Tatjana

Tatjana –sankaritar

Aleksandr Puškinin runoromaani Jevgeni Onegin tunnetaan koko maailmassa ainakin oopperana. Toki sen runotkin on käännetty monille kielille. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1936, runoilijan satavuotisjuhlavuoden ja suuren terrorin huippuvuoden aattona. Lauri Kemiläisen käännös on erinomainen, mutta alkuteokseen verraten toki vain sen kalpea varjo.

Oneginin asema venäläisessä kirjallisuudessa on vertaansa vailla. Neroja toki laajalla Venäjän maalle oli ilmestynyt 1700-luvun mittaan paljonkin myös kirjallisuuden alalla, mutta vasta nyt tuli venäläisen yleisön tietoisuuteen todellinen kansallinen nero.

Onegin kertoi kyllä vain yhteiskunnan ohuen yläkerroksen asioista, mutta Vissarion Belinskin mukaan siinä oli enemmän kansanomaisuutta kuin missään venäläisessä kansanomaisessa teoksessa. Dostojevskin mielestä teos oli venäläisen elämän ensyklopedia. Se kertoi totuuden, ei kuvitelmaa ja juuri siksi siitä tuli niin valtavan merkityksellinen.

Kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa vuonna 1880 Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi vailla vertaa. Mistä oikein oli kysymys?

Itse tarina on oikeastaan aivan banaali. Nuori keikari –Onegin- liehittelee nuorta tyttöä, Tatjanaa, joka rakastuu häneen. Sen jälkeen nuoret eroavat, mutta tapaavat myöhemmin. Silloin Tatjana onkin naimisissa vanhan ja lihavan kenraalin, ruhtinaan kanssa, jota ei rakasta. Mutta hänestä itsestään on tullut ruhtinatar. Hän on upporikas seurapiirien keskushenkilö, joka loistaa persoonallisuudellaan. Nyt hän hurmaa Oneginin, joka rakastuu nyt –vasta nyt- Tatjanaan tulisesti ja kerjää hänen lempeään. Tatjana pysyy kuitenkin kylmänä. Itse asiassa hän on kyllä itsekin rakkauden tuskissa, mutta pysyy ehdottoman uskollisena puolisolleen.

No mitäpä merkillistä tässä oli? Tytönhupakko rakastui, häntä kokeneempi nuorukainen ei ottanut asiaa vakavasti, mutta hullaantui myöhemmin siihen kypsään kaunottareen, joka tytöstä oli kasvanut. Jälkimmäinen taas pysyi uskollisena vaimona, kuten asiaan kuului. Oliko siinä sankaruutta? Eikö asian pitänytkin olla juuri niin, kuten koululaisella pitäisi olla käytöksestä puhdas kymppi? Kyseessä oli siis se tavallinen tarina, kasvu tytöstä naiseksi?

Voisiko Tatjana ja hänen sankaruutensa kertoa meille tässä ja nyt jotakin merkityksellistä venäläisestä sankaruudesta vai kuuluuko tarina kokonaan 1800-luvulle?

Sekä Belinski että puoli vuosisataa hänen jälkeensä Dostojevski antoivat joka tapauksessa Tatjanalle ja hänen persoonalleen tavattoman merkityksen. Itse Jevgeni oli tyhjänpäiväinen keikari, joka ei saanut mitään mainittavaa aikaan lukuun ottamatta sitä, että tappoi kaksintaistelussa ystävänsä ilman mitään järkevää syytä. Hän oli tarpeeton ihminen, ikävystynyt ja ontto ja samalla aikansa totuudenmukainen kuva. Hänen sairautensa oli sama kuin koko Euroopan kultaisella nuorisolla: spleen, ikävystyminen. Maladie du siécle. Ahdistavan Biedermeier-epookin aiheuttama masennus.

Ehkäpä se juonsi juurensa tuohon sukupuolten väliseen jännitteeseen, joka syntyi kun tytöistä tuli kauppatavaraa ja tarkoin varjeltu kielletty hedelmä, jota sai katsoa, mutta ei koskea? Eristettyinä toisistaan sukupuolet alkoivat laulaa kuin kanarialinnut häkeissään. Jos häkit olisi avattu, olisi laulu loppunut siihen.

No, joka tapauksessa Onegin esitetään tyypillisenä aikansa tuotteena. Hän on blaseerautunut ja väsähtänyt varhaisvanha komistus, joka osaa kaiken, mitä seurapiireissä tarvitaan, mutta ymmärtää itsekin, miten tyhjää se on. Hän pitää Byronia pöydällään, siteeraa ulkomuistista latinalaisia runoilijoita suhteellisen oikein, osaa keskustella Benthamista ja Say’sta. Hän on lyhyesti sanoen ontto tyhjäntoimittaja.

Tatjana sen sijaan oli maalaiskodin kasvatti. Ei varsinainen kaunotar, mutta rehellinen ja sielultaan venäläinen. Hän rakastui, koska näin oli nuorelle tytölle säädetty. Se, että kohteena oli juuri tuo Onegin, kauhistuttaa kertojaakin:

Tatjana, milaja Tatjana!

S toboj teper ja sljozy lju;

Ty v ruki modnogo tirana

uz otdala sudbu svoju

Tatjana, voi Tajtana, nyt itken takiasi. Olet nyt antanut kohtalosi muodikkaan tyrannin käsiin…

Mutta itse asiassa Onegin käyttäytyy kuin herrasmies. Hän selittää, ettei hänestä ole perheenpääksi ja että hän itse asiassa on kelvoton luonne, mikä pitää paikkansa, mutta Oneginin oman käsityksen mukaan lienee ollut melko ansiokasta byronismia.

Joka tapauksessa Tanja  –hän on itse asiassa vasta kolmetoistavuotias- ei lakkaa rakastamasta Oneginia. Hän on aikamoinen hupakko ja luottaa njanjan opettamiin taikoihin ja enteisiin. Toisaalta hän on mietteliäs ja vakava hahmo, joka imee viisautta venäläisestä maisemasta ja rakastaa venäläistä talvea:

Tatjana,( russkaja dušoju,

sama ne znaja potšemu)

s jejo holodnoju krasoju,

ljubila russkuju zimu

na solntse inej v den moroznyj,

i sani, i zareju pozdnoj

sijanje rozovyh snegov

i mglu kreštšenskih vetšerov…

Joskus myöhemmin, sen jälkeen kun kurjan verityön tehnyt Onegin on hävinnyt seudulta, Tatjana käy hänen tyhjässä talossaan. Nyt hän tajuaa Oneginin koko kaameuden:

teper jasneje –slava bogu-

togo, po kom ona vzdyhat

osuždena sudboju vlastnoj

tšudak petšalnyj i opasnyj

sozdanje ada il nebes

sej angel, sej nadmennyj bes…

slov modnyh polnyj leksikon?

už ne parodija li on?

Luojan kiitos, nyt selveni mikä tuo mies oikein oli, surkea ja vaarallinen pelle, enkeli vai naamioitunut piru…  täysi muotisanojen sanakirja. Ettei vain ollut parodia koko mies?

No, onneton Jevgeni sai siis varsin armottoman tuomion niin Tatjanalta kuin kertojaltakin. Tämän vuoksi ei kyllä oikeastaan tunnu mitenkään kummalliselta se, että sankaritar hylkää Oneginin lähentelyt loppukohtauksessa. Ruhtinatarta näetkös, kyllä kelpaisi liehitellä ja nauttia skandaalin suomasta maineesta…

Oneginin tunne on joka tapauksessa suurta ja varmaan niin aitoa, kuin hän osaa, mutta mahtaako se olla kovin paljon? Tatjana ei pohjimmiltaan anna koko pietarilaiselle loistolle ,mitään arvoa ja hän olisi mieluummin maalla pikku talossaan, mutta silloinpa ei Onegin keksisi mitään syytä kiinnostua hänestä. Oikeastaan on kovin kummallista, että Tatjana yhä rakastaa tuota kummitusta, joka itse asiassa on rakastunut vain hänen valheelliseen haavekuvaansa. Joka tapauksessa kuuluisassa ja usein lauletussa loppukohtauksen säkeistössä sankaritar sanoo:

A štšastje bylo tak vozmožno,

tak blizko!.. No sudba moja

už rešena,  neostorožno,

byt možet  postupila ja

…

ja znaju: v vašem serdtse jest

i gordost i prjamaja tšest

ja vas ljublju (k tšemu lukavit?)

no ja drugomu otdana

ja budu vek jemu verna

Onni oli kerran niin lähellä ja niin mahdollinen, mutta Tatjanan kohtalo oli nyt jo ratkaistu. Sankaritar ilmoittaa ajattelevansa, että Oneginilla on ylpeyttä ja jopa rehellisyyttäkin hyväksyä asia. Hän rakastaa kyllä tätä, mutta kuuluu toiselle ja on aina hänelle uskollinen.

No, yhtä kaikki. Ehkäpä Tatjanan podvig, urotyö on todella valtava, jos hänen rakkautensakin on sitä, siitähän asia riippuu. Kaiketi asia joka tapauksessa on syytä nähdä aikakauden byronismin taustaa vasten: sentimentalismi, oman tunteen palvonta oli Euroopan muodikkaissa piireissä ryöstäytynyt valloilleen. Venäjällä se viihtyi kuin kotonaan. Mutta tämä tapahtui niissä kosmopoliittisissa ja kansasta irtautuneissa piireissä, joihin kuuluivat Oneginin kaltaiset juurettomat tyypit, kävelevät katastrofit, jotka eivät viihtyneet venäläisessä maalaiskartanossa, vaan halveksivat sen rahvaanomaisuutta.

Yhtä kaikki, itse tarina ei ole kovinkaan konstikas eikä Tatjanan urotyö aivan erityisen vaikuttava. Hänen tavaton symbolinen merkityksensä sankarina liittyykin ennen muuta Puškinin nerokkuuteen ja runoelman kummalliseen realismiin, jota runomuoto tuntuu vain tukevan.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Tatjanalla ei taida olla vastinetta tai sitten vain en sitä muista tai tiedä. Runebergilta kai sitä lähinnä olisi etsittävä, mutta hänen merkityksensä nyky-Suomessa ei enää ole verrattavissa Puškinin rooliin Venäjällä.