Kollegoja pelastamassa

Suomi ja Venäjän oppineet

Vuoden 1920 lokakuussa solmittiin tunnetusti Tarton rauha suomen ja Venäjän välillä, mutta heti alkuun maiden suhteissa ilmeni monenlaisia ongelmia. Ne kärjistyivät vuoden 1921 lopussa ja vuoden 1922 alussa, kun Itä-Karjalan kansannousu, jota suomalaiset aktivistiainekset tukivat, aiheutti näköjään jo sodanuhkatilanteen.

Kesken jännittyneen tilanteen Suomen edustaja Moskovassa, Boris Gyllenbögel, entinen keisarillisen armeijan upseeri, jätti asemapaikkansa hyvästiä sanomatta.

Samaan naapuruussuhteiden hyvin vaikeaan kauteen liittyvät myös ns. Sallan Läskikapina ja sisäministeri Ritavuoren murha, jotka voidaan laskea Karjalan kansannousun seurauksiksi.

Koko Neuvosto-Venäjä oli yhä surkeassa tilassa ja sen kuulumista sivistysmaiden ulkopuolelle kuvasti se, että sieltä tulevilta vaadittiin karanteeni, aluksi myös diplomaattikuntaan kuuluvilta.

Mutta eihän se tarina Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteista kokonaisuudessaan niin surkea ollut tuohonkaan aikaan.

Tarton yliopiston professori S.G. Isakov tutkii aikoinaan muuatta hyvin kiinnostavaa tähän ajanjaksoon liittyvää aihepiiriä ja julkaisi tutkimuksensa aikakauskirjassa Studia Slavica Finlandensia II (1985), jota julkaisi ns. Melangolle nimetty Neuvostoliittoinstituutti, jonka vanhat ihmiset hyvin muistavat.

Seuraava esitys perustuu Isakovin tutkimukselle.

Pietarissa on Palatsirantakadulla muhkea palatsi, joka aikoinaan kuului suuriruhtinas Vladimir Aleksndrovitšille. Siellä on nykyään kiinnostavia konsertteja. Olen joskus sellaisesta blogannut.

Vuoden 1920 alusta pramea palatsi muutettiin akateemikkoja ja muita Venäjän merkittävimpiä tiedemiehiä palvelevaksi taloksi. Sen puuhamiehenä oli Maksim Gorki ja toiminnan tarkoituksena oli mahdollisuuksien mukaan estää tiedemiehiä kuolemasta nälkään.

Jälkimaailman muistoissa tuo ajankohta on jo sen verran haalistunut, että asian vakavuutta ei välttämättä tajua.

Bolševikkien talouskokeilu Leninin johdolla oli johtanut täystuhoon. Yleinen talouden romahdus eli razruha oli halvaannuttanut niin kaiken normaalin liiketoiminnan kuin myös tuotannon. Suurkaupungeista paettiin joukolla ja Moskovan asukasluku puolittui. Pietarissa se putosi kolmannekseen, mikä oli historiassa ainutlaatuista.

Maksim Gorki oli tunnetusti hyvin ristiriitainen ja arvoituksellinen persoona. Vuosina 1917 ja 1918 hän oli kitkerästi arvostellut Leniniä ja bolševikkeja, mutta suostunut sen jälkeen jonkinlaiseen yhteistyöhön.

Katsoessaan sitä hävitystä, jonka kohteeksi kaikenlainen kulttuuri joutui vallankumouksen sekasorrossa, hän vuonna 1919 tuli esittäneeksi myös älymystön kansainvälisen internationaalin perustamista.

Se taisi olla kuolleena syntynyt idea, mutta tiettyä solidaarisuutta saattoi kuitenkin kollegoilleen odottaa niiltä, jotka kuuluivat niin sanottuun oppineeseen tasavaltaan –république des savants. Hehän sitä paitsi usein jopa tunsivat toisensa, ainakin kirjoitusten perusteella.

Oppineiden, kuten muidenkin tilanne vain huononi, eikä ottanut parantuakseen ennen kuin vuonna 1922. Vielä kapitalismin osittaisen palauttamisen jälkeen vuonna 1921 iski Venäjälle suuri luonnononnettomuus: Volganvarren kuivuus, joka vaati miljoonia kuolonuhreja. Sinne riensi auttamaan amerikkalainen avustusjärjestö ARA.

Kurjuutta oli vuonna 1921 joka puolella Venäjää ja suuria tieteellisiä keskuksia oli myös Moskovassa ja monessa muussakin paikassa. Joka tapauksessa vanha pääkaupunki Pietari oli tässä suhteessa luultavasti Venäjän tärkein keskus ja sitä paitsi lähellä Suomea.

Jo vuoden 1920 marraskuussa Akseli Gallen-Gallela kiinnitti huomiota Venäjän oppineiden tilanteeseen. Vuoden 1921 alussa asiaan tarttui Helsingin yliopiston slaavilaisen kirjaston kirjatonhoitaja A. Igelström ja jo maaliskuussa aloitettiin keräys Venäjän nälkäänäkevien oppineiden hyväksi.

Kuultuaan asiasta, Maksim Gorki otti yhteyttä suomalaisiin ja niin puuha sai vauhtia. Mukana yliopistollisessa komiteassa oli, paitsi johtavia slavisteja, kuten J.J. Mikkola ja eräät muut, muun muassa professori Robert Tigerstedt, kuuluisa fysiologi sekä professorit V. Ruin ja R. Faltin.

Asialle osoittautuivat suosiollisiksi myös Suomen valtiovalta ja Helsingin yliopiston konsistori ja kuljetusreitti Pietariin saatiin organisoitua ja suomalaiset pääsivät myös valvomaan, että apu meni sinne, minne pitikin.

Suomalaisten rooli toiminnan organisoimisessa oli ratkaisevan tärkeä. Suomalaisen komitean kautta koottiin varoja ja muita lahjoituksia myös muista maista, joista etenkin Tšekkoslovakia osoittautui hyvin anteliaaksi.

Suomi, mukaan lukien virallinen Suomi osoittautui myös kykyjensä rajoissa varsin suopeaksi ajatukselle. Heti keväällä luovutettiin valtion varastoista komitealle 12 tonnia kuivattua perunaa ja 3 tonnia kuivattuja kasviksia.

Ensimmäisessä erässä, joka lähti Pietariin keväällä 1921 oli kolme vaunulastillista tavaraa, muun muassa margariinia, turskaa, lihaa, tulitikkuja suolaa ja niin edelleen. Kaikki tämä oli nälkää näkevässä kaupungissa kullanarvoista.

Pian määrät ja sortimentti laajenivat ja kun tavaraa alkoi olla mahdollista saada myös Venäjältä, ostettiin niitä sieltä ja ruvettiin avustettavilta perimään pientä maksuakin.

Tiedemiesten ohella Tutkijoiden talon asiakkaiksi alkoi tulla myös kirjailijoita, joiden  joukossa olivat muun muassa Aleksandr Blok, Anna Ahmatova, Andrei Belyi, V. Nemirovitš-Dantšenko, F Sologub, V. Hodasevitš, K. Tšukovski ja monet muut, siis aikakauden huiput.

Gorki piti kauhistuttavana ajatusta, että kansakunta menettäisi aivonsa eli älymystönsä huipun. Samalla myös tieteelliset laitokset jäisivät tuuliajolle.

Monia kulttuurin edustajia myös otettiin Suomeen parantoloihin. Aleksandr Blok valitettavasti oli juuri ehtinyt kuolla ennen kuin sai lähtöluvan. Suomessa kävivät hoitoa saamassa joka tapauksessa muun muassa aikanaan hyvin kuuluisa psykologi Behterev sekä nobelisti Pavlov ja monet muut.

Käyttämästäni artikkelista ei käy ilmi, miten paljon ruokaa ja muita tarvikkeita kaiken kaikkiaan hankittiin puutteenalaisille oppineen tasavallan jäsenille suomalaisen komitean kautta. Joka tapauksessa määrä on paljon suurempi kuin se apu, mitä toimitettiin suoraan, rautateitse.

Yhtä kaikki, ruokatarvikkeita toimitettiin 284 tonnia, mikä on jo kunnioitettava määrä, mutta lisäksi tuli vielä se apu, joka hankittiin rahalla, jota oli vuoden 1922 toukokuuhun mennessä kerätty yli 1,1 miljoonaa markkaa.

Kyse ei siis ollut mistään pikku näpertelystä. Pietarin ohella myös Moskovaan lähetettiin 11 vaunulastia ruokaa, muun muassa sardiineja, tiivistemaitoa ja ruisjauhoa.

Avun saajat olivat kiitollisia. Gorki totesi, että tuo apu ”suuntasi humaanisuuden ja sivistyksen virran meidän venäläiseen sekasortoomme”.

Hänen mukaansa oppineet ”kertoivat suomalaisten oppineiden antaman avun valtavasta moraalisesta merkityksestä heille ja korostivat, että kun Venäjä nousee jaloilleen, sen ensimmäisenä tehtävänä on kiittää Suomen edustajia, silloin se vasta todella pääsee osoittamaan kiitollisuutensa”.

Asia on tietenkin ymmärrettävä niin, että he, kuten älymystön valtaosa, kuvitteli Venäjän ennen pitkää pääsevän eroon siitä bolševikkien hallinnosta, joka oli jo vakuuttavasti osoittanut kyvyttömyytensä.

Helsinkiin Gorki tuli joksikin aikaa vuoden 1921 syksyllä ja asui Munkkiniemessä, jossa lehdet innokkaasti yrittivät haastatella häntä. Suomeen hän pääsi poikkeuksellisesti ilman karanteenia. Olihan hän kuulunut suuriin Suomen ystäviin jo sortokausien aikana.

Nyt hän muun muassa sai Eino Leinolta tämän uuden runovalikoiman Vapauden kirja. Omistuskirjoituksessaan Leino kertoi olevansa Gorkin innokas ihailija.

Gorki puolestaan oli ihastunut Suomeen, kuten ennenkin. Kirjeessään vaimolleen hän toteaa: ”Eurooppa on sentään voimanpesä… Se alkaa Suomesta, tästä ihmeellisestä maasta, jota kunniolittaa ja ihailee sitä enemmän, mitä enemmän sitä näkee. Mitä nämä rauhalliset, itsepintaiset suomalaiset tekevätkään…!

Sen jälkeen kirjailija viittaa minulle tuntemattomaksi jääneeseen Saarisen suunnitelmaan 150 000 asukkaan kaupungista, jota oli jo alettu rakentaa.

Mitäpä syntiä salaamaan, hyvältähän se tunnustus aina tuntuu, ansaitsipa sitä tai ei. Minusta on joka tapauksessa lohdullista ajatella, että myös tuohon aikaan, joka nyt oli todellista russofobian nousun aikaa maassamme, oli meillä sentään varsin paljon myös myönteistä harrastusta ja myötätuntoa niitäkin kohtaan, jotka asuivat niin sanoakseni väärässä maassa.