia, ainakin jos niin halutaan.

Itse Jevgeni Oneginissa kerrottua tarinaa olen aina rohjennut pitää hieman tyhjänpäiväisenä. Pari nuorta neitokaista ja pari tyhjäntoimittajanuorukaista joutuu toistensa lumoihin, kuka enemmän, kuka vähemmän. Yksi nuori mies ammutaan järjettömässä kaksintaistelussa ja yksi neitonen hylätään, mutta vartuttuaan nuori keikari ymmärtää, että olikin oikeasti rakastunut tuohon jaloon hahmoon, tai ainakin olisi pitänyt olla.

Kuitenkin tuo nuori mies, Onegin, on täysi m****u, kuten nykyään sanotaan ja Tatjanakin huomaa tämän: eikö hän ole parodia koko mies…? (Vihavainen: Haun tatjana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Ainakaan minusta tuollaisen komeljanttarin muistonkin hylkääminen ei sen jälkeen ole kummoinenkaan moraalinen urotyö.

Arvaan kuitenkin, että Dostojevskin mielessä liikkuivat jotkin ylevät ja nerokkaat mietteet, kun hän korotti Tatjanan venäläisyyden tunnuskuvaksi. En nyt yritä sen enempää häntä tässä seurata. Tuon kuuluisan puheenkin voitte lukea suomeksi Vesa Oittisen toimittamassa dokumenttikokoelmassa Venäjä ja Eurooppa.

Teatterikappaleena Vilnan vanhassa teatterissa esitettiin nyt sellainen Jevgeni, jota en romaanista tunnistanut, mutta siihenhän ohjaajilla on nykyään oikeus ja jopa velvollisuus.

Lyhyesti sanoen kappale koostui osista, jotka olivat osittain aivan nerokkaasti esitettyjä ja osittain kovin arvoituksellisia.

Jälkimmäisiin kuuluivat näyttämöllä koko ajan oleilleet Pietari Suuren, Napoleonin, Leninin ja Stalinin haamut eli valkoisiksi kalkitut hahmot. Ehkäpä ne jotenkin esittivät ikuista ihmiskuntaa ja venäläisyyttä, jonka taustaa vasten myös barin Larinin maatilalla tapahtunut draama on nähtävä. Ei tämäkään tulkinta kyllä minulle mitään ahaa-elämystä tuota.

Myöskään tuota Jevgeniä en voisi tunnistaa Puškinin teoksesta. Tässä hän nimittäin on todellinen mefisto, ellei pahempaa. Tatjanaan kohdistettu viha ja halveksinta menee yli kaiken kohtuuden ja aivan käsittämättömäksi jää, miten sama henkilö sitten katuu sitä, ettei ymmärtänyt onneaan silloin, kun se oli niin lähellä. Oliko kyse vain rahasta ja Moskovan seurapiireistä?

Näyttämön Tatjana jää, hylätyksi tulleena, kantamaan hevosen satulaa, jonka saa heitettyä harteiltaan vasta kohdattuaan Jevgenin sitten vuosien kuluttua ja sanottuaan tälle, että pysyy kyllä uskollisena puolisolleen. Kostoa tai ei, mutta kun sen sai sanottua, taakka putosi harteilta. No, ymmärrän.

Ymmärrettävää on myös Tatjanan riepottelu näyttämölle tuodun rodeohevosen selässä, intohimothan ne siinä jylläävät ja sydänsurut.

Tanssi, laulu ja näyttelijäntyö yleensä ovat tässä näyttämöllepanossa kiitettävällä tasolla. Aivan herkullinen on se kohtaus, jossa naisparvi muuttuu kanoiksi ja alkaa kotkottaa ja liikehtiä sen mukaisesti. Myös tanssijoiden akrobatia on vaikuttavaa.

Mutta löytääkö tästä nyt jonkinlaisen uuden kokonaistulkinnan Puškinin mestariteokselle? Onko Jonas Vaitkusin luoma kokonaisuus jonkinlainen kommentti Puškinille tai Dostojevskille?

Jos se on, en ymmärrä millä tavalla. Minusta tämä dramatisointi on mainion viihdyttävä ja ammattitaitoisesti esitetty, mutta haluaako se sanoa jotakin, en tiedä.

Arvostelijat lähtevät nykyään yleensä siitä tai ainakin vielä Jukka Kajavan aikoina lähtivät, että näytelmissä on tärkeää kaksi asiaa: artikuloinnin selvyys ja esityksen sanoman edistyksellisyys vs. taantumuksellisuus.

Tämän mukaisesti voin puolestani todeta, että teos tietenkin on taantumuksellinen esittäessään Tatjanan ylistämällä alistettuna jonkinlaisena uhrina, joka vasta aivan lopussa saa suunvuoron. Mutta se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

En nähnyt esityksessä myöskään yhtään LBGTQ-ihmistä, mikä varmasti vääristää sen maailmaa edistyksellisen nykyälykön maailmankuvaan verrattuna. Voi kyllä olla, ettei mielikuvitukseni vain riittänyt.

Mitä artikuloinnin selvyyteen tulee, se vaihteli huomattavasti. Ja sitä paitsi kertoja yhdessä kohtaa sanoi toisen sanan, kuin olen Puškinin tekstissä tottunut näkemään: ни общих мнений, ни страстей lukee kirjassa eikä ни общих мыслей, ни страстей.

Nih! Mutta esitys oli niin hyvä, että kyllä sen jaksaisi uudelleenkin katsoa.

Mistä lähdettiin?

 

Miten tähän oikein tultiin?

 

Motto:

А счастье было так возможно,

Так близко!.. Но судьба моя

Уж решена. Неосторожно,

Быть может, поступила я…

 

Puškin, Jevgeni Onegin

 

 

Kukapa olisi uskonut, että Ukraina joutuu mielettömään teurastukseen, kun ”veljeskansan” Suuri Johtaja kahdeksan vuoden viiveellä huomaakin olevansa pakotettu suorittamaan maassa erikoisoperaation, joka hämmästyttävästi muistuttaa sotaa. Maailmantalous nyrjähtää raiteiltaan ja ydinsota tulee päiväjärjestykseen, kun sillä uhkaillaan aivan häpeämättömästi.

Vain harva kykeni uskomaan tämä mahdolliseksi vielä kymmenisen vuotta sitten, lukuun ottamatta tietenkin joitakin henkilöitä, jotka lehtiemme mukaan ovat olleet Venäjän ja luultavasti myös Ukrainan suhteen ”aina oikeassa”.

Heitä en kuitenkaan ota vakavasti. Mielestäni kiinnostavampia ovat ne vastuunalaiset tahot ja syvälliset ttktijat, jotka eivät suinkaan  ole olleet aina oikeassa, vaan sen sijaan pitäneet todennäköisempinä rationaalisia ratkaisuja, jotka olisivat palvelleet ainakin omaa etua.

Kuinka sanoikaan Jevgeni Oneginin Tatjana aikoinaan: Niin lähellä on onni ollut…! Vaan kohtaloin, on ratkennut. Kenties ma liian varomaton ollut lien?

Vielä kahdeksan vuotta sitten aivan toisenlainen tulevaisuus ei näyttänyt vain mahdolliselta, vaan väistämättömältä siihen saakka, kunnes tapahtui suuri hurahdus.

Kyseessä oli eräänlainen yleisen mielipiteen maanjäristys, joka muutti suurten joukkojen käsityksiä siitä, mikä tässä maailmassa oli toivottavaa, todennäköistä tai edes mahdollista. Veljeskansat, Venäjä ja Ukraina joutuivat nyt vastakkain, Euroopasta ja lännestä tuli ihmisten mielikuvituksessa Venäjän vihollisia ja presidentti Putin, johon jo oli kyllästytty, tuntui taas Suurelta Johtajalta ja vuosisataisnerolta, jota seuraamalla venäläinen ihminen astuisi voitosta voittoon.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti ja tuotti tilanteen, jossa oli suuren onnettomuuden ainekset. Kuitenkin voitiin toivoa vielä normaalia ulospääsyä tilanteesta ja oli kaikki syyt siihen pyrkiä, mutta sitten…

Selatessani vanhoja blogejani törmäsin tähän raporttiin Levada-keskuksen tutkimuksista, joiden muisteleminen antaa paljon eväitä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiselle.

Tässäpä tämä:

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Suuri hurahdus

 

Suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui

 

Venäjän kansa on konservatiivista, arvioi Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov 15.4. instituuttinsa kotisivulla julkaistussa artikkelissaan. Tämä ei tarkoita vain elämänarvoja, jotka nekin ovat pikkuhiljaa kehittyneet konservatiivisempaan suuntaan, vaan muutosten pelkoa. 1990-luvun muutokset olivat keskivertovenäläiselle sellainen sokki, että suuret mullistukset eivät häntä houkuttele.

Älymystö on Venäjällä kuitenkin perinteisesti suhtautunut kansaan alentuvasti.  Vaikka kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa on ajatellut asioista ”väärin”, ei sitä ole haluttu edes ottaa huomioon.  Tässä näyttäisi olevan jotakin tuttua. ”Perusvenäläisen” mielipidettä ei ole älymystöpiireissä pidetty minkään arvoisena, vaikka hän kuten intellektuellikin joutuvat elämään vain yhden ainoan elämänsä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Hallitukset jokaisessa maassa joutuvat kuitenkin aina ottamaan enemmistön mielialat huomioon ja pyrkivät niihin vaikuttamaan.

Venäläisten mielipiteet ulkopolitiikasta, lännestä ja Euroopasta ovat olleet kauan melko stabiileja, ainakin Jugoslavian sodan maininkien tyynnyttyä. Mutta sitten Ukrainan tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään aiheuttivat melkoisen mylläkän venäläisten käsityksissä itsestään ja ympäristöstään. Tämä oli Gudkovin mielestä ”uskomaton ja odottamaton” asia. 85% haastatelluista oli maaliskuun lopussa joutunut iloisen kiihtymyksen valtaan Krimin johdosta. Häpeää tai suuttumusta tunsi vain seitsemän prosenttia.

Kun katselee vanhoja Levada-keskuksen tutkimuksia suhtautumisesta Ukrainaan, näyttää ajatus kansojen läheisistä väleistä aika vakuuttavalta. Yli puolet vastaajista on 2000-luvulla jatkuvasti ollut sitä mieltä, että Venäjän ja Ukrainan pitäisi kyllä olla itsenäisiä valtioita, mutta keskenään ystävällisissä suhteissa ja rajat avoimina, ilman passi- ja tullimuodollisuuksia.

Samaan aikaan ajatus Neuvostoliiton palauttamisesta on eri vuosina saanut kannatusta noin 15-25 prosentilta väestöstä. Jonkin verran suositumpi on ollut ajatus EU:n tyyppisestä entisten neuvostotasavaltojen liitosta, jota on kannattanut parikymmentä prosenttia. Kaikkien tasavaltojen itsenäisen olemassaolon ajatus on nauttinut vain vähän yli kymmenen prosentin kannatusta.

Valko-Venäjä on koettu Venäjälle läheisimmäksi maaksi, mikä on luonnollista jo kielellisistä syistä, mutta Ukraina on ollut hyvä kakkonen, tosin ulkomaa, mutta enemmistölle kuitenkin ”meikäläinen”. Ukrainan demokraattisuudesta sen sijaan on ollut melko skeptinen käsitys. Vuonna 2010 arvioi 57 prosenttia venäläisistä, että Venäjä oli demokraattisempi maa kuin Ukraina. Samaan aikaan 10 prosenttia arveli molempien olevan yhtä epädemokraattisia eikä 16 prosenttia osannut vastata.

Sanottakoon tässä varmuuden vuoksi, että Venäjää, kuten Ukrainaakin kaikkine puutteineen on ollut syytä pitää demokratioina ainakin näihin asti ja toivottavasti tästedeskin. ”Demokraattisuuden” määrä, joka on vaikeasti mitattavissa, on tietenkin jättänyt niissä paljonkin toivomisen varaa. Tilanne lienee molemmissa maissa tällä hetkellä huonompi kuin koskaan sitten 1990-luvun.

Venäjän intelligentsija on tietenkin aina valppaasti kiinnittänyt huomiota Venäjän demokratian puutteisiin. Se toki kuuluu sen velvollisuuksiin. Myös Venäjän kansan syvät rivit ovat osanneet olla kriittisiä vallanpitäjiin nähden. Mainitussa Gudkovin artikkelissa, joka löytyy Levada-tsentrin kotisivulta, kirjoittaja toteaa, että kyselyissä viime vuosina on havaittu, että kansan mielestä poliitikoille ovat tyypillisiä negatiiviset ominaisuudet, pyrkyryys, ahneus, kansalaisten ja lakien halveksunta jne. Negatiivisten ominaisuuksien suhde positiivisiin oli 5:1 ja 83% suhtautui poliitikkoihin kielteisesti.

Myös Putinin glooria on viime vuosina himmentynyt ja lähes puolet oli jo sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa johtajaa olisi vaihdettava.

Mutta sitten kansan mieliala alkoi muuttua. Viime vuoden marraskuusta tämän vuoden maaliskuuhun muutos oli selvä ja Gudkovin mukaan siinä merkittävää osaa näytteli myös propaganda. Putinin hallinnon ”sota” kansalaisyhteiskuntaa vastaan, pitkäaikainen lännenvastaisten ja antiliberaalisten arvojen istuttaminen on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Parin viime vuonna propagandaan on tullut kolme hyvin tärkeää tekijää, lännenvastaisuus, homofobia ja pedofilian vastustaminen, joiden avulla vastustajaa on onnistuttu kompromettoimaan

Ukrainan integroituminen EU:hun ei itse asiassa vielä hiljattain herättänyt erityisiä tunteita, 50% kansasta suhtautui siihen neutraalisti ja piti sitä maan sisäisenä asiana.  69-70% vastusti Ukrainan painostamista.

Tilanne alkoi muuttua joulukuussa, kun Maidan radikalisoitui. Silloin aktivoitui myös ukrainalaisvastainen propaganda. Myös ksenofobia yleensäkin voimistui. Ajatusta siitä, että länsi oli tunkemassa Venäjää pois sille kuuluvasta etupiiristä, syötettiin yleisölle. Maaliskuussa nousi esille teema fasisteista ja natseista ja uhasta venäläisten olemassaololle Ukrainassa. Ajatus Venäjän maiden palauttamisesta ilmaantui jo helmikuussa ja oli vahvasti esillä maaliskuussa.

Mutta miksi yleisö, joka oli ollut varsin konservatiivista ja pelännyt konflikteja, yhtäkkiä alkoi tukea Venäjän toimia Krimillä? Sitä edistivät salaliittoteoriat ja ukrainalaisten esittäminen lapsellisina ja toimintakyvyttöminä banderalaisten ja natsien välikappaleina. Venäjän provokaatioihin kieltäydyttiin uskomasta, vaikka ”vihreitä miehiä” kyllä näytettiin. Se nyt vain ei sopinut kuvaan.

 Ilmeisesti joukkojen konformismi näytteli osaa suuressa mielipiteiden muutoksessa, kun mullistuksia pelkäävä joukko alkoi äkkiä kannattaa Venäjän aktiivisuutta. Järjestys mikä tahansa oli parempi kuin anarkia. Tämä ajatus sopi konservatiiviseenkin mentaliteettiin. Yhteisyyteen liittyvät ideat taas ovat Venäjällä vallan monopolina ja perustuvat väkivallan käytön tunnustamiseen.

Niinpä 79% venäläisistä katsoi Krimin tapahtumien merkitsevän sitä, että Venäjä oli palaamassa suurvallan rooliin ja vain 9% oli sitä mieltä, että tapahtumat pikemmin todistivat Venäjän johdon seikkailupolitiikasta. Suurin osa myös uskoi, että nimenomaan ukrainalaiset olivat syyllistyneet väkivaltaan ja vain 3% piti venäläisiä vastuullisina siitä.

Kirjoittaja pohdiskelee sitä psykologista mekanismia, joka tässä käytöksessä ilmenee ja arvelee, että taustalla on heikko itsetunto. Konformismikin voi olla puolustusmekanismi, joka suojaa siltä epämiellyttävältä totuudelta, että yksilö Venäjällä on vallasta riippuvainen.

Tämän vuoden huhtikuun toisena päivänä Levada-keskus julkaisi artikkelin siitä, miten venäläiset olivat ”loukkantuneet” länteen Ukrainan takia.

Perinteisestihän Venäjällä on suhtauduttu Eurooppaan hyvinkin myönteisesti. Vielä tämän vuoden alussa myönteinen mielipide oli 51%:lla ja kielteinen 34%:lla. Nyt kielteisiä on 53% ja myönteisiä 32%.

63% venäläisistä katsoo NATO:n olevan vaarallinen Venäjälle, mikä on ollut jo vuosia vakiintunut luku. Nyt kuitenkin myös 44% katsoo, että tämän liiton jäsenmailla on syytä pelätä Venäjää ja suunnilleen sama määrä on toista mieltä, kun tämä luku aiemmin oli paljon pienempi. Krimin operaatio on suuresti lisännyt luottamusta armeijaan, vaikka siellä ei sotaa käytykään. Konfliktin muuttumista sotilaalliseksi ei kuitenkaan pidä todennäköisenä 61% ja sitä pitää mahdottomana 14%. Todennäköisenä sitä pitää 16%.

Mutta vakautta rakastavat venäläisetkin saattavat joskus hurahtaa, kuten Krimin tapaus osoittaa.

Vielä maaliskuun alussa tehdyssä tutkimuksessa niukka enemmistö oli enemmän (20%) tai vähemmän (38%) valmis venäläisten joukkojen viemiseen Krimille ja vain 21% kannatti joukkojen viemistä Ukrainaan ”verenvuodatuksen estämiseksi”, kun taas 37% kannatti Venäjän esiintymistä yhtenä kansainvälisenä välittäjänä. Kaiken takana oli käsitys vallitsevasta anarkiasta ja venäläisiin kohdistuvasta uhasta.

Valtion propagandakoneisto Venäjällä on aivan ilmeisesti tehokas, kun sopivanlaatuista tavaraa halutaan myydä suurelle yleisölle. Levadan tutkimukset osoittavat, että Venäjän hallituksen ei tarvinnut keksaista tyhjästä yleistä mielipidettä, kun se on julistanut suojelevansa Ukrainan tai Krimin venäläisiä. Näiden todella on uskottu olevan vaarassa.

Kaikkea tuskin kuitenkaan kannattaa selittää manipulaatiolla. Terävä analyytikko Vladimir Pastuhov (Polit.ru 14.4.14) huomauttaa, että tässä pelissä on enemmänkin toimijoita. Yksi niistä on Ukraina, jonka nationalismia Pastuhov nimittää ”infantiiliksi”. Venäjän nationalismi taas on ”arkaaista” ja lännen nationalismi ”postmodernistista”.

Onneton Ukraina ei ole osoittanut kykyä kehittyä normaaliksi valtioksi eikä edes Venäjän tapaiseksi sellaisen korvikkeeksi, koska sillä ei ole ollut jälkimmäisen luonnonvaroja. Venäjään Ukraina on yksinkertaisesti taloudellisesti sidottu, eikä asia parane poliitikkojen toiveajattelulla olivatpa he sitten Kiovassa tai Brysselissä. Niin Ukraina kuin Länsi ovat nekin osallisia tapahtuneeseen. Länsi ärsyttää Venäjää suotta pseudoliberaalilla messiaanisuudellaan, joka kuuluu toiseen aikakauteen kuin se, mitä Venäjä elää. Myöskään ukrainalaisen nationalismin infantiilisuus ja maan surkea tilanne eivät muuta sitä pelkäksi uhriksi.

Surullista on, että tähän maailmanaikaan ovat kansat ja valtiot vielä alentuneet pelaamaan nationalistisilla ja ksenofobisilla panoksilla. Tosiasia kuitenkin on, että ne näyttävät joskus toimivan ainakin vallanpitäjien kannalta hyvin, ehkä petollisen hyvin. Tulevaisuudessa vasta tiedämme, millaisia hedelmiä nykyisenlainen politiikka itse kullekin osapuolelle on tuova. Valitettavasti sen vaihtoehto jää kokeilematta