Itserakas nuoriherra

 

Vilnan Jevgeni

 

Liettua on nykyään poikkeustilassa, vaikka ei sitä mitenkään huomaa. Paljon on kertynyt Putinin ansioluetteloon parissa vuodessa ja siihen voi varmaan liittää senkin, että Vilnan venäläisen teatterin nimeksi on nyt tullut vanha teatteri (Vilnius senasis teatras). Vielä se sentään venäläisiä kappaleita venäjäksi esittää.

Jo vuonna 2013 sai tässä teatterissa ensi-iltansa Jonas Vaitkusin ohjaama Jevgeni Onegin ja taas se oli vetänyt katsomon täyteen. Liettuassa ei venäjänkielisten määrä ole samaa luokkaa kuin Latviassa tai Virossa ja luultavasti moni käytti hyväkseen myös liettuankielistä tekstitystä, joka heijastettiin näyttämön yläpuolelle.

Jevgeni Onegin on luultavasti Puškinin tunnetuin ja myös ylistetyin näytelmä. Se on kirjoitettu mestarilliseen runomuotoon ja jokainen siihen tutustunut luultavasti osaa siitä jonkin pätkän ulkoa. Kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla F.M. Dostojevski esitti koko kansallisen filosofiansa juuri tämän näytelmän kautta (ks. Vihavainen: Haun vsetšelovek tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläisyyden inhimillinen suuruus oli Dostojevskin mukaan sen kyvyssä asettua toisten ihmisten asemaan kansallisuudesta riippumatta. Tämä nosti venäläisen tavallaan kansallisuuksien yläpuolelle, hänestä tuli kaikki-ihminen, vsetšelovek.

Tänä päivänä koko juttu tuntuu olevan raakaa pilaa, mutta tämän luokan kansalliset myytit meidän on yhtä kaikki syytä ottaa vakavasti. Historiassa niillä on merkittävä roolinsa. Puškin ja Jevgeni Onegin ovat tänä päivänä aivan erityisen ajankohtaisia, ainakin jos niin halutaan.

Itse Jevgeni Oneginissa kerrottua tarinaa olen aina rohjennut pitää hieman tyhjänpäiväisenä. Pari nuorta neitokaista ja pari tyhjäntoimittajanuorukaista joutuu toistensa lumoihin, kuka enemmän, kuka vähemmän. Yksi nuori mies ammutaan järjettömässä kaksintaistelussa ja yksi neitonen hylätään, mutta vartuttuaan nuori keikari ymmärtää, että olikin oikeasti rakastunut tuohon jaloon hahmoon, tai ainakin olisi pitänyt olla.

Kuitenkin tuo nuori mies, Onegin, on täysi m****u, kuten nykyään sanotaan ja Tatjanakin huomaa tämän: eikö hän ole parodia koko mies…? (Vihavainen: Haun tatjana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Ainakaan minusta tuollaisen komeljanttarin muistonkin hylkääminen ei sen jälkeen ole kummoinenkaan moraalinen urotyö.

Arvaan kuitenkin, että Dostojevskin mielessä liikkuivat jotkin ylevät ja nerokkaat mietteet, kun hän korotti Tatjanan venäläisyyden tunnuskuvaksi. En nyt yritä sen enempää häntä tässä seurata. Tuon kuuluisan puheenkin voitte lukea suomeksi Vesa Oittisen toimittamassa dokumenttikokoelmassa Venäjä ja Eurooppa.

Teatterikappaleena Vilnan vanhassa teatterissa esitettiin nyt sellainen Jevgeni, jota en romaanista tunnistanut, mutta siihenhän ohjaajilla on nykyään oikeus ja jopa velvollisuus.

Lyhyesti sanoen kappale koostui osista, jotka olivat osittain aivan nerokkaasti esitettyjä ja osittain kovin arvoituksellisia.

Jälkimmäisiin kuuluivat näyttämöllä koko ajan oleilleet Pietari Suuren, Napoleonin, Leninin ja Stalinin haamut eli valkoisiksi kalkitut hahmot. Ehkäpä ne jotenkin esittivät ikuista ihmiskuntaa ja venäläisyyttä, jonka taustaa vasten myös barin Larinin maatilalla tapahtunut draama on nähtävä. Ei tämäkään tulkinta kyllä minulle mitään ahaa-elämystä tuota.

Myöskään tuota Jevgeniä en voisi tunnistaa Puškinin teoksesta. Tässä hän nimittäin on todellinen mefisto, ellei pahempaa. Tatjanaan kohdistettu viha ja halveksinta menee yli kaiken kohtuuden ja aivan käsittämättömäksi jää, miten sama henkilö sitten katuu sitä, ettei ymmärtänyt onneaan silloin, kun se oli niin lähellä. Oliko kyse vain rahasta ja Moskovan seurapiireistä?

Näyttämön Tatjana jää, hylätyksi tulleena, kantamaan hevosen satulaa, jonka saa heitettyä harteiltaan vasta kohdattuaan Jevgenin sitten vuosien kuluttua ja sanottuaan tälle, että pysyy kyllä uskollisena puolisolleen. Kostoa tai ei, mutta kun sen sai sanottua, taakka putosi harteilta. No, ymmärrän.

Ymmärrettävää on myös Tatjanan riepottelu näyttämölle tuodun rodeohevosen selässä, intohimothan ne siinä jylläävät ja sydänsurut.

Tanssi, laulu ja näyttelijäntyö yleensä ovat tässä näyttämöllepanossa kiitettävällä tasolla. Aivan herkullinen on se kohtaus, jossa naisparvi muuttuu kanoiksi ja alkaa kotkottaa ja liikehtiä sen mukaisesti. Myös tanssijoiden akrobatia on vaikuttavaa.

Mutta löytääkö tästä nyt jonkinlaisen uuden kokonaistulkinnan Puškinin mestariteokselle? Onko Jonas Vaitkusin luoma kokonaisuus jonkinlainen kommentti Puškinille tai Dostojevskille?

Jos se on, en ymmärrä millä tavalla. Minusta tämä dramatisointi on mainion viihdyttävä ja ammattitaitoisesti esitetty, mutta haluaako se sanoa jotakin, en tiedä.

Arvostelijat lähtevät nykyään yleensä siitä tai ainakin vielä Jukka Kajavan aikoina lähtivät, että näytelmissä on tärkeää kaksi asiaa: artikuloinnin selvyys ja esityksen sanoman edistyksellisyys vs. taantumuksellisuus.

Tämän mukaisesti voin puolestani todeta, että teos tietenkin on taantumuksellinen esittäessään Tatjanan ylistämällä alistettuna jonkinlaisena uhrina, joka vasta aivan lopussa saa suunvuoron. Mutta se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

En nähnyt esityksessä myöskään yhtään LBGTQ-ihmistä, mikä varmasti vääristää sen maailmaa edistyksellisen nykyälykön maailmankuvaan verrattuna. Voi kyllä olla, ettei mielikuvitukseni vain riittänyt.

Mitä artikuloinnin selvyyteen tulee, se vaihteli huomattavasti. Ja sitä paitsi kertoja yhdessä kohtaa sanoi toisen sanan, kuin olen Puškinin tekstissä tottunut näkemään: ни общих мнений, ни страстей lukee kirjassa eikä ни общих мыслей, ни страстей.

Nih! Mutta esitys oli niin hyvä, että kyllä sen jaksaisi uudelleenkin katsoa.