Oikeudenmukaisuutta edistämässä.

 

Advocatus diaboli

 

Ennen muinoin akateemisissa harjoituksissa oli mukana aika myös paholaisen asianajaja, advocatus diaboli. Olihan jo käytäntö osoittanut, että perkele maailmassa ympärikävi kuin kiljuva jalopeura ja houkutteli viattomia sieluja puoleensa pirullisilla konsteillaan.

Dialektiikan taito ei ollut tälle ikuiselle vastustajalle vieras ja niinpä tämän taiteen mahdollisuudet oli myös Herran palvelijoiden hallittava ja lyötävä vanha kehno samalla aasinleukaluulla, jolla tämä kävi puhtaiden sielujen kimppuun.

Keskiaikaisen ajattelun mukaan ei esimerkiksi ollut suinkaan turvallista uskoa omia silmiään eli sitä, mitä ympärillään näki. Piru saattoi viekkaudessaan saada asiat näyttämään muulta kuin ne todellisuudessa olivat. Vasta Herran pyhä sana ja Aristoteleen logiikka oikein käytettynä turvasivat totuuden. Totuus piileskeli ikuisissa käsitteissä eikä ajallisissa ilmiöissä.

Muistamme, miten Galilei kehotti epäilijöitä itse katsomaan kaukoputkeen vakuuttuakseen siitä, että kuussa on kraatereitakin, ja se siis muistuttaa omaa maailmaamme eikä koostu jostakin ylimaallisesta aineksesta. Vasta-argumentti oli, että paholainen voi putkesta näyttää mitä tahansa. Ellei pyhiin kirjoituksiin uskonut, oli sen armoilla.

Nyt on jokin yhdistys, jonka muistaakseni oli nimeltään jokin ajajaliitto, myöntänyt kunniamaininnan valtakunnan syyttäjälle vuoden oikeusteosta. Kas tässähän tämä olikin, näin on asiaa perusteltu:

Asianajajaliiton valtuuskunta on perjantaina kokouksessaan Savonlinnassa myöntänyt Oikeusteko-palkinnon valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle, kertoo Asianajajaliitto tiedotteessaan. Palkinnon perusteluissa sanotaan, että ”valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on ollut rohkea uudistaja ja näkyvä aloitteentekijä, joka ei ole antanut vihapuheen vaikuttaa työhönsä”.

Uutinen nauratti minua oikein kunnolla ja luulin aluksi sen olevan tunnetun aikamme neropatin Keijo Kaarisateen käsialaa.

Niinhän ei sitten ollutkaan. Parodia on kuin onkin mahdotonta.

En tunne asianajajan työkenttää enkä alan moraalikoodeksia, mutta kaikesta päätellen alan miesten ja naisten kunnianhimo on samanlainen kuin aikoinaan sofisteilla. Kun tässä postmodernissa maailmassa ei mitään totuutta oikeasti ole, on paras se, joka pystyy osoittamaan kaikkein ilmeisimmän totuuden valheeksi ja päinvastoin. Kenttä on avoin, käsitteellinen temppuilu, vanha kunnon brännvinsadvokatyr voittaa mennen tullen vanhanaikaisen terveen järjen.

Tämähän nyt on vain klassista ammattitaitoa, jonka perinteistä voimme lukea vaikka Shakespearen teoksista. Jotkut ihailevat sellaista ja jotkut eivät. Voihan sillä saada aikaan hyvääkin, kuten Venetsiassa aikoinaan pantiin Schylockille luu kurkkuun.

Mutta perustelujen toinen osa on todella hätkähdyttävä: tämä ”rohkea uudistaja ja näkyvä aloitteentekijä” ei ole antanut ”vihapuheen vaikuttaa työhönsä…”

Onnittelut alan toimihenkilöille muodikkaan käsitteen käytöstä. Saattaa ollakin, että juuri tuollaiset käsitteet ovat tuon alan todellista apulantaa ja polttoainetta. Koska vihapuheelle ei ole olemassa mitään kelvollista, saati virallista määritelmää, sillä voidaan tarkoittaa ihan sitä, mitä kulloinkin halutaan, vaikkapa mielensä pahoittamista, elleivät kyseessä ole tietyt ryhmät, joita ei tarvitse tässä erikseen luetella.

Vihapuhe ei siis joka tapauksessa vaikuttanut jubilaarin toimintaan. Erikoinen perustehan tämä on, mutta mitäpä se juuri tässä tapauksessa tarkoittaa? Mitä juhlakalu ei siis suostunut tekemään ja miksi?

Tässä tapauksessa on ilmeistä, että sillä viitataan kieltäytymistä normaaleista, terveen järjen mukaisista käytännöistä. Moni kai tosiaan sitten saattoi ilmaista mielipahansa siitä, etteivät poliisin osoittamat lautamiestason perustelut enää kelvanneetkaan tälle hurmahengelle, joka päätti, ettei tässä maassa enää ilman muuta saakaan siteerata raamattua, eikä itse asiassa olisi saanut tehdä sitä edes kauan sitten.

Moni saattoi närkästyä ja aiheellisesti vihastua myös siitä, ettei tässä noudatettu oikeuslaitokselta yleensä oletettua tasapuolisuutta ja annettu vastaavaa käsittelyä myös koraanille, mutta turhaan. Ehkäpä juhlakalu kammoksui sitä, ettei reaktio jäisikään silloin enää puheen tasolle.

Mutta palkinto on siis ihan oikeasti myönnetty. On pakko todeta, että tällainen teko leimaa vahvasti sen tekijän, eli tässä tapauksessa tuon liiton valtuuskunnan ja samalla vääjäämättä koko liiton.

Asianajajan titteliä saa tässä maassa käyttää vain liiton jäsen, joten sille on haluttu antaa tiettyä prestiisiä. Liiton pitäisi kai periaatteessa myös jotenkin valvoa jäsentensä laskutuksen kohtuullisuutta, mutta tässä suhteessa yleinen oikeustaju taitaa kyllä poiketa liiton käytännöistä. Nyt on yleistä oikeustajua sitten vielä potkaistu liiton toimesta oikein kunnolla.

Liittoa voi vain onnitella aivan uudesta aluevaltauksesta ja näyttää olevan korkea aika perustaa erityinen Orwell-palkinto, jonka saajaksi se on itseoikeutettu ehdokas. Suomalaisittain voitaisiin jakaa myös Keijo Kaarisade-palkintoa. Mainetta ei saada julistamalla eikä komentamalla, se on ansaittava.

Vuoden oikeusteko-palkinto on nyt saanut lähtemättömästi tietyn maineen, samoin kuin sen myöntäjäkin. Itse jubilaarin mainetta ne eivät muuksi muuta. Aikamme ilmiöinä nämä jäävät pysyvästi historiaan.

Nec sutor ultra crepidam

 

Tuomari pysyköön lestissään

 

Montesquieulainen vallan kolmijaon periaate on nykyaikaisissa demokratioissa yleisesti tunnustettu. Vähintäänkin pidetään oikeusvaltioissa sopimattomana, että toimeenpanovalta sekaantuu tuomiovallan käyttöön.

Tässä suhteessa ero on selvä diktatuureihin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ylpeiltiin nimenomaan sillä, että kaikki valta kuului puolueelle, jonka asianmukaiset elimet sekaantuivat tarvittaessa myös tuomiovallan käyttöön.

Vallanjaon periaate on keskimäärin osoittautunut sangen hyväksi ja tarpeelliseksi asiaksi. Ei se nyt sentään ole mikään tae vallan väärinkäyttöä vastaan ollut, puhumattakaan tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta, josta on esimerkkejä monesta maasta, ehkäpä jopa kaikista.

Meillä varmaan tunnetaan parhaiten amerikkalaisen oikeuskäytännön ihmeellisyydet, joissa poliittisuus saattaa olla täysin avointa ja tuomiot sellaisia, jotka paikallisia tai yleiskansallisia tarpeita parhaiten tiettyjen poliittisten tahojen mielestä tyydyttävät, vaikka sokea Reettakin näkee, että ne ovat vastoin tosiasioita.

Korkeimman oikeuden jäsenten puoluekanta näyttää USA:ssa olevan aivan keskeinen poliittisen elämän realiteetti. Puolueettomuutta ei kukaan ilmeisesti edes pidä tarpeellisena kuvitella.

Oma oikeuslaitoksemme näyttää innokkaasti lähteneen suuren esikuvansa tielle, vaikka okeusjärjestelmämme onkin toisenlainen ja rajoittaa merkittävästi tuomioistuinten valtaa Common Law-systeemiin verrattuna.

Kansainvälisestikin ovat sentään meillä oikeudessa jauhetut syytökset raamattuun vetoamisesta (ks. Vihavainen: Haun räsänen tulokset) ja vastaavista aivan uskomattomista syytöksistä, muun muassa eduskunnassa (!) esitettyyn pikku vitsiin liittyen, herättäneet ansaittua huomiota. Uutta ja erittäin vahvaa politisoitumista on mahdotonta olla huomaamatta.

Jotta Orwellin maailma tulisi täydelliseksi, on kehdattu korkeilta koturneilta vaatia jopa julkista ja tarkemmin määrittelemätöntä, mutta voimallisuudeltaan joka tapauksessa erityistä katumusta ajatusrikosten johdosta (Vihavainen: Haun katumus tulokset). Elämme parodian aikakautta.

Oikeuslaitoksen käyttö poliittisena aseena on tietenkin älyllisen tasonsa säilyttäneissä piireissä herättänyt levottomuutta. Hiljattain The Economist esitti huolestuneisuutensa siitä, että ranskalainen tuomioistuin, joka määräsi rangaistuksen Marine Le Penille, liitti siihen juuri sen pituisen poliittisen karenssiajan, joka estäisi osallistumisen vaaleihin.

Rikos on rikos ja rangaistus on rangaistus, mutta politiikkaa ei tuomioilla pitäisi tehdä, ellei se lain mukaan ole välttämätöntä. Mikäli kansan oikeuteen äänestää haluamiaan ehdokkaita tarpeettomasti puututaan, ei demokratia ole terveellä pohjalla ja seuraukset saattavat olla ikäviä itse järjestelmän kannalta.

Tuo oikeuslaitoksen käyttö -itse asiassa prostituoiminen- puoluepolitiikan palvelukseen on uusimmassa historiassamme ollut hyvin näkyvää ja kehitystä voi pitää vaarallisena. Irvokkaana ja jopa häpeällisenä voi pitää, että tuollaisesta toiminnasta on saatettu jopa erityisesti palkita syyttäjää (ks. Vihavainen: Haun toiviainen tulokset).

Myös henkilö, joka keksi idean raamatun siteeraamisen syyttämisestä on kehdannut ilmoittautua julkisesti. Aikoihin on eletty.

Toivottavasti tämä tie ei jatku. Mikäli niin käy, on seurauksena väistämättä oikeuslaitoksen arvostuksen laskeminen. Enää siihen ei olisi paljoakaan varaa.

Mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, Putinin etc. tuomitseminen kansainvälisessä oikeusistuimessa olisi varmasti paikallaan ja sodan jälkeen nousee varmasti paljonkin kysymyksiä sen aikana tehdyistä rikoksista ja niiden rankaisemisesta.

Onko oikeuden toteuttaminen näissä tapauksissa lainkaan mahdollista, on tärkeä kysymys sinänsä, mutta ei ainoa. Vähintäänkin rikoksia on voitava julkisesti paheksua ja halveksua ansioidensa mukaan.

Älymystön syytä käsitellä asioita mahdollisimman tarkkojen selvitysten perusteella. Niistä o keskusteltava kansainvälisellä tasolla kylmien tosiasioiden valossa. Ne, jotka kuotaavat aiat ala-arvoisella demagogialla (vrt. ruumishuoneilta haalitut ruumiit, jota täyttivät alas ammutun lentokoneen), joutavat saada juuri sellaisen arvostuksen kuin ansaitsevatkin.

Toki molemmilta puolilta todennäkäisesti löytyy asioita, jotka vaativat selvitystä. Tämä ei tyietenkään muuksi muuta hyökkäävän osapuolen suurinta syyllisyyttä koko sotaan.

Tässä vanhempi teksti aiheeseen liittyen:

 

lauantai 9. toukokuuta 2020

Voittajat on tuomittava

 

Voittajia ei tuomita

 

Voittajia ei tuomita! (Победителей не судят), on Venäjällä hyvin tunnettu sananparsi, joka yleensä sijoitetaan Katariina Suuren suuhun. Hänen väitetään soveltaneen sitä kenraali Suvoroviin, joka vastoin esimiehensä käskyä oli vallannut rynnäköllä Turtukain linnoituksen.

Moisesta tottelemattomuudesta kenraalia olisi lain mukaan pitänyt rangaista kuolemalla, mutta sen sijasta häntä kohtasivat keisarillisen armon ja suopeuden osoitukset.

Samaan sananparteen viittasi generalissimus Stalin vaalipuheessaan vuonna 1946. Hänen mielestään tuo periaate oli aivan väärä. Itse asiassa myös voittajia piti arvioida kriittisesti ja kontrolloida heidän toimiaan. Vaaleissa olikin Stalinin mukaan kyse juuri siitä: miten kansa nyt arvioisi voittajia, kommunistista puoluetta?

Stalinin puhe oli tietenkin käytännössä yhtä tyhjä kuin koko niin sanottu neuvostodemokratia yleensäkin. Hänen esittämänsä periaate oli kuitenkin tärkeä: suuret saavutukset eivät tehneet kritiikkiä ja itsekritiikkiä tarpeettomiksi. Menestyksestä päihtyneiden oli syytä oppia myös nöyryyttä, kuten generalissimus totesi.

Anekdoottina mainittakoon, että Stalinin puheesta kuultuaan muuan babuška riemastui ja sanoi: ”Nyt se Stalin sitten viimeinkin joutuu oikeuteen!” Tässä sovelletaan tunnettua venäläistä OBS (Odna baba skazala –yksi akka sanoi) metodia, jonka rajoitukset kirjoittaja tunnustaa.

Stalin ymmärsi käyttämänsä käsitteet omalla tavallaan, kritiikki saattoi tarkoittaa murskaamista ja nöyryyden oppiminen nöyryyttämistä. Puheessa esille otettu ongelma oli kuitenkin aito ja jopa polttava.

Jo siihen aikaan, kun keskusjohtoista taloutta alettiin kehittää, törmättiin Neuvostoliitossa usein silmänpalvontaan ja näennäissuorituksiin. Uudessa järjestelmässä oli useinkin oleellisempaa saada asiat näyttämään joltakin kuin tehdä todella jotakin.

Niin sanotun pysähtyneisyyden ajan poliittisessa kulttuurissa kritiikitön itsetyytyväisyys kasvoi sitten määrättömäksi ja vasta Gorbatšovin käyttöön ottama julkisuusperiaate eli glasnost muutti tilannetta. Itse asiassa se taisi toimia systeemin kannalta liiankin tehokkaasti johtaessaan koko järjestelmän armottomaan kritiikkiin ja lopulta romahdukseen.

Neuvostoliiton romahdettua laadittiin uuden Venäjän perustuslaki sellaiseksi, että sen puitteissa ideologinen puoluevaltio ja yksipuoluejärjestelmä kävivät mahdottomiksi, ainakin periaatteessa. Vallan piti aina olla kritisoitavissa ja kyseenalaistettavissa.

Perustuslain antamat takeet kansalaisoikeuksille, yksilönvapaudelle ja poliittiselle pluralismille olivat ja ovat vaikuttavat. On sangen merkittävä suoritus, että valta on näiden säädösten puitteissa sittenkin kyetty niin täydellisesti keskittämään tuon niin sanotun vertikaalin puitteisiin. Mutta eihän se Neuvostoliitonkaan perustuslaki epädemokraattinen ollut. Edes ns. puoluetta siinä ei mainittu ennen kuin vuoden 1977 versiossa.

Oikeudet ja vapaudet ovat siis yhä ”kunniassa”, mutta käytännössä ne toimivat ”voittajien” hyväksi. Liberaalit ja länsimieliset eivät voi toivoa itselleen samaa kohtelua, kuin mahtivaltion ja sen agenttien uskolliset palvelijat, joiden käytössä on niin sanottu hallinnollinen resurssi (administrativnyi resurs).

Voittajia ei tuomita eikä voitetuille anneta oikeutta, sanoo muuan tuon edellä mainitun sananparren versio. Myös tämä korollaari pitää paikkansa nykyään kuten ennenkin.

Putin on nimittänyt isänmaallisuutta venäläiseksi ideologiaksi ja siinä taitaa olla asian ydin. Siihen sisältyy myös lännenvastaisuus, jonka tarvetta ei tällä pakotteiden aikakaudella tarvitse erikseen perustella. Itse asiassa voisi jopa puhua valtion palvonnasta. Se –etatismi- tosiasiassa oli myös kommunistisen Neuvostoliiton ideologian varsinainen ydin jo Stalinista lähtien –ei suinkaan joku internationalismi.

Isänmaa (Venäjällä yleensä muodossa synnyinmaa, rodina) ja isänmaallisuus ovat kaikissa maissa sitä aluetta, jossa tyhjä puhe kukoistaa ja pompöösit ilmaukset ja ylpeily kuuluvat jopa välttämättä asiaan. Kritiikki ei kerta kaikkiaan sovi isänmaalliseen tyylilajiin.

Siinä on sen sijaan välttämätöntä puhua uhrimielestä ja sankaruudesta ja esittää miljoonien kuolema heidän henkilökohtaisena uhrauksenaan valtion hyväksi. Normaali, kriittinen lähestymistapa ihmisten tapattamiseen olisi pyhänhäväistys. Senhän sai kokea myös taannoinen Rosarhivin johtaja.

Isänmaallinen puhe on siis nykyäänkin kriittiseltä ajattelulta hyvin suojattu kolkka, jonka omaksi ottaminen on vallanpitäjien eli venäläisittäin sanoen lyhyesti vallan kannalta hyvin tärkeä. Siinä samalla voidaan saada suojaa monelle muullakin asialle.

Kun Solženitsyn, itsekin sotaveteraani, arvosteli neuvostosysteemiä, hänen julistettiin häpäisevän Zoja Kosmodemjanskajan ja muiden sota-ajan marttyyrien muistoa. Tietenkään hän ei ollut puhunut näistä sanaakaan.

Niin sanotun suuren isänmaallisen sodan historia on nyt jälleen, merkkivuonna, nostettu hyvin näkyvästi esille, vaikka poikkeusolot haittaavat suurten juhlallisuuksien järjestämistä. Sivumennen sanoen, myös Zojalle on tehty uusi, mahtava museo, jonne myös Putin on lähettänyt tervehdyksensä.

Kaikki tämä touhu on ymmärrettävää. Suurta Voiton päivää, joka oli myös sodan päättymisen päivä Euroopassa, voidaan Venäjällä viettää vain suurin juhlallisuuksin ja sitä paitsi aidon juhlallisesti.  Tosin sen nykyinen laajuus periytyy vasta Brežnevin ajoilta.

Asiaan kuuluvan hartauden tekevät välttämättömäksi niin sodan aiheuttamat valtavat menetykset kuin tietenkin myös ylpeys voitosta, joka oli koko maailmalle sensaatiomainen todistus Neuvostoliiton  -stalinismin- voimasta ja kestävyydestä. Vielä vuonna 1938 ei suurten puhdistusten riepottelemaa diktatuurivaltiota edes otettu ihan tosissaan.

Yhteisten isänmaallisten muistojen juhlimiselle on nyt myös ajankohtaisia poliittisia syitä. Kun talous ja politiikka ovat vaikeuksissa, kannattaa suunnata katse aikaan, jolloin voitettiin vielä paljon suuremmat vaikeudet.

Valitettavasti isänmaallisiin muistoihin sisältyy keskeisesti militarismi ja Venäjän tapauksessa siihen vielä liittyy Stalinin epäinhimillinen hallinto, joka kieltämättä myös kehitti sen valtavan sotatarviketuotannon, jonka avulla vihollinen lyötiin, mutta myös tuhlasi oman maan ihmisresursseja säälimättömästi.

Nikolai Berdjajev sanoi aikoinaan, että venäläinen intelligentsija on aina ollut nationalismille vieras ja se on halveksinut militarismia kuin saastaa. Itse asiassa kuitenkin myös se ilmeisesti saatiin mukaan yhteiseen lännenvastaiseen rintamaan silloin, kun länsi aloitti pakotesodan. Ellei tuota, etenkin lännelle tarpeetonta konfliktia saada loppumaan, ei todellisella Venäjän ja lännen välien normalisoitumisella ole toivoa.

Oman maamme suhde naapurin voitonpäivään ei ole ollut erityisen ongelmallinen. Luulen, että meillä ei yleensä ole ollut lainkaan vaikeuksia käsittää sitä, että Neuvostoliiton sota Saksaa ja jatkosodan osalta meitäkin vastaan oli luonteeltaan olennaisesti puolustussotaa ja siis oikeutettua. Kyseessä ei ollut vain politiikan jatkaminen toisin keinoin tai valtion edut, vaan oman kansan pelastaminen tuholta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset sodat olivat enimmäkseen vanhanaikaista sotilaiden taistelua sotilaita vastaan. Siviiliväestön terrorisointia kaupunkien pommituksilla ja ihmisten konekivääritulituksella harjoitettiin vain Neuvostoliiton puolelta ja ilman erityistä menestystä.

Siksi onkin outoa, että korkea venäläinen tutkintaelin ei ole juuri nyt ainoastaan ryhtynyt tutkimaan suomalaisten sodan ajan toimia peräti kansanmurhan nimikkeellä, vaan samaan aikaan vielä esittänyt suorastaan mielettömiä väitteitä suomalaisten politiikasta ja tuhotöistä.

Suomalaisilla, kuten venäläisillä itsellään, on kyllä tilillään ikäviä asioita sotavuosilta. Tähän asti niitä on voitu yhdessä tutkia ja myös sodanedellisen terrorin tutkimusta on Venäjän taholta hiljattain luvattu auttaa.

Niinpä esitetyt syytteet tuntuvat sitäkin oudommilta, eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon.

Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille, sillä niin sodan häviäjien kuin sen voittajien tekoja olisi ehdottomasti voitava tutkia kriittisesti. Muussa tapauksessa joudutaan elämään valheessa.  Ennen pitkää sellainen kostautuu.

Suomen osalta tutkimukset sota-ajan väärinkäytöksistä joita -luoja paratkoon- oli enemmän kuin olisi ollut kohtuullista, tehtiin peräti oikeusistuimissa ja heti sodan jälkeen. Venäjällä tämä työ on vielä tekemättä. Voittajat olisi nyt ehdottomasti myös tutkittava niin Venäjällä kuin muualla.

Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.

Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn ja hän oli viisas mies.

 

Muuan rikos.

Juoskaa suolle!

Herostraattiseen kuuluisuuteen noussut valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on nyt pyytänyt eduskunnalta suostumusta saada asettaa kansanedustaja Juha Mäenpään syytteeseen eduskunnassa käytetyn puheenvuoron johdosta.

On pakko todeta, että kyseessä on kansainvälisestikin sen verran ainutlaatuinen asia, ettei sitä voi kevyesti sivuuttaa. Se on yksinkertaisesti sensaatio.

Sananvapaus on avoimessa yhteiskunnassa luultavasti kaikkein keskeisin vapaus ja siihen kajoaminen on sen mukaisesti äärimmäisen vakava asia myös aivan tavallisten kansalaisten arkielämän tasolla.

Kansanedustajien sananvapaus on kuitenkin voielä jotakin muuta. Heillä on toimessaan syytesuoja ja, kuten tunnettua, he ovat siitä vastuullisia van äänestäjilleen. Heidän on saatava toimia oman järkensä ja omantuntonsa mukaan kenenkään heitä uhkaamatta tai painostamatta.

Tämän periaatteen pyhyyttä voi verrata tasavallan presidentin immuniteettiin. Hänet voidaan asettaa syytteeseen virkatoimiensa johdosta vain valtio- tai maanpetoksesta. Näin asianlaita ainakin ennen oli ja luulen, että on yhä.

On toki löytynyt pölkkypäitä, jotka ovat joskus julkisuudessakin esittäneet, että kansanedustajan -lainsäätäjän- olisi aivan erityisesti sijoitettava puheensa poliittisen korrektiuden rajoihin, mitä ne nyt sitten milloinkin ovat.

Tällaiset mielenilmaukset on voinut sivuuttaa pelkällä säälillä, mutta kun valtakunnan korkein syyttäjäviranomainen ilmeisen tosissaan yrittää asettaa kansanedustajan syytteeseen puheistaan, on asia jo vakava.

Tämä kyseinen Mäenpää käytti puheenvuoron, jossa hän ensin selosti erinäisten turvapaikanhakijoiden motiiveja maahan tuloon, viittaamalla joidenkin omiin lausuntoihin.

Sen jälkeen hän siteerasi hallitusohjelmaa, jossa mainittiin hallituksen tehtäviin kuuluvan vieraslajien torjunta sekä lainsäädännöllä että rahoitusta lisäämällä.

Se oli puhujan kommentin mukaan hyvä pykälä, mutta valitettavasti väärässä kohdassa.

Ihminen, joka ei ole tottunut vaativaan, abstraktiin ajatteluun, jollaista tarvitaan esimerkiksi huumorin monien lajien -erityisesti juuri henkevyyksien- ymmärtämisessä, saattaa ilmeisesti tästä yksinkertaisesti vain päätellä, että siinä ihmisten väitetään olevan kasvien tai eläimien kaltaisia. Niiden maahantuloahan pyritään yhäkin torjumaan lainsäädännöllä ja rahoitusinstrumenteilla.

Mutta todellinen totinen torvensoittaja voi vielä ihan omilla aivoillaan vetää tästä senkin johtopäätöksen, että jos ihmisiä rinnastetaan kasveihin ja eläimiin, on sitten kai niitäkin torjuttava muun muassa torjunta-aineilla eli hävitettävä.

Mutta se nyt kyllä on kokonaan vastaanottajan päässä syntynyt ajatus. Sitähän ei Mäenpään tekstissä ole edes implikoitu. Siellähän puhutaan lainsäädännöstä ja rahoituksesta.

Analogiana tulee mieleen muuan tarina sota-ajan Moskovasta. Siellä marsalkka Žukov tuli Stalinin työhuoneesta ulos kiukusta puhisten ja manaili: se helvetin viiksiniekka pitäisi tappaa!

Berija, joka istui eteisessä, kuuli tämän ja kysyi: ketäs te oikein tuolla tarkoititte? -Minä tarkoitin Hitleriä, vastasi Žukov. Ketäs TE oikein tarkoititte?

Henkevyys ei ole yleisen syyttäjän alainen rikos eikä varsinkaan eduskunnassa esitettynä. Sillä nimikkeellähän syytettä ei kai halutakaan nostaa. Rikoksen Mäenpää kuitenkin kuuluu tehneen, mutta millaisen?

Rikokseen tarvitaan yleensä rikollinen mieli, mutta saattaahan siihen syyllistyä myös esimerkiksi pikaistuksissa. Joka tapauksessa rikoksen tunnusmerkkeihin kuuluu syntynyt vaurio, esimerkiksi hengen meno tai omaisuuden tuhoutuminen. Niin sanottuja uhrittomia rikoksia on nykyään alettu pitää rikoslakiin kuulumattomina asioina.

 Rikoksen tunnusmerkkeihin kuuluu lisäksi myös tarkoitus saada aikaan tuo syntynyt vahinko tai tuho. Syyllisen syyllisyys voi olla luokkaa culpa, jolloin esimerkiksi laiminlyönti riittää tai sitten dolus, joka on vakaamman harkinnan seurausta.

Minkälaisen vahingon Mäenpään puheenvuoro sitten aiheutti ja kenelle ja mihin hän oikein pyrki? Syntyikö maassamme sen johdosta aseellista tai aseetonta liikehdintää Mäenpää esille ottamien lainsäädännöllisten tai rahoituksellisten toimien aikaansaamiseksi? Jos syntyi, oliko tämä tarkoituksena ja mitä seurauksia asialla oli?

Vai oliko tarkoitus nostattaa ulkoparlamentaarista, järjestäytymätöntä massaliikettä, joka lakeja uhmaten olisi toiminut jonkinlaisena varisparvena hyväksi näkemiensä asioiden puolesta hyväksi näkemillään keinoilla?

Vai yrittikö Mäenpää kiihottaa kuulijakuntaansa eli eduskuntaa suorastaan hävittämään maastamme jonkin kansanryhmän? Oliko tarkoituksena ehkä saada aikaan kansanmurha? Ehkäpä tarkoituksena oli käyttää myrkkyjä, kuten vieraslajien kohdalla joskus tehdään tai ainakin ennen tehtiin? Mielikuvitus ei tässä kai tunne rajoja, mutta sen todistusvoimalla ne kyllä sen sijaan on.

Syntyikö siis tämän puheenvuoron takia tässä maailmassa yhtään mitään ja minkäänlaista seurausta, edes pienenen pientä kiihotusta jonkin poliittisen eläimen takaraivossa ja halua toimia joidenkin rajoittavien säädösten aikaan saamiseksi? Oliko joku ehkä suorastaan loukkaantunut? Miksi?

Vastaus on aivan selvä ja yksiselitteinen: mitään vahinkoa kenellekään ei syntynyt, kukaan ei kiihottunut yhtään mistään eikä sellainen ollut edes tarkoituksena.

Kun kaikkein tärkeimpään demokraattiseen perusoikeuteen, vieläpä kansanvallan pyhällä paikalla eli eduskunnassa, halutaan kajota moisen asian takia eli siis aivan asiattomasti, ei asiaa voi enää kuitata huumorilla.

Itseäni vaivaa kysymys siitä, onko kyseinen syyttäjä mieleltään täysin tasapainoinen ja onko hänellä tehtävänsä edellyttävää suhteellisuudentajua.

En sano tätä herjatakseni tai solvatakseni. Asia on nyt niin vakava ja historiallisestikin ainutlaatuinen, että se on syytä selvittää juuriaan myöten.