Oikeudenmukaisuutta edistämässä.

 

Advocatus diaboli

 

Ennen muinoin akateemisissa harjoituksissa oli mukana aika myös paholaisen asianajaja, advocatus diaboli. Olihan jo käytäntö osoittanut, että perkele maailmassa ympärikävi kuin kiljuva jalopeura ja houkutteli viattomia sieluja puoleensa pirullisilla konsteillaan.

Dialektiikan taito ei ollut tälle ikuiselle vastustajalle vieras ja niinpä tämän taiteen mahdollisuudet oli myös Herran palvelijoiden hallittava ja lyötävä vanha kehno samalla aasinleukaluulla, jolla tämä kävi puhtaiden sielujen kimppuun.

Keskiaikaisen ajattelun mukaan ei esimerkiksi ollut suinkaan turvallista uskoa omia silmiään eli sitä, mitä ympärillään näki. Piru saattoi viekkaudessaan saada asiat näyttämään muulta kuin ne todellisuudessa olivat. Vasta Herran pyhä sana ja Aristoteleen logiikka oikein käytettynä turvasivat totuuden. Totuus piileskeli ikuisissa käsitteissä eikä ajallisissa ilmiöissä.

Muistamme, miten Galilei kehotti epäilijöitä itse katsomaan kaukoputkeen vakuuttuakseen siitä, että kuussa on kraatereitakin, ja se siis muistuttaa omaa maailmaamme eikä koostu jostakin ylimaallisesta aineksesta. Vasta-argumentti oli, että paholainen voi putkesta näyttää mitä tahansa. Ellei pyhiin kirjoituksiin uskonut, oli sen armoilla.

Nyt on jokin yhdistys, jonka muistaakseni oli nimeltään jokin ajajaliitto, myöntänyt kunniamaininnan valtakunnan syyttäjälle vuoden oikeusteosta. Kas tässähän tämä olikin, näin on asiaa perusteltu:

Asianajajaliiton valtuuskunta on perjantaina kokouksessaan Savonlinnassa myöntänyt Oikeusteko-palkinnon valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle, kertoo Asianajajaliitto tiedotteessaan. Palkinnon perusteluissa sanotaan, että ”valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on ollut rohkea uudistaja ja näkyvä aloitteentekijä, joka ei ole antanut vihapuheen vaikuttaa työhönsä”.

Uutinen nauratti minua oikein kunnolla ja luulin aluksi sen olevan tunnetun aikamme neropatin Keijo Kaarisateen käsialaa.

Niinhän ei sitten ollutkaan. Parodia on kuin onkin mahdotonta.

En tunne asianajajan työkenttää enkä alan moraalikoodeksia, mutta kaikesta päätellen alan miesten ja naisten kunnianhimo on samanlainen kuin aikoinaan sofisteilla. Kun tässä postmodernissa maailmassa ei mitään totuutta oikeasti ole, on paras se, joka pystyy osoittamaan kaikkein ilmeisimmän totuuden valheeksi ja päinvastoin. Kenttä on avoin, käsitteellinen temppuilu, vanha kunnon brännvinsadvokatyr voittaa mennen tullen vanhanaikaisen terveen järjen.

Tämähän nyt on vain klassista ammattitaitoa, jonka perinteistä voimme lukea vaikka Shakespearen teoksista. Jotkut ihailevat sellaista ja jotkut eivät. Voihan sillä saada aikaan hyvääkin, kuten Venetsiassa aikoinaan pantiin Schylockille luu kurkkuun.

Mutta perustelujen toinen osa on todella hätkähdyttävä: tämä ”rohkea uudistaja ja näkyvä aloitteentekijä” ei ole antanut ”vihapuheen vaikuttaa työhönsä…”

Onnittelut alan toimihenkilöille muodikkaan käsitteen käytöstä. Saattaa ollakin, että juuri tuollaiset käsitteet ovat tuon alan todellista apulantaa ja polttoainetta. Koska vihapuheelle ei ole olemassa mitään kelvollista, saati virallista määritelmää, sillä voidaan tarkoittaa ihan sitä, mitä kulloinkin halutaan, vaikkapa mielensä pahoittamista, elleivät kyseessä ole tietyt ryhmät, joita ei tarvitse tässä erikseen luetella.

Vihapuhe ei siis joka tapauksessa vaikuttanut jubilaarin toimintaan. Erikoinen perustehan tämä on, mutta mitäpä se juuri tässä tapauksessa tarkoittaa? Mitä juhlakalu ei siis suostunut tekemään ja miksi?

Tässä tapauksessa on ilmeistä, että sillä viitataan kieltäytymistä normaaleista, terveen järjen mukaisista käytännöistä. Moni kai tosiaan sitten saattoi ilmaista mielipahansa siitä, etteivät poliisin osoittamat lautamiestason perustelut enää kelvanneetkaan tälle hurmahengelle, joka päätti, ettei tässä maassa enää ilman muuta saakaan siteerata raamattua, eikä itse asiassa olisi saanut tehdä sitä edes kauan sitten.

Moni saattoi närkästyä ja aiheellisesti vihastua myös siitä, ettei tässä noudatettu oikeuslaitokselta yleensä oletettua tasapuolisuutta ja annettu vastaavaa käsittelyä myös koraanille, mutta turhaan. Ehkäpä juhlakalu kammoksui sitä, ettei reaktio jäisikään silloin enää puheen tasolle.

Mutta palkinto on siis ihan oikeasti myönnetty. On pakko todeta, että tällainen teko leimaa vahvasti sen tekijän, eli tässä tapauksessa tuon liiton valtuuskunnan ja samalla vääjäämättä koko liiton.

Asianajajan titteliä saa tässä maassa käyttää vain liiton jäsen, joten sille on haluttu antaa tiettyä prestiisiä. Liiton pitäisi kai periaatteessa myös jotenkin valvoa jäsentensä laskutuksen kohtuullisuutta, mutta tässä suhteessa yleinen oikeustaju taitaa kyllä poiketa liiton käytännöistä. Nyt on yleistä oikeustajua sitten vielä potkaistu liiton toimesta oikein kunnolla.

Liittoa voi vain onnitella aivan uudesta aluevaltauksesta ja näyttää olevan korkea aika perustaa erityinen Orwell-palkinto, jonka saajaksi se on itseoikeutettu ehdokas. Suomalaisittain voitaisiin jakaa myös Keijo Kaarisade-palkintoa. Mainetta ei saada julistamalla eikä komentamalla, se on ansaittava.

Vuoden oikeusteko-palkinto on nyt saanut lähtemättömästi tietyn maineen, samoin kuin sen myöntäjäkin. Itse jubilaarin mainetta ne eivät muuksi muuta. Aikamme ilmiöinä nämä jäävät pysyvästi historiaan.