Nec sutor ultra crepidam

 

Tuomari pysyköön lestissään

 

Montesquieulainen vallan kolmijaon periaate on nykyaikaisissa demokratioissa yleisesti tunnustettu. Vähintäänkin pidetään oikeusvaltioissa sopimattomana, että toimeenpanovalta sekaantuu tuomiovallan käyttöön.

Tässä suhteessa ero on selvä diktatuureihin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ylpeiltiin nimenomaan sillä, että kaikki valta kuului puolueelle, jonka asianmukaiset elimet sekaantuivat tarvittaessa myös tuomiovallan käyttöön.

Vallanjaon periaate on keskimäärin osoittautunut sangen hyväksi ja tarpeelliseksi asiaksi. Ei se nyt sentään ole mikään tae vallan väärinkäyttöä vastaan ollut, puhumattakaan tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta, josta on esimerkkejä monesta maasta, ehkäpä jopa kaikista.

Meillä varmaan tunnetaan parhaiten amerikkalaisen oikeuskäytännön ihmeellisyydet, joissa poliittisuus saattaa olla täysin avointa ja tuomiot sellaisia, jotka paikallisia tai yleiskansallisia tarpeita parhaiten tiettyjen poliittisten tahojen mielestä tyydyttävät, vaikka sokea Reettakin näkee, että ne ovat vastoin tosiasioita.

Korkeimman oikeuden jäsenten puoluekanta näyttää USA:ssa olevan aivan keskeinen poliittisen elämän realiteetti. Puolueettomuutta ei kukaan ilmeisesti edes pidä tarpeellisena kuvitella.

Oma oikeuslaitoksemme näyttää innokkaasti lähteneen suuren esikuvansa tielle, vaikka okeusjärjestelmämme onkin toisenlainen ja rajoittaa merkittävästi tuomioistuinten valtaa Common Law-systeemiin verrattuna.

Kansainvälisestikin ovat sentään meillä oikeudessa jauhetut syytökset raamattuun vetoamisesta (ks. Vihavainen: Haun räsänen tulokset) ja vastaavista aivan uskomattomista syytöksistä, muun muassa eduskunnassa (!) esitettyyn pikku vitsiin liittyen, herättäneet ansaittua huomiota. Uutta ja erittäin vahvaa politisoitumista on mahdotonta olla huomaamatta.

Jotta Orwellin maailma tulisi täydelliseksi, on kehdattu korkeilta koturneilta vaatia jopa julkista ja tarkemmin määrittelemätöntä, mutta voimallisuudeltaan joka tapauksessa erityistä katumusta ajatusrikosten johdosta (Vihavainen: Haun katumus tulokset). Elämme parodian aikakautta.

Oikeuslaitoksen käyttö poliittisena aseena on tietenkin älyllisen tasonsa säilyttäneissä piireissä herättänyt levottomuutta. Hiljattain The Economist esitti huolestuneisuutensa siitä, että ranskalainen tuomioistuin, joka määräsi rangaistuksen Marine Le Penille, liitti siihen juuri sen pituisen poliittisen karenssiajan, joka estäisi osallistumisen vaaleihin.

Rikos on rikos ja rangaistus on rangaistus, mutta politiikkaa ei tuomioilla pitäisi tehdä, ellei se lain mukaan ole välttämätöntä. Mikäli kansan oikeuteen äänestää haluamiaan ehdokkaita tarpeettomasti puututaan, ei demokratia ole terveellä pohjalla ja seuraukset saattavat olla ikäviä itse järjestelmän kannalta.

Tuo oikeuslaitoksen käyttö -itse asiassa prostituoiminen- puoluepolitiikan palvelukseen on uusimmassa historiassamme ollut hyvin näkyvää ja kehitystä voi pitää vaarallisena. Irvokkaana ja jopa häpeällisenä voi pitää, että tuollaisesta toiminnasta on saatettu jopa erityisesti palkita syyttäjää (ks. Vihavainen: Haun toiviainen tulokset).

Myös henkilö, joka keksi idean raamatun siteeraamisen syyttämisestä on kehdannut ilmoittautua julkisesti. Aikoihin on eletty.

Toivottavasti tämä tie ei jatku. Mikäli niin käy, on seurauksena väistämättä oikeuslaitoksen arvostuksen laskeminen. Enää siihen ei olisi paljoakaan varaa.

Mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, Putinin etc. tuomitseminen kansainvälisessä oikeusistuimessa olisi varmasti paikallaan ja sodan jälkeen nousee varmasti paljonkin kysymyksiä sen aikana tehdyistä rikoksista ja niiden rankaisemisesta.

Onko oikeuden toteuttaminen näissä tapauksissa lainkaan mahdollista, on tärkeä kysymys sinänsä, mutta ei ainoa. Vähintäänkin rikoksia on voitava julkisesti paheksua ja halveksua ansioidensa mukaan.

Älymystön syytä käsitellä asioita mahdollisimman tarkkojen selvitysten perusteella. Niistä o keskusteltava kansainvälisellä tasolla kylmien tosiasioiden valossa. Ne, jotka kuotaavat aiat ala-arvoisella demagogialla (vrt. ruumishuoneilta haalitut ruumiit, jota täyttivät alas ammutun lentokoneen), joutavat saada juuri sellaisen arvostuksen kuin ansaitsevatkin.

Toki molemmilta puolilta todennäkäisesti löytyy asioita, jotka vaativat selvitystä. Tämä ei tyietenkään muuksi muuta hyökkäävän osapuolen suurinta syyllisyyttä koko sotaan.

Tässä vanhempi teksti aiheeseen liittyen:

 

lauantai 9. toukokuuta 2020

Voittajat on tuomittava

 

Voittajia ei tuomita

 

Voittajia ei tuomita! (Победителей не судят), on Venäjällä hyvin tunnettu sananparsi, joka yleensä sijoitetaan Katariina Suuren suuhun. Hänen väitetään soveltaneen sitä kenraali Suvoroviin, joka vastoin esimiehensä käskyä oli vallannut rynnäköllä Turtukain linnoituksen.

Moisesta tottelemattomuudesta kenraalia olisi lain mukaan pitänyt rangaista kuolemalla, mutta sen sijasta häntä kohtasivat keisarillisen armon ja suopeuden osoitukset.

Samaan sananparteen viittasi generalissimus Stalin vaalipuheessaan vuonna 1946. Hänen mielestään tuo periaate oli aivan väärä. Itse asiassa myös voittajia piti arvioida kriittisesti ja kontrolloida heidän toimiaan. Vaaleissa olikin Stalinin mukaan kyse juuri siitä: miten kansa nyt arvioisi voittajia, kommunistista puoluetta?

Stalinin puhe oli tietenkin käytännössä yhtä tyhjä kuin koko niin sanottu neuvostodemokratia yleensäkin. Hänen esittämänsä periaate oli kuitenkin tärkeä: suuret saavutukset eivät tehneet kritiikkiä ja itsekritiikkiä tarpeettomiksi. Menestyksestä päihtyneiden oli syytä oppia myös nöyryyttä, kuten generalissimus totesi.

Anekdoottina mainittakoon, että Stalinin puheesta kuultuaan muuan babuška riemastui ja sanoi: ”Nyt se Stalin sitten viimeinkin joutuu oikeuteen!” Tässä sovelletaan tunnettua venäläistä OBS (Odna baba skazala –yksi akka sanoi) metodia, jonka rajoitukset kirjoittaja tunnustaa.

Stalin ymmärsi käyttämänsä käsitteet omalla tavallaan, kritiikki saattoi tarkoittaa murskaamista ja nöyryyden oppiminen nöyryyttämistä. Puheessa esille otettu ongelma oli kuitenkin aito ja jopa polttava.

Jo siihen aikaan, kun keskusjohtoista taloutta alettiin kehittää, törmättiin Neuvostoliitossa usein silmänpalvontaan ja näennäissuorituksiin. Uudessa järjestelmässä oli useinkin oleellisempaa saada asiat näyttämään joltakin kuin tehdä todella jotakin.

Niin sanotun pysähtyneisyyden ajan poliittisessa kulttuurissa kritiikitön itsetyytyväisyys kasvoi sitten määrättömäksi ja vasta Gorbatšovin käyttöön ottama julkisuusperiaate eli glasnost muutti tilannetta. Itse asiassa se taisi toimia systeemin kannalta liiankin tehokkaasti johtaessaan koko järjestelmän armottomaan kritiikkiin ja lopulta romahdukseen.

Neuvostoliiton romahdettua laadittiin uuden Venäjän perustuslaki sellaiseksi, että sen puitteissa ideologinen puoluevaltio ja yksipuoluejärjestelmä kävivät mahdottomiksi, ainakin periaatteessa. Vallan piti aina olla kritisoitavissa ja kyseenalaistettavissa.

Perustuslain antamat takeet kansalaisoikeuksille, yksilönvapaudelle ja poliittiselle pluralismille olivat ja ovat vaikuttavat. On sangen merkittävä suoritus, että valta on näiden säädösten puitteissa sittenkin kyetty niin täydellisesti keskittämään tuon niin sanotun vertikaalin puitteisiin. Mutta eihän se Neuvostoliitonkaan perustuslaki epädemokraattinen ollut. Edes ns. puoluetta siinä ei mainittu ennen kuin vuoden 1977 versiossa.

Oikeudet ja vapaudet ovat siis yhä ”kunniassa”, mutta käytännössä ne toimivat ”voittajien” hyväksi. Liberaalit ja länsimieliset eivät voi toivoa itselleen samaa kohtelua, kuin mahtivaltion ja sen agenttien uskolliset palvelijat, joiden käytössä on niin sanottu hallinnollinen resurssi (administrativnyi resurs).

Voittajia ei tuomita eikä voitetuille anneta oikeutta, sanoo muuan tuon edellä mainitun sananparren versio. Myös tämä korollaari pitää paikkansa nykyään kuten ennenkin.

Putin on nimittänyt isänmaallisuutta venäläiseksi ideologiaksi ja siinä taitaa olla asian ydin. Siihen sisältyy myös lännenvastaisuus, jonka tarvetta ei tällä pakotteiden aikakaudella tarvitse erikseen perustella. Itse asiassa voisi jopa puhua valtion palvonnasta. Se –etatismi- tosiasiassa oli myös kommunistisen Neuvostoliiton ideologian varsinainen ydin jo Stalinista lähtien –ei suinkaan joku internationalismi.

Isänmaa (Venäjällä yleensä muodossa synnyinmaa, rodina) ja isänmaallisuus ovat kaikissa maissa sitä aluetta, jossa tyhjä puhe kukoistaa ja pompöösit ilmaukset ja ylpeily kuuluvat jopa välttämättä asiaan. Kritiikki ei kerta kaikkiaan sovi isänmaalliseen tyylilajiin.

Siinä on sen sijaan välttämätöntä puhua uhrimielestä ja sankaruudesta ja esittää miljoonien kuolema heidän henkilökohtaisena uhrauksenaan valtion hyväksi. Normaali, kriittinen lähestymistapa ihmisten tapattamiseen olisi pyhänhäväistys. Senhän sai kokea myös taannoinen Rosarhivin johtaja.

Isänmaallinen puhe on siis nykyäänkin kriittiseltä ajattelulta hyvin suojattu kolkka, jonka omaksi ottaminen on vallanpitäjien eli venäläisittäin sanoen lyhyesti vallan kannalta hyvin tärkeä. Siinä samalla voidaan saada suojaa monelle muullakin asialle.

Kun Solženitsyn, itsekin sotaveteraani, arvosteli neuvostosysteemiä, hänen julistettiin häpäisevän Zoja Kosmodemjanskajan ja muiden sota-ajan marttyyrien muistoa. Tietenkään hän ei ollut puhunut näistä sanaakaan.

Niin sanotun suuren isänmaallisen sodan historia on nyt jälleen, merkkivuonna, nostettu hyvin näkyvästi esille, vaikka poikkeusolot haittaavat suurten juhlallisuuksien järjestämistä. Sivumennen sanoen, myös Zojalle on tehty uusi, mahtava museo, jonne myös Putin on lähettänyt tervehdyksensä.

Kaikki tämä touhu on ymmärrettävää. Suurta Voiton päivää, joka oli myös sodan päättymisen päivä Euroopassa, voidaan Venäjällä viettää vain suurin juhlallisuuksin ja sitä paitsi aidon juhlallisesti.  Tosin sen nykyinen laajuus periytyy vasta Brežnevin ajoilta.

Asiaan kuuluvan hartauden tekevät välttämättömäksi niin sodan aiheuttamat valtavat menetykset kuin tietenkin myös ylpeys voitosta, joka oli koko maailmalle sensaatiomainen todistus Neuvostoliiton  -stalinismin- voimasta ja kestävyydestä. Vielä vuonna 1938 ei suurten puhdistusten riepottelemaa diktatuurivaltiota edes otettu ihan tosissaan.

Yhteisten isänmaallisten muistojen juhlimiselle on nyt myös ajankohtaisia poliittisia syitä. Kun talous ja politiikka ovat vaikeuksissa, kannattaa suunnata katse aikaan, jolloin voitettiin vielä paljon suuremmat vaikeudet.

Valitettavasti isänmaallisiin muistoihin sisältyy keskeisesti militarismi ja Venäjän tapauksessa siihen vielä liittyy Stalinin epäinhimillinen hallinto, joka kieltämättä myös kehitti sen valtavan sotatarviketuotannon, jonka avulla vihollinen lyötiin, mutta myös tuhlasi oman maan ihmisresursseja säälimättömästi.

Nikolai Berdjajev sanoi aikoinaan, että venäläinen intelligentsija on aina ollut nationalismille vieras ja se on halveksinut militarismia kuin saastaa. Itse asiassa kuitenkin myös se ilmeisesti saatiin mukaan yhteiseen lännenvastaiseen rintamaan silloin, kun länsi aloitti pakotesodan. Ellei tuota, etenkin lännelle tarpeetonta konfliktia saada loppumaan, ei todellisella Venäjän ja lännen välien normalisoitumisella ole toivoa.

Oman maamme suhde naapurin voitonpäivään ei ole ollut erityisen ongelmallinen. Luulen, että meillä ei yleensä ole ollut lainkaan vaikeuksia käsittää sitä, että Neuvostoliiton sota Saksaa ja jatkosodan osalta meitäkin vastaan oli luonteeltaan olennaisesti puolustussotaa ja siis oikeutettua. Kyseessä ei ollut vain politiikan jatkaminen toisin keinoin tai valtion edut, vaan oman kansan pelastaminen tuholta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset sodat olivat enimmäkseen vanhanaikaista sotilaiden taistelua sotilaita vastaan. Siviiliväestön terrorisointia kaupunkien pommituksilla ja ihmisten konekivääritulituksella harjoitettiin vain Neuvostoliiton puolelta ja ilman erityistä menestystä.

Siksi onkin outoa, että korkea venäläinen tutkintaelin ei ole juuri nyt ainoastaan ryhtynyt tutkimaan suomalaisten sodan ajan toimia peräti kansanmurhan nimikkeellä, vaan samaan aikaan vielä esittänyt suorastaan mielettömiä väitteitä suomalaisten politiikasta ja tuhotöistä.

Suomalaisilla, kuten venäläisillä itsellään, on kyllä tilillään ikäviä asioita sotavuosilta. Tähän asti niitä on voitu yhdessä tutkia ja myös sodanedellisen terrorin tutkimusta on Venäjän taholta hiljattain luvattu auttaa.

Niinpä esitetyt syytteet tuntuvat sitäkin oudommilta, eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon.

Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille, sillä niin sodan häviäjien kuin sen voittajien tekoja olisi ehdottomasti voitava tutkia kriittisesti. Muussa tapauksessa joudutaan elämään valheessa.  Ennen pitkää sellainen kostautuu.

Suomen osalta tutkimukset sota-ajan väärinkäytöksistä joita -luoja paratkoon- oli enemmän kuin olisi ollut kohtuullista, tehtiin peräti oikeusistuimissa ja heti sodan jälkeen. Venäjällä tämä työ on vielä tekemättä. Voittajat olisi nyt ehdottomasti myös tutkittava niin Venäjällä kuin muualla.

Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.

Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn ja hän oli viisas mies.