Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.

Nöyryydellä ylpeilystä

 

Venäjä Euroopan opettajana

 

Kuten muistetaan, Dostojevski pohdiskeli, että Venäjällä, joka oli kurja ja takapajuinen, oli kuitenkin ylpeälle Euroopalle opetettavana ehkä jopa se kaikkein tärkein, mitä maailmasta löytyi. Eurooppa oli menettänyt uskonsa Jumalaan eikä kaikki sen rikkaus ja valta auttanut ihmistä tuumaakaan lähemmäs sitä, mikä elämässä oli arvokasta.

Nöyrry, ylpeä ihminen, julisti Dostojevski ja se oli evankeliumi, jonka venäläinen yhtä luontevasti omaksui kuin eurooppalainen sen hylkäsi. Venäjä oli vielä sanova Euroopalle uuden sanan, ennusti Dostojevski. ja moni otti asian tosissaan.Kuten muistamme, vielä Spenglerin historiosofiassakin Venäjälle ennustettiin uuden uskonnollisuuden kehittäjän roolia.

Dostojevskin ja muidenkin 1800-luvun venäläisten ajattelijoiden näkemykset Europan ja Venäjän suhteesta lähtivät liikkeelle sen tosiasian pohjalta, että Venäjä oli jälkeenjäänyt valtio. Missään läntisessä Euroopassa ei maaorjuus enää ollut aivan äskettäinen ilmiö, absolutismi yhä toimiva poliittinen järjestelmä tai kansan oppimattomuus lähes kaikenkattavaa.

Tuohon samaan venäläiseen tilanteeseen liittyi valtakulttuurin naiivi uskonnollisuus. Ylhäisö oli toki lukenut Voltairensa jo 1700-luvulla ja intelligentsijan ateismi oli militanttia, mutta monikymmenmiljoonainen rahvas oli yhä kauttaaltaan uskonnollista. Euroopassa kaikki oli jo toisin.

Valistuksen perintöä kantava, hedonistinen ja skeptinen Eurooppa saattoi tarjota vain nihilismiä ja parhaassa tapauksessa nautintoja. Venäjä sen sijaan ymmärsi köyhyyden, kärsimyksen ja kieltäymyksen arvon. Idän kirkon pyhimyksetkin olivat suuria katujia ja askeetteja, jotka voittivat omat halunsa ja pyyteensä.

Lännen sankarit sen sijaan olivat ennen muuta taistelijoita, jotka väkivalloin kukistivat muita ja toivat esille itseään. Läntinen ihminen oli egoisti, venäläinen altruisti. Tässä ilmeni kahden vastakkaisen prinsiipin ristiriita, katsoivat myös slavofiilit, ei pelkästään Dostojevski. Asian nykysestä arvostuksesta ks. есим. Vihavainen: Haun сулакшин tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nöyryyden ei kai oikeastaan pitäisi synnyttää halveksuntaa ja vihaa, mutta venäläisten 1800-luvun lopun ajattelijoiden piirissä kyllä ilmeni sellaistakin. Koko tuo moraalisesti kelvoton Eurooppa inhotti muutamia patriootteja, jotka kehottivat kääntämään selän koko Euroopalle ja kieltäytymään sen kulttuurisesta annista.

Kun asia nyt taas on ajankohtainen, pistän tähän uusintana vanhan blogin. Koskaan ei loittoneminen lännestä ole Venäjällä kovin monta vuotta kestänyt, saapa nähdä, miten nyt käy.

Tilannehan on nyt paljossa samanlainen kuin se oli 1800-luvulla. Venäjä on niin sanotusti myöhästynyt ja edustaa henkisesti toista aikakautta kuin länsi. Näinhän muuten sanottiin aikanaan myös Hitlerin Saksasta. Onko edelläkulkija joka suhteessa jäljittelemisen arvoinen, on kysymys erikseen. Tässä ajatellaan nyt vain tuon eriaikaisuuden merkitystä kokemuspohjana, jolta ajattelu lähtee.

Tässä nyt joka tapauksessa mustin virkistämiseksi sitten asiaa 1800-luvun lopulta

 

 

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

 

 

 

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

 

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.

 

Vanha vainolainen

 

Venäläinen julmuus

 

Kuten tässä hiljattain kirjoitinkin, venäläiset ovat periteisesti olettaneet olevansa kansojen keskuudessa poikkeuksellisen hyväntahtoisia ja inhimillisiä.

Turkin sodan (1877-1878) aikana Euroopassa ilmeni puheita venäläisten raakuuksista. Venäjällä sen sijaan julkista sanaa olivat hallinneet kuvaukset turkkilaisten epäinhimillisyydestä Balkanin kristittyjä ja erityisesti serbejä kohtaan. Nämä kauhutarinat tunnettiin hyvin Suomessakin eivätkä ne ilmeisesti perää vailla olleet. Etenkin basibosukit, turkkilaiset sotarosvot saivat kammottavan maineen.

Balkanin kristittyjä oli autettava, ajatteli ”koko Venäjän kansa” ja komiteoita perustettiin tätä tarkoitusta varten, naiset ompelivat sidetarpeita ja raaputtelivat niitä varten vanua, miehet ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi ja rikkaat kustansivat rintamalle kokonaisia joukko-osastoja. Tästähän kerrotaan Tolstoin Anna Kareninassakin.

Puheet venäläisten raakuuksista sen sijaan kuitattiin pahantahtoisena panetteluna, miten kirjoittikaan Dostojevski, joka osoitti sanansa eurooppalaisille:

 Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Dostojevskihan oletti venäläisen ihmisen olevan enemmän kuin tavallinen yhden kansallisuuden edustaja. Toisin kuin muut, venäläinen kykeni eläytymään kaikkien muidenkin ihmisten riemuun ja tuskaan. Hän oli kaikki-ihminen (vsetšelovek).

Todisteina väitteensä puolesta Dostojevskilla tosin oli esitettävänään lähinnä viittauksia Puškinin kykyyn kuvata eri kansallisuuksia. Mahdollisesti Dostojevskin ajatuksenjuoksuja vahvisti myös se, että aivan erityisesti Venäjällä kotiopettajat eivät opettaneet lapsille vain yhtä kieltä, tuota pakkoranskaa, joka oli maailmankieli vaan lisäksi usein vielä myös saksaa ja englantia. Sen lisäksihän he oppivat myös venäjää -paremmin tai huonommin.

Totta on, että venäläinen kirjallisuus on täynnä kuvaksia sympaattisista sotilaista, Tolstoin kansanomaisesta kapteeni Tušinista aina yhtä kansanomaiseen generalisssimus Suvoroviin. Julmuus ja raakuus oli kaukana noista tyypeistä, jotka ymmärsivät myös vihollisen tuskan ja ahdistuksen. Silti he osasivat toimia taistelussa häikäilemättömän tehokkaasti ja rohkeasti, käyden pistimin muskettitulta vastaan.

Kun Euroopassa sotilas pieksettiin tunteettomaksi koneeksi, joka pelkäsi enemmän esimiehiään kuin vihollista, vedottiin Venäjällä hänen omanarvontuntoonsa ja hänestä saatettiin käyttää hellittelynimitystä ”ihmesankarit” (tšudo-bogatyry), kuten Suvorov teki.

Epäilemättä asia oli näin, myös näin. Mutta oli se toisinkin. Eivät kaikki päälliköt Venäjällä olleet mitään Suvoroveja, hän oli poikkeustapaus. Esimiehillä oli tapana lyödä turpaan alaisiaan ihan opetuksen vuoksi ilman mitään erityistä syytä ja kujanjuoksuissa ihmisiä tapettiin jopa tuhansilla iskuilla. Raakalaismaisempaa menoa on vaikea kuvitella.

Väitetään, että venäläiset omaksuivat kujanjuoksun nimenomaan ruotsalaisilta, mutta kyllä se meillä pysyi aina järjellisissä rajoissa ja ruoskinta käsitti usein vain muutamia tai muutamia kymmeniä iskuja. Sen jälkeen voi kyllä vielä palvella, eihän miehiä riittänyt tuhlattaviksi.

Hakkaamalla kasvatettu elukka oli todennäköisesti henkisesti valmis suomaan muillekin saman kohtelun, josta itse oli saanut kärsiä.

Tässä voi ehkä jättää huomiotta ne slavofiiliset ylistykset, joita venäläisen talonpojan kristillisistä hyveistä oli tapana esittää. Näissä kuvauksisahan venäläinen oli luonnostaan kristityn perikuva, nöyrä, armelias ja auttavainen.

Varmaan sellaistakin henkeä oli, ehkä jopa poikkeuksellisen paljon juuri venäläisten keskuudessa. Kukapa lienee asiaa tarkoin tutkinut. Asian toinen puoli oli, että ei-ortodokseja pidettiin pakanoina, ranskalaisetkin olivat vuonna 1812 ja vielä ensimmäisessäkin maailmansodassa talonpojille "basurmaaneja" eli muhamettilaisia, ei siis kristittyjä veljiä.

Sotilaselämä ankarine marsseineen ja alituisesta puutteesta ja nälästä kärsivinä teki varmasti kuitenkin kaikkialla, eli siis muuallakin kuin Venäjällä tehtävänsä. Sotilas ei enää ollut talonpoika vaan eli uudessa todellisuudessa.

 Siviilit ja viholliset olivat sotilaalle mahdollisia kohteita, kun omaa surkeaa tilaa haluttiin parantaa tai kostaa sen takia. Ryöstöt ja raiskaukset olivat sotilaan taivas. Mitä tulee erityisesti kasakoihin, joille sodankäynti ja sotarosvous olivat perinnöllisenä ammattina, heitä käytettiin yleisesti tuhoamistehtäviin, kuten omasta historiastammekin muistamme.

Kirjallisuus on täynnä myös julmuuskuvauksia, joita Dostojevskikin olisi löytänyt, jos olisi viitsinyt nähdä vaivaa. Kuvaukset vanhoilta ajoilta, kuten Taras Bulba, olivat silkan, päättömän julmuuden kuvausta. Myöhemmiltä ajoilta mieleen tulee erityisesti Isaac Babelin Punainen ratsuväki, jossa helliä tunteita saavat osakseen vain hevoset. Babel oli itsekin palvellut tuossa punaisessa ratsuväessä.

Toki muinaisaikojen kuvauksissa lapsenomaisen raakuuden olettaminen oli normaalia, näin esimerkiksi Frans Bengtssonin Orm Punaisessa. Normaaliahan se onkin myös kaikissa arkaaisissa eepoksissa, lukuun ottamatta Kalevalaa.

1800-luvulla venäläiset kansatieteilijät uskoivatkin suomalaisten olevan erityisen väkivallatonta kansaa. Historiansa sankarikertomuksissaankin he kun näet turvautuivat loitsuihin eivätkä väkivaltaan.

Kun tieto Viipurin venäläismurhista sitten vuonna 1918 levisi, olivat venäläiset aivan hämmästyksissään. Mitään tällaista ei ollut odotettu. Eihän sitä paitsi vastaavaa tapahtunut edes Venäjällä -vielä.

Mitä nyt tämän tai tuon kansan erityiseen julmuuteen tulee, uskon, että eroja niiden välillä kyllä on ja on ollut. Ajatelkaamme vaikkapa japanilaisten toimintaa Kiinassa 1930-luvulla, saksalaisten tunnettuja toimia idässä ja omassa maassaankin ja vaikkapa ruotsalaisten toimintaa Fraustadtin taistelun jälkeen (ks. Vihavainen: Haun fraustadtin taistelu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nykyiset ruotsalaiset ovat kuitenkin kovin lauhkeaa porukkaa ja sama koskee saksalaisiakin. Joskus asia vallan tuskastuttaa. Mutta olosuhteet ne pedon tekevät ja se kulttuuri, joka elähdyttää laumaa. Uskon, että olemme yksinkertaisesti typeriä, jos etsimme selityksiä julmuuteen perintötekijöistä tai edes tuhatvuotisesta kulttuurista, tataari-mongolien perinnöstä ja niin edelleen.

Ihminen on laumaeläin ja oppii nopeasti uusille tavoille, mikäli se kulttuuri, jossa hän elää, muuttuu. Näin on tapahtunut useimmissa Euroopan maissa. Olisi typerää kuvitella, että kyseessä ovat ikuiset, vaikkapa geneettiset erot. Mutta oinhan se kulttuurinkin syvien rakenteiden muutos melkoinen tehtävä.

 

 

Ennen juhlapuhetta

 

Kaikki-ihmisyys ja arkipäivä

 

Fjodor Dostojevski korotti tunnetusti venäläisen ihmisen kunniapaikalle siinä suhteessa, että hänellä oli ylivertainen kyky ymmärtää kaikkia muitakin kansoja.

Venäläiset oilivat paitsi ”jumalankantaja-kansa” (narod-bogonosets), myös kansa, jossa kiteytyivät muidenkin kansojen ominaisuudet. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin kaikki-ihmisyys (vsetšelotevtšestvo).

Nämä asiat kirjailija julisti tunnetusti tavattomalla oraattorin voimalla Aleksander Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa vuonna 1880.

Puhe teki niin järisyttävän vaikutelman, että entiset veriviholliset itkivät ja riensivät syleilemään toisiaan. Muun muassa Ivan Turgenev, jota Dostojevski oli raa’asti pilkannut ”Riivaajien” Karmazinovin hahmossa, riensi syleilemään tätä.

Dostojevski julisti myös venäläisten rakastavan Eurooppaa, tuota ”pyhien hautojen maata”. Eurooppalaiset, jotka eivät kyennet ymmärtämään Venäjää ja sen pyytettöntä politiikkaa esimerkiksi Turkin-sodassa, suhtautuivat venäläisiin vihamielisesti tai ainakin happamasti ja väheksyen ja kuvittelivat heidän vihaavan itseään.

Tietäisivätpä eurooppalaiset, miten venäläiset heitä rakastavat, huokasi kirjailija. Mikään muu kansa maailmassa ei ollut yhtä hurskas ja kaikkia muita rakastava. Venäläinen ihminen oli todella tuo kaikki-ihminen(vsetšelovek). Siitä juuri Puškin oli elävä esimerkki.

Erityisesti Puškinin Jevgeni Oneginin Tatjana olennoi venäläisiä hyveitä, mutta olennaista oli, että runoilija osasi asettua kaikkien kansallisuuksien nahkoihin ja tuntea asiat kuten ne tunsivat. Mitään vastaavaa ei ollut muilla kansoilla!

Venäläisyydellä oli varmastikin ”uusi sana” sanottavana maailmankulttuurissa ja se sana ei ollut väkivalloin saavutettavan herruuden sanoma, mikä oli tyylillistä Euroopalle, vaan yleinen ja kaikkikäsittävä lähimmäisen rakkaus. Kas siinä oli Venäjän messianismin ydin.

Juhlissa aina innostutaan nousemaan maan pinnan yläpuolelle ja tiettävästi myös Turgenev muisteli hieman nolona tuota ylenmääräistä innostumistaan tuossa mainitussa tilaisuudessa, eikä uskonut venäläisyyden suureen erityisyyteen, jota Dostojevski oli julistanut. Mutta pyhä tunne oli saanut valtaansa kaikki ja se jäi historiaan.

Kuitenkaan edes Dostojevskien pariskunta ei arkielämässään ollut vieraiden kansojen suuria ihailijoita, ja piti normaaliin inhimilliseen tapaan niitä usein sietämättöminä. Tästä kertovat heidän muistiinpanonsa niiltä lukuisilta ja pitkiltä matkoilta, joita he Eurooppaan tekivät.

Ranskalaiset olivat naurettavia ja pinnallisia poroporvareita ja saksalaiset lisäksi muuten vain typeriä, noin yleisesti ottaen.

Tämä on teema, joka ei ole erityisen hyvin tunnettu, mutta perustuu kyllä alkuperäislähteisiin eikä spekulaatioon:

tiistai 24. lokakuuta 2017

Dostojevskien kaunat

 

Dostojevskien kaunat

 

С.С. Беляков, «Ужасно глупы эти немцы». Европейцы в восприятии А.Г. и Ф.М. Достоевских. В кн. Россия и мир глазами друг друга: из истории взаимовосприятия. Выпуск седьмой. Отв. ред. А.В. Голубев. Москва 2017, 428 с.

 

Venäläisten ja muiden eurooppalaisten keskinäissuhdetta on tutkittu paljon. Etenkin saksalaiset ovat alalla ahkeroineet ja monien muiden kirjojen joukosta tulkoon mainituksi vaikkapa Lev Kopelevin Wuppertaler Projekt: West-östliche Spiegelungen. Russen und Russland aus deutscher Sicht. Sehän koostuu useista vankoista niteistä.

Moskovassa on vanha tuttavani A.V. Golubev harrastanut samoja kysymyksiä ja tänä vuonna ilmestynyt nide on jo sarjan seitsemäs.

Meikäläiselle alan harrastajalle kirja on kauttaaltaan kiinnostava. Sieltä löytyy vaikkapa nyt englantilaisten kuvauksia Pietarista ja venäläisten kuvauksia Lontoosta. On Kataloniaa venäläisessä kirjallisuudessa, Espanjan kansalaissotaa karikatyyrien valossa, sotilaslentäjien ajatuksia vastapuolen kollegoista ja niin edelleen.

Itseäni kiinnosti suuresti artikkeli maailmansotien välisen ajan kaunokirjallisista ”tulevan sodan” kuvauksista. Meillähän ilmestyi muun muassa ”Kapteeni Teräksen” Kohtalon kolmas hetki.

Kelpo kapteeni oli kutenkin vain yksi kovin monista tuon genren edustajista tuohon aikaan. Aivan vastaavia suureen tekniseen keksintöön perustuvaan ylivertaisuuteen keskittyviä tarinoita ilmestyi monessa maassa, myös Neuvostoliitossa.

Yksi kokoomateoksen artikkeli kuitenkin pysäytti aivan erityisesti ja se koskee Dostojevskien, Fjodor Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Anna Grigorjevnan päiväkirjamuistiinpanoja. Äitinsä puolelta suomenruotsalainen ja Turussa syntynyt Anna oli myös pätevä pikakirjoittaja, ja sen takia hänen muistiinpanonsa herättävät erityistä kiinnostusta. Todennäköisesti hän ehti vangita katoavat tunnelmat nopeastikin paperille.

Kuten jo artikkelin otsikosta käy ilmi, aviopari oli äärimmäisen tuskastunut saksalaisten hölmöyteen. Se taas ilmeni monella tavalla: hitautena, epärehellisyytenä ja yleisenä tylsyytenä. sen paremmin ei ollut sveitsiläistenkään tai edes italialaisten laita noissa vuosien 1867-68 kohtaamisissa.

Kaikkialla oli vain tyhmyyttä, juoppoutta, laiskuutta ja huijaamista. Kyseessä olivat siis juuri ne paheet, joista Euroopassa venäläisiä syytettiin. Kirjailijapariskunnan mielestä tosiasiat osoittivat kuitenkin päinvastaista.

 Viekastelevaa väärennöstä edusti vaikkapa Badenissa nähty muistokivi Schillerille. Tuo kaupunkipahanen halusi kaiketi ilmoittaa arvostavansa hengen jättiläistä, kunhan saattoi tehdä sen halvalla, kiinnittämällä vain laatan kiveen…

Huijareita kaikki, mošenniki. Pariskunta osasi aika hyvin lukea saksaa, mutta kaiketi heidän suulliset taitonsa olivat heikot ja niinpä sitten he kuvittelivat saksalaisten kaikkialla tahallaan neuvovan heille esimerkiksi tien väärään suuntaan, kun sitä kysyttiin. Kuten niin tavallista on, suuttumuksen puuskassa tyhmyys ulkoistettiin, vaikka oikeata syyllistä olisi pitänyt etsiä lähempää.

Erityisen loukkaavaa Dostojevskeistä oli, että venäläisiä pidettiin sivistymättöminä ja ylpeiltiin omalla, kuvitellulla ylemmyydellä. Jopa venäjän kieltä nämä lurjukset pitivät ”villinä”. He ansaitsivat vain vihaa ja halveksuntaa ja Anna Grigorjevna oli hyvin tyytyväinen havaitessaan, että muuan venäläinen neitonen oli omaksunut tällaisen asenteen.

Mutta eurooppalaista korkeakulttuuria pariskunta arvosti suuresti, sehän kuului itse sen piiriin. Itse asiassa näyttää siltä, että sitä monella alalla arvostettiin tässäkin perheessä enemmän kuin venäläistä.

Toki Fjodor Mihailovitš Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista (suom. Tiina Kartano 2009) pilkkaa ranskalaisen porvariston vaudeville-kulttuuria, mutta kaiken kaikkiaan hänen suhteensa eurooppalaisen sivistyksen huippuihin oli hartaan kunnioittava.

Kaikkihan muistanevat kuuluisan Puškinin patsaan johdosta pidetyn puheen, jossa Dostojevski puhui Euroopasta pyhien ihmeiden maana ja vakuutti, että venäläiset sitä rakastivat paljon enemmän kuin eurooppalaiset kykenivät ymmärtämään.

Mutta ehkäpä noilla juopoilla huijareilla oli juuri alikehittynyt kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Ainakin Fjodor Mihailovitš tuossa puheessaan vakuutti, että se venäläisillä oli aivan ylivertainen. Eihän se mitään muuta voi merkitä kuin sitä, että se taas toisilla on huonompi.

Mutta Puškinin patsas paljastettiin toistakymmentä vuotta tässä kuvaillun Euroopan-matkan jälkeen. Siinä vaiheessa oli jo syntynyt yhtä jos toistakin, mitä panna hampaankoloon eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia vastaan: Berliinin kongressissa Venäjä menetti Turkin salmet juuri Saksan takia.

Mutta vieläpä se Konstantinopolikin kerran tulisi Venäjälle, tavalla tai toisella, julisti kirjailijaprofeetta silloin. Sitä paitsi hän puhutteli alentuvan säälivästi eurooppalaisia, jotka eivät kyenneet ymmärtämään sitä, ettei Venäjää sen sodissa innoittanut halu valloittaa, vaan puhdas epäitsekkyys, slaaviveljien auttaminen…

No, Dostojevski toki oli erittäin hieno kirjailija, profeetta ja hengen jättiläinen, jota kannattaa lukea yhä uudelleen. On tavallaan masentavaa huomata, miten pikkusieluinen ja kiukutteleva poroporvari hänestä kuoriutuu ulkomaanmatkalla: aito kvasnoj patriot, joka tekee johtopäätöksiä kokonaisesta kansakunnasta yhden typerän naaman perusteella. Hän ei myöskään ole sen yläpuolella, ettei loukkaantuisi aivan jonninjoutavista asioista.

Tuntuu ilmeiseltä, että kaiken takana lopultakin oli jonkinlainen epävarmuus oman kansan ansaitsemasta arvostuksesta, tšuvstvo nepolnotsennosti, kuten venäläinen sanoisi. Eihän sellainen, luoja paratkoon, mikään harvinainen tunne ole tänäkään päivänä missään maassa.

Kirjoittaja, jekaterinburgilaisen kulttuurilehden toimittaja joka tapauksessa pitää Dostojevskien ksenofobiaa mysteerinä, jonka selvittämisen hän jättää tuleville tutkijoille. Kiinnostava aihe.

 

Itserakas nuoriherra

 

Vilnan Jevgeni

 

Liettua on nykyään poikkeustilassa, vaikka ei sitä mitenkään huomaa. Paljon on kertynyt Putinin ansioluetteloon parissa vuodessa ja siihen voi varmaan liittää senkin, että Vilnan venäläisen teatterin nimeksi on nyt tullut vanha teatteri (Vilnius senasis teatras). Vielä se sentään venäläisiä kappaleita venäjäksi esittää.

Jo vuonna 2013 sai tässä teatterissa ensi-iltansa Jonas Vaitkusin ohjaama Jevgeni Onegin ja taas se oli vetänyt katsomon täyteen. Liettuassa ei venäjänkielisten määrä ole samaa luokkaa kuin Latviassa tai Virossa ja luultavasti moni käytti hyväkseen myös liettuankielistä tekstitystä, joka heijastettiin näyttämön yläpuolelle.

Jevgeni Onegin on luultavasti Puškinin tunnetuin ja myös ylistetyin näytelmä. Se on kirjoitettu mestarilliseen runomuotoon ja jokainen siihen tutustunut luultavasti osaa siitä jonkin pätkän ulkoa. Kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla F.M. Dostojevski esitti koko kansallisen filosofiansa juuri tämän näytelmän kautta (ks. Vihavainen: Haun vsetšelovek tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläisyyden inhimillinen suuruus oli Dostojevskin mukaan sen kyvyssä asettua toisten ihmisten asemaan kansallisuudesta riippumatta. Tämä nosti venäläisen tavallaan kansallisuuksien yläpuolelle, hänestä tuli kaikki-ihminen, vsetšelovek.

Tänä päivänä koko juttu tuntuu olevan raakaa pilaa, mutta tämän luokan kansalliset myytit meidän on yhtä kaikki syytä ottaa vakavasti. Historiassa niillä on merkittävä roolinsa. Puškin ja Jevgeni Onegin ovat tänä päivänä aivan erityisen ajankohtaisia, ainakin jos niin halutaan.

Itse Jevgeni Oneginissa kerrottua tarinaa olen aina rohjennut pitää hieman tyhjänpäiväisenä. Pari nuorta neitokaista ja pari tyhjäntoimittajanuorukaista joutuu toistensa lumoihin, kuka enemmän, kuka vähemmän. Yksi nuori mies ammutaan järjettömässä kaksintaistelussa ja yksi neitonen hylätään, mutta vartuttuaan nuori keikari ymmärtää, että olikin oikeasti rakastunut tuohon jaloon hahmoon, tai ainakin olisi pitänyt olla.

Kuitenkin tuo nuori mies, Onegin, on täysi m****u, kuten nykyään sanotaan ja Tatjanakin huomaa tämän: eikö hän ole parodia koko mies…? (Vihavainen: Haun tatjana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Ainakaan minusta tuollaisen komeljanttarin muistonkin hylkääminen ei sen jälkeen ole kummoinenkaan moraalinen urotyö.

Arvaan kuitenkin, että Dostojevskin mielessä liikkuivat jotkin ylevät ja nerokkaat mietteet, kun hän korotti Tatjanan venäläisyyden tunnuskuvaksi. En nyt yritä sen enempää häntä tässä seurata. Tuon kuuluisan puheenkin voitte lukea suomeksi Vesa Oittisen toimittamassa dokumenttikokoelmassa Venäjä ja Eurooppa.

Teatterikappaleena Vilnan vanhassa teatterissa esitettiin nyt sellainen Jevgeni, jota en romaanista tunnistanut, mutta siihenhän ohjaajilla on nykyään oikeus ja jopa velvollisuus.

Lyhyesti sanoen kappale koostui osista, jotka olivat osittain aivan nerokkaasti esitettyjä ja osittain kovin arvoituksellisia.

Jälkimmäisiin kuuluivat näyttämöllä koko ajan oleilleet Pietari Suuren, Napoleonin, Leninin ja Stalinin haamut eli valkoisiksi kalkitut hahmot. Ehkäpä ne jotenkin esittivät ikuista ihmiskuntaa ja venäläisyyttä, jonka taustaa vasten myös barin Larinin maatilalla tapahtunut draama on nähtävä. Ei tämäkään tulkinta kyllä minulle mitään ahaa-elämystä tuota.

Myöskään tuota Jevgeniä en voisi tunnistaa Puškinin teoksesta. Tässä hän nimittäin on todellinen mefisto, ellei pahempaa. Tatjanaan kohdistettu viha ja halveksinta menee yli kaiken kohtuuden ja aivan käsittämättömäksi jää, miten sama henkilö sitten katuu sitä, ettei ymmärtänyt onneaan silloin, kun se oli niin lähellä. Oliko kyse vain rahasta ja Moskovan seurapiireistä?

Näyttämön Tatjana jää, hylätyksi tulleena, kantamaan hevosen satulaa, jonka saa heitettyä harteiltaan vasta kohdattuaan Jevgenin sitten vuosien kuluttua ja sanottuaan tälle, että pysyy kyllä uskollisena puolisolleen. Kostoa tai ei, mutta kun sen sai sanottua, taakka putosi harteilta. No, ymmärrän.

Ymmärrettävää on myös Tatjanan riepottelu näyttämölle tuodun rodeohevosen selässä, intohimothan ne siinä jylläävät ja sydänsurut.

Tanssi, laulu ja näyttelijäntyö yleensä ovat tässä näyttämöllepanossa kiitettävällä tasolla. Aivan herkullinen on se kohtaus, jossa naisparvi muuttuu kanoiksi ja alkaa kotkottaa ja liikehtiä sen mukaisesti. Myös tanssijoiden akrobatia on vaikuttavaa.

Mutta löytääkö tästä nyt jonkinlaisen uuden kokonaistulkinnan Puškinin mestariteokselle? Onko Jonas Vaitkusin luoma kokonaisuus jonkinlainen kommentti Puškinille tai Dostojevskille?

Jos se on, en ymmärrä millä tavalla. Minusta tämä dramatisointi on mainion viihdyttävä ja ammattitaitoisesti esitetty, mutta haluaako se sanoa jotakin, en tiedä.

Arvostelijat lähtevät nykyään yleensä siitä tai ainakin vielä Jukka Kajavan aikoina lähtivät, että näytelmissä on tärkeää kaksi asiaa: artikuloinnin selvyys ja esityksen sanoman edistyksellisyys vs. taantumuksellisuus.

Tämän mukaisesti voin puolestani todeta, että teos tietenkin on taantumuksellinen esittäessään Tatjanan ylistämällä alistettuna jonkinlaisena uhrina, joka vasta aivan lopussa saa suunvuoron. Mutta se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

En nähnyt esityksessä myöskään yhtään LBGTQ-ihmistä, mikä varmasti vääristää sen maailmaa edistyksellisen nykyälykön maailmankuvaan verrattuna. Voi kyllä olla, ettei mielikuvitukseni vain riittänyt.

Mitä artikuloinnin selvyyteen tulee, se vaihteli huomattavasti. Ja sitä paitsi kertoja yhdessä kohtaa sanoi toisen sanan, kuin olen Puškinin tekstissä tottunut näkemään: ни общих мнений, ни страстей lukee kirjassa eikä ни общих мыслей, ни страстей.

Nih! Mutta esitys oli niin hyvä, että kyllä sen jaksaisi uudelleenkin katsoa.

Venäjän idea

Venäjän idea Rurikista Putiniin

Yhtenäistä Venäjää Rurikista Putiniin ei historiasta löydy ilman määrätietoista etsimistä, kuten ei löydy yhtenäistä Italian historiaa Rooman perustamisesta nykyiseen Italiaan tai edes Euroopan historiaa Kaarle Suuresta nykypäivään.

Tässä ei ole mitään kummallista, sillä Rurik ja hänen veljensä kuuluvat juuri tuohon mainittuun aikakauteen, jota Euroopassa nimitetään karolingiseksi. Silloinhan Kaarle Kaljupää, Ludvig Saksalainen ja Lothar jakoivat frankkien valtakunnan, joka alkoi kehittyä kohti nykyisen Euroopan kansallisvaltioita ainakin noin jälkiviisauden valossa ja viimein synnytti Euroopan unionin, joka on kehityksen tähänastinen huippu ainakin tästä päivästä katsoen ja samalla paluuta Kaarle Suuren aikoihin, jos nimittäin niin halutaan asia nähdä, muuten ei.

Joka tapauksessa venäläisen idean syntyä voi etsiä lähinnä kahdesta lähteestä: toisaalta itäisen kristillisyyden juurtumisesta Venäjälle ennen vuosituhannen vaihdetta ja sen jälkeen ja toisaalta Moskovan ruhtinaskunnan laajenemisesta 1300-luvulta lähtien eli mongolivallan väistyessä, mikä oli pitkä prosessi eikä kertasuoritus.

Itse asiassa tuossa Venäjän maiden kokoamisessa, jonka Moskova suoritti, oli vastakkain kaksi valtakuntaa ja kaksi kilpailevaa traditiota eli voidaan puhua kahdesta Venäjästä, joista toinen oli länsimainen tai ainakin osittain länsimainen Liettuan valtakunta, joka oli liitossa Puolan kanssa ja edusti läntistä, katolista kirkkoa. Toinen oli Moskova, joka edusti sekä itäistä kirkkoa että myös itäistä, jopa mongolisperäistä valtioajattelua, jonka perusideana oli despotia eikä länsimainen feodaalinen ajattelu, jonka keskiössä oli vapaa ritari.

Moskova tietenkin sitten muutaman vuosisadan mittaan kukisti ja liitti itseensä kaikki Venäjän maat, kuten nyt tiedämme, myös Kiovan ja suurimman osan muutakin Ukrainaa. Tältä osin yhdistäminen vietiin päätökseen vasta Stalinin aikana vuonna 1940.

Kuuluivatko Ukraina ja Valko-Venäjä jollakin oikeudella Moskovan yhteyteen on kiistanalainen kysymys, jossa mielipiteet ovat jyrkästi vastakkaisia. Kyseessä olivat toki muinaisen Rusin maat, russkije zemli, kuten karolingien alaisuuteen olivat aikoinaan kuuluneet monet sittemmin itsenäiset valtakunnat, jotka Euroopan unioni on jälleenyhdistänyt ja siinä sivussa ottanut enemmänkin. Ehkä sillä on ollut asiaan historian mandaatti. Sehän on ollut argumenteista suurin sen jälkeen kun Jumalan antamiin valtakirjoihin on lakattu luottamasta.

Joka tapauksessa Venäjän imperiumi, Rossija, joka oli virallisesti olemassa vuodesta 1721, ei ollut pelkkä kansallisvaltio, vaan nimenomaan imperiumi, mutta sen slaavilaista ydintä, jonka muodostivat iso-Venäjä, Valko-Venäjä, Vähä-Venäjä eli Ukraina ja Punainen Venäjä eli Galitsia, pidettiin enemmän tai vähemmän yhtenäisenä kokonaisuutena niin itse Venäjän imperiumissa kuin sen ulkopuolella. Sen sijaan Puola, Suomi, Liettua, Viro ja Liivinmaa olivat kaikki eri kategoriassa. Ne olivat osa imperiumia, mutta eivät Venäjää, ainakaan aluksi.

Vasta bolševikkivalta erotti Venäjät taas toisistaan ja sen romahtaminen jätti ne aivan oikeasti toisistaan erilleen. Paineen hellittäessä syntyi myös kuohuntaa, mikä on sellaisissa yhteyksissä väistämätöntä. Senhän voimme todeta myös samppanjapulloa avattaessa. Tämä koskee myös hiilihappoisia juomia esimerkiksi seltterivettä, jota meillä nykyään nimitetään vichyksi tunnetun kylpyläkaupungin vesiparantoloiden tuotteen mukaan.

Moskovan Venäjän ideana ja ideologiana oli olla maailman ainoa oikeauskoinen valtakunta. Kyseessä oli itse asiassa juutalaistyyppinen partikularismi, joka julisti omaa paremmuutta ja ainoana oikeassa olemista. Messianismiakin julistettiin sitten Bysantin kukistuttua, mutta sen toteuttamiseen voimat olivat aivan liian vähäiset ja se jäi lähinnä ideologiseksi koristeeksi vailla todellista merkitystä. Poliittisesti Moskova ei harrastanut tasavertaisia sopimuksia ja neuvottelemista, vaan tunsi vain alistumisen ainoaan oikeaan komentoon. Tämän saivat kokea Novgorod ja Pihkova, jotka hävitettiin barbaarisesti edustuksellisine valtiomuotoineen. Sama kohtalo tuli Ukrainan kasakoiden osaksi. Liettua ja osa Valko-Venäjää säästyivät kauan Puolan turvissa.

Pietari Suuren perustaman imperiumin ideologiana ei kuitenkaan voinut enää olla pelkkä oikeauskoisuus. Itse keisari ei siitä edes pahemmin perustanut, vaan alisti koko kirkon muitta mutkitta omaksi työkalukseen, synodin alaisuuteen. Vaikka ortodoksinen kirkko toki edelleen oli ylitse muiden, olisi varmaankin harhaanjohtavaa väittää, että ortodoksia olisi ollut Venäjän imperiumin todellinen ideologia. Muita uskontokuntia suvaittiin imperiumissa, etenkin omilla alueillaan. Esimerkiksi juutalaisille tämä alue tšerta osedlosti kyllä oli tarkoin rajattu.

Opetusministeri Uvarovin vuonna 1833 käyttöön ottama ideologia, joka koostui kolmesta osasta, oikeauskoisuus, itsevaltius ja kansanomaisuus (Pravoslavie, samoderžavije, narodnost), säilyi tässä roolissa aina bolševikkivallankumoukseen. Se oli sattumoisin myös kilpailija ja vastakohta eurooppalaiselle kolminaisuudelle vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus. Jo aikanaan Venäjän ideologia oli vankan konservatiivinen ja käytännössä valtion rooli muodostui taantumukselliseksi. Siitä vihat, jotka tunnemme esimerkiksi Marxin ja Engelsin Venäjää koskevista häijyistä kirjoituksista.

Marx ja hänen seuraajansa eivät olleet ainoita, jotka pitivät Venäjää Euroopan ja koko maailman taantumuksen tärkeimpänä tukipylväänä. Näin teki koko radikaali ja liberaali Eurooppa, hallituksia myöten, demokratioista monarkioihin. Venäjän idea tulkittiin 1800-luvulla ennen muuta periaatteelliseksi taantumuksellisuudeksi, mitä se olikin. Joseph de Maistren kaltaiset liberalismin viholliset löysivät Venäjältä henkisen kotinsa.

Pelkkä taantumuksellisuus on tylsyyttä ja älyllistä aseettomuutta ilmentävä kanta ja juuri sellaisena näki keisari-Venäjän idelogian myös sen kuuluisa intelligentsija, taisteleva älymystö, joka näki kutsumuksekseen taistelun valtaa vastaan ja kansan puolesta. Mikäli voidaan lähteä siitä, kuten intelligentsija oletti, että koko Venäjän virallinen kansalaisuusoppi (ideologia) oli vain väkivallan ja riiston naamio, tarkoitti se sitä, että myös vallan viljelemä puhe Venäjän kansasta ja sen ominaisuuksista (narodnost) oli osa samaa yläluokan ideologista petosta.

Venäjän imperiumin ideologia oli itse asiassa ristiriitainen. Oikeauskoisuus eli ortodoksia oli eksklusiivista eikä se käytännössä liiemmin pyrkinyt messiaaniseen rooliin, vaikka lähetyssaarnaajat toki kastoivat paikallisia pakanoita. Kansanomaisuus narodnost, tuskin saattoi tarkoittaa muuta kuin etnistä venäläisyyttä tai sitten oli oletettava, että etninen venäläisyys sulki sisäänsä muidenkin kansallisuuksien erikoislaadun ainakin jollakin tasolla.

Itse asiassa slavofiilien ajatus venäläisyyden yleisinhimillisyydestä (vsetšelovstšestvo) sisälsi juuri tämän ajatuksen. Venäläisestä kaikki-ihmisenä vsetšelovek puhui Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa 1880, mutta idea oli jo paljon vanhempi. Venäläiset eivät romanttisten sielujen mielestä olleet vain jumalankantajakansa narod-bogonosets, vaan myös kaikki-ihmisiä, joille kansallisilla eroavaisuuksilla ei ollut rajoittavaa merkitystä. Venäläinen sielu oli niin laaja (širokaja) että se pystyi sulkemaan piiriinsä kaikki muut. Pienille kansoille tällainen ei ollut mahdollista, he joutuivat pelkäämään oman häilyvän identiteettinsä puolesta. Niinpä Venäjä saattoi sallia pienille kansoille, kuten suomalaiset, ”täyden etnografisen itsenäisyyden”, jollainen olisi ollut mahdotonta, jos suomalaiset olisivat jääneet Ruotsin vallan alle.

Venäläisyyden idea liittyi siis konservatiivisten romantikkojen mielestä sen fyysiseen ja henkiseen suuruuteen ja kaikenkattavuuteen. 1800-luvun lopulla tästä ideasta tuli myös valtiollisella tasolla hyväksytty imperialismin oikeuttaja. Ulkopuolisen tarkkailijan mielestä nationalismi yhtyi siinä ylhäältä katsovaan holhoamismentaliteettiin, joka ei hyväksynyt pienten kansojen imperiaalisen identiteetin puutetta ja partikularismia esimerkiksi Suomessa.

Bolševismi, joka merkitsi todellista messianismia korkeimmassa potenssissa, vaati koko maailmaa alistumaan tieteellisinä totuuksina esittämilleen väitteille, joiden mukaan neuvostoimperiumi oli kokonaan vapaa nationalistisista pyrkimyksistä ja perustui historian mandaatille ja luokka-ajattelulle.

Se tragikomedia päättyi aikanaan ja Neuvostoliiton luhistuttua alkoi uuden Venäjän idean etsintä. Niin uuden Venäjän virallisista symboleista kuin Putinin puheista voimme ymmärtää, että uusi identiteetti on imperialistinen, Venäjä ei voi olla muuta kuin imperiumi, koska sen sisällä on kansoja, joiden eroaminen olisi fyysinen mahdottomuus.

Samalla Venäjä on tullut avoimesti nationalistiseksi, ainakin se osa älymystöä, joka nyt näyttää olevan itsevaltiaan erityisessä suosiossa. Paluu ja jopa pyrkimys vallankumousta edeltävän Venäjän arvoihin ja nimenomaan pääministeri Stolypinin aikaan näkyy monessa asiassa.

Uusi venäläinen nationalismi on yhtä kummallista kuin entinenkin. Maassa on yhä useita virallisia uskontoja, jotka eivät keskenään ole lähellä toisiaan. Niin ortodoksia, juutalaisuus kuin islam ja buddhalaisuus ovat Venäjän vanhoja uskontoja ja valtiovallan suojeluksessa. Silti ortodoksinen kirkko on ylitse muiden samoin kuin venäjän kieli ja etninen venäläisyys. Toki jo venäläisten lukumäärä tekee tämän välttämättömäksi.

Vanha venäläinen intelligentsija suhtautui nationalismiin hyvin varauksellisesti. Nikolai Berdjajev jopa sanoi, että se inhosi sitä kuin saastaa. Itse asiassa vasta se intelligentsijan kahtiajako, joka ilmeni Vehi-almanakan ilmestymisessä vuonna 1909 ja johon Berdjajev itsekin osallistui, merkitsi tiettyä liberaalin nationalismin rehabilitaatiota venäläisen intelligentsijan piirissä. Toki samalla jätettiin hajurako mustasotnialaisuuteen, jota voi pitää jonkinlaisena fasismin esiasteena.

Venäjän valtion tunnustamaa ideologiaa voi halutessa nimittää taantumukselliseksi, koska se tulkitaan lännessä juuri sellaiseksi. Jopa lähellä presidentin hallintoa vaikuttavissa piireissä (RISI, Izborskin klubi) rehottaa villi ideologinen kasvullisuus, josta voi erottaa sekä ortodoksista fundamentalismia, fasismia, geopoliittista huuuhaata ja puhdasta chauvinismia, mustasotinalaisuutta ja militarismia. Jos tällä joukolla on jokin yhtenäinen sanoma, niin se voisi olla ajatus Venäjästä valittuna maana, jossa kukoistaa luonnostaan kohtalonyhteyteen predestinoitujen kansojen onnellinen symbioosi. Tähän viittasi Putin pari vuotta sitten Konstantin Leontjevin auktoriteettiin tukeutuen.

Venäläiset ilmeisesti ovat jälleen nykyisen ideologian mukaan jumalankantajakansa ja yleisinhimillinen kansa, jonka tehtävänä on pelastaa ihmiskunta ja jonka helmassa on tilaa kaikille tai ainakin nyt kaikille Euraasian kansoille. Vanhan ja vakiintuneen slavofiilisen ajattelun mukaan venäläisyys on kuitenkin luonteeltaan väkivallatonta, joten imperiumin kutsumuksena ei ole väkivalloin pakottaa muita tulemaan onnellisiksi sen yhteydessä.

Tällaisia ideologisia esteitä oli myös Neuvostoliitolla, joka ei periaatteessa koskaan vienyt vallankumousta sinne, missä se ei omien edellytystensä varassa syntynyt. Kun käytännön tarpeet menivät ristiin periaatteiden kanssa, otettiin käyttöön käsite ”vastavallankumouksen viennin vastustaminen” ja homma hoitui.

Periaatteiden kunnioitus on arvostettava asia ja on tärkeää, että joku tässä maailmassa uskaltaa vielä puolustaa niitä vanhoja eurooppalaisia arvoja, jotka niin hyvin muistamme vielä viime vuosisadan puolivälistä. Kansallisena ideana Venäjän arvot kuitenkin näyttävät pikemmin maan omiin tarpeisiin räätälöidyltä kierrätystavaralta kuin intellektuaalisesti merkittäviltä innovaatioilta. Ei myöskään tunnu siltä, että tällä tavaralla olisi merkittävää vientipotentiaalia, toisin kuin aikoinaan kommunismilla.

Kun historiasta aina etsitään paralleeleja, tulee nykyisen ajan verrokiksi luonnostaan Nikolai I:n aika, jolloin koko Eurooppa nousi protestoimaan Venäjän toimista Puolassa. Vai olisiko peräti verrattava Putinia Aleksanteri II:een ja hänen toimintaansa Puolan kapinan kukistamisessa?

 Mitäpä kirjoittikaan sen ajan tapahtumista Aleksandr Herzen (käännös Anita Mitroshin, julk. Vesa Oittisen toimittamassa teoksessa Venäjä ja Eurooppa, Vastapino 2007):

”Vuonna 1861 Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Hallitus itse epäröi vielä pienen chartan ja hirsipuun välillä, suuriruhtinaan ja Muravjovin välillä kun sen avuksi tuli voimakas käsi, Euroopan diplomatian käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan. Kaikki villi, mikä vielä oli piilossa venäläisen sielun syvyyksissä, paljastui julkeudella, jolla ei ole vertaa uudessa historiassamme. Puolan ja Nuoren Venäjän kimppuun hyökättiin. Vasta silloin hallitus tunsi olevansa tarpeeksi voimakas aloittaakseen kauhean oikeusprosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu vieläkin…”

Venäjällä ei liene tuohonkaan aikaan ollut erityisiä harhaluuloja messianisminsa mahdollisuuksista lännessä, mutta kun mätä Eurooppa yritti itse tulla antamaan oppitunteja arvojen alalla, niin se oli sentään liikaa. Kyseessä oli sentään Venäjän oma osaamisalue.