Menneisyydestä katsoen

 

Veren hinta ja muita suureita

 

Venäläiset suurvaltachauvinistit viittasivat aikoinaan ahkerasti siihen, että tietyt alueet oli Venäjään liitetty väkivalloin, jolloin hyökkääjä oli valitettavasti menettänyt monta sotilasta.

Ilmaus, jota käytettiin oli, että tuollainen alue oli ”venäläisellä verellä ostettu”. Sivumennen sanoen, sellainen alue oli myös Suomi. Oikein ajatteleva venäläinen patriootti ei mitenkään voinut suostua edes ajattelemaan sitä, että niin kalliilla valutalla hankittua aluetta voitaisiin antaa pois, tai edes päästää liian omapäiseksi.

No tietenkin tuossa sotaisessa transaktiossa oli verta jouduttu luovuttamaan molemmin puolin, mutta sitä ei jostakin syystä haluttu ollenkaan huomioida. Esimerkiksi edistyksellisen yhteiskuntajärjestelmän tuominen toiselle valtiolle oli sellaisenaan hyvä asia ja sen vastustaminen paha.

Myös tsaarinaikaiset sodat todettiin Stalinin aikana edistyksellisiksi, se vaati vain hieman vaatimatonta älyllistä työskentelyä dogmien kehittelijöiltä.

Ulkoministeri ja kansankomisaarien neuvoston puheenjohtaja V.M. Molotov selitti 80 vuotta talvisodan päättymisen johdosta sitten pitämässään puheessa, ettei syksyn 1939 neuvotteluissa vaadittuihin rajoihin enää ”tietenkään” voitu palata, koska paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä.

Kuka kumma nyt olikaan usuttanut suomalaiset noihin mielettömiin murhatöihin? Jostain syystä Molotov jätti jopa mainitsematta senkin valtavan tärkeä asian, että sotaan ryhtyneille suomalaisille oli sitä paitsi jo lahjoitettu Itä-Karjala eli perustettu Suur-Suomi, minkä sukulaisansojen vuosisataiset pyrkimykset oikeuttivat.

Yhtä kaikki, veri on neste verraton. Das Blut ist ein ganz besonderer Saft, lausahti Mefistofeles Faustille. Sitä se todella on tänäkin päivänä.

Nyt on verta vuotanut Ukrainassa jo hekatombeittain ja se on mitä todennäköisimmin tapahtunut ilman Venäjän ja sen suuren johtajan tahtoa. Siitä voimme lähteä. Hän tahtoi saada haluamansa näppärällä erikoisoperaatiolla, erikoismies kun oli. Hän ei kuitenkaan ollut eikä ole sotilas, vaan noita miekan ja kilven miehiä, jotka ovat yhtä häikäilemättömiä kuin taitavia ainakin periaatteessa. Eiväthän massamurhat ole heidän alaansa.

Joku petti nyt suunnitelmat ja teki tyhjäksi Kremlin jaloimmat pyrkimykset. Miksi ruvettiin vuodattamaan verta? Kuka siitä hyötyi? Eikö olisi ollut kaikkien kannalta parempi hyväksyä Venäjän legitiimit tarpeet?

No, joka tapauksessa verellä on nyt maksettu valtava hinta jostakin. Mitä sen voidaan laskea merkitsevän esimerkiksi pinta-alayksikköä kohti, on vaikea kysymys, mutta paljon sen täytyy jo olla.

Kuten aina, ongelmana on, että myös toisella puolella on verta menetetty ja maksettu hirvittävää hintaa omasta vapaudesta ja isänmaasta.

Normaali aritmetiikka ei sovellu näitä uhreja punnitsemaan, mittaamaan ja suhteuttamaan. Kyseessä ovat toisenlaiset arvot, joiden yhteen sovittaminen on mahdotonta. Mutta eihän sotaakaan voida loputtomasti jatkaa.

Solženitsyn, jonka merkitystä typerykset eivät ymmärrä, puhui siitä, että Venäjän olisi tehtävä kaksi asiaa, jotka olivat katumus ja itserajoitus.

Tämä ei kuulu reaalipolitiikan sanastoon, mutta on tuskin sen vähemmän totta.

Ohessa mahdollisen kiinnostuksen vuoksi blogi ajalta, jolloin verta oli vuodatettu vasta vähän:

 

perjantai 30. marraskuuta 2018

Euroopan konsertti II

 

 

Euroopan konsertti II

 

Joissakin spekulaatioissa parinkymmenen vuoden takaa pohdiskeltiin sitä, että EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta käydäkseen kovin hankalaksi…

Siihen aikaan oli paljonkin puhetta myös ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista”, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin. Venäjän puolella asiaan oli selvää kiinnostusta. Eurooppa oli siihen aikaan siellä kova sana.

Siinä kodissapa olisikin riittänyt lääniä eurooppalaiselle yritteliäisyydelle, joka nykyään taitaa kainostella investointeja Venäjälle. Niinhän sen maan omatkin uusrikkaatkin tekevät.

Mutta nyt Venäjästä näyttää enemmän tai vähemmän tulleen eurooppalaisen politiikan musta pekka tai, kuten ennen sanottiin bête noire. Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuus oletetaan nyt suorastaan vakioksi.

Eihän tässä toki paljoakaan uutta ole. Venäjän-vastaisuus nousi Euroopassa aina silloin tällöin myös 1800-luvulla. 1900-luvulla ns. reaalisosialismi jähmetti Venäjän politiikan. Ei ideologia toki estänyt liittoa Hitlerin kanssa ja kommunistien väliset ristiriidathan ne vasta jyrkkiä olivat, kuten saatiin huomata Kiinan irtautuessa Moskovan liekanarusta.

Mutta Venäjän ja Länsi-Euroopan välinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa selviönä. Useimmat lienevät kuvitelleet, että kyseessä oli kommunismin ja kapitalismin ristiriita, joka loppuisi sitten, kun toinen noista ismeistä häviäisi keskinäisessä kilpailussa.

Näinhän ei sitten käynytkään.

Mikä sitten tällä hetkellä on se perimmäinen syy, joka taas erottaa Venäjän Euroopasta?

Izborskin klubin lunatic fringe on kaivanut esille sekä geopolitiikan nimellä tunnetun pseudotieteen että slavofiilisen obskurantismin saavutukset todistellessaan, syyn olevan siinä, että Eurooppa on turmeltunut, kun taas Venäjä ei ole. Tuosta mätäpesäkkeestä irti pysymistä vaatii jo oman maan terveys ja kunnia. Sitä paitsi kyseessä on maan turvallisuus.

Mutta tämä ei vakuuta. Mikäli Venäjä pysyy sille vuonna 1991 jääneissä rajoissaan, ei sitä voi uhata mikään hyökkäys. Tämä ymmärretään siellä varmasti.

Suurvaltaisuus, державность, on kuitenkin paha tauti. Kysymys ei ole vain siitä, että venäläistä nationalismia on loukattu tuossa geopoliittisessa katastrofissa, Venäjä on yhä myös imperiumi ja aikoo sellaisena pysyäkin.

Mutta imperiumin palauttaminen ei enää ole vapaaehtoisesti mahdollista, kun henki on kerran päästetty pullosta. Jos sen tekee väkisin, se tuskin toimii.

On hyviä syitä päätellä, että ukrainalainen nationalismi olisi vielä ennen Neuvostoliiton hajoamista ollut yleensä valmis hyväksymään valtioliiton Venäjän kanssa. Sehän olisi jopa ollut radikaali parannus vallitsevaan tilanteeseen. Nyt sellainen olisi hyvin vaikea tehtävä, sillä ajat ovat muuttuneet.

Muistan, venäläisten kollegojen kanssa keskustellessani joskus 2000-luvun alussa ottaneeni esille sellaisenkin mahdollisuuden kuin Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Reaktiona oli yleinen naurunpurkaus ja hieman alentuvaa selittelyä siitä, millainen on Venäjän ja Ukrainan suhde. Niiden välillä ei ole mitään selkeätä eroa. Ja kuinkas nyt valtio voisi itseään vastaan taistella?

Mutta onhan näitä sisällissotiakin ollut, luoja paratkoon. Venäläisten taitamaton toiminta Krimin asiassa ja sisällissodan pönkittäjänä on nyt tehnyt sellaisen haavan veljeskansojen suhteisiin, ettei se ihan helpolla parane. Nyt niiden historiakin alkaa näyttää sovittamattoman vihamieliseltä…

Mutta tuskinpa muutos tulevaisuudessa mahdoton lienee. Koskaan eivät poliittiset konstellaatiot ole loputtomiin kestäneet. Kaikista vanhoista kaunoista huolimatta Venäjä kelpasi 1800-luvun lopulta taas aivan mainiosti ranskalaisille ystäväksi ja suhtautuminen Saksaan alkoi puolestaan siellä tulla yhä nuivemmaksi, vaikka maiden välillä ei ollut sinänsä mitään ristiriitoja. Uusi, kuuma ystävyys Ranskaan teki tehtävänsä.

Saksassa yritettiin kyllä lämmitellä välejä Venäjään, mutta kahden kauppa oli silloinkin kolmannen korvapuusti. Sitä paitsi Schlieffenin suunnitelmassa moni näki isänmaan ainoan toivon. Ehkäisysota oli Bismarckin ajan politiikassa normaalina pidetty vaihtoehto.

Milloin ensimmäinen maailmansota kävi välttämättömäksi? Ehkäpä jo silloin, kun Ranskan ja Venäjän liitto 1890-luvulla jämähdytti eurooppalaisen politiikan takalukkoon? Vai vasta silloin, kun Entente cordiale eli kaikkien vanhojen perivihollisten sydämellinen yhteisymmärrys todettiin vuonna 1907?

Ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä. Sitähän voi pitää jonkinlaisena puolusteluna, mutta ei siitä ainakaan vielä täällä maan päällä pidä synninpäästöä kiirehtiä antamaan.

Eurooppalainen politiikka ja suurpolitiikka vähän laajemminkin näyttävät taas jämähtäneen paikalleen. Tuntuu siltä, että diplomatian kankeus ja kyvyttömyys on meidän aikanamme saavuttanut aivan uuden ulottuvuuden. Jonkinlaista Pyhää liittoa yritetään jatkaa, vaikka selvästi nähdään, ettei se toimi.

Mutta mitäpä voisi odottaa siltä kummajaiselta, jonka johdossa ovat niin sanotut EU-poliitikot… He ovat määräajaksi valittuja poliitikkoja, sikäli kuin eivät ole virkamiehiä, jotka tekevät virkamiestyötä kuukausipalkalla. Ei tässä pellossa mitään bismarckeja kasva.

Tiettyä innovatiivisuutta toki osoittaa esimerkiksi nationalismi-termin käyttäminen EU- piireissä haukkumasanana. Olisi kuitenkin rohkeata kuvitella, että tämä merkitsisi muunlaista luovuutta kuin kykyä tuottaa fraaseja.

No mutta mitäs sen Venäjän kanssa pitäisi tehdä? Krimin asiassa se ei peräänny eikä sitä voida siihen pakottaa.

On totta, että porsas tekee itselleen vahingon, kun kaukalonsa kaataa. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kelpaa sen jättäminen nälkiintymään, kyllä asiat pitää saada normaaliin uomaansa ja gordionin solmu avattua.

Venäjän palkitseminen sen törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen, mutta siitä huolimatta olisi kukaties mahdollista yrittää myös myönteisiä vaikuttamiskeinoja. Ne muut on jo taidettu käyttää. Paluuta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen yksinapaiseen maailmaan ei enää ole.

Mikäli härkäpäisesti yritetään ylläpitää nykyistä tilannetta, status quota, saattavat tulevaisuuden ihmiset joutua toteamaan, että kyseessä oli status quo ante bellum eli siis tilanne, joka vallitsi ennen sotaa…

Venäjän ja Putinin suuri haave on Euraasian liitto, joka ilman Ukrainaa on yhtä tyhjän kanssa. Koko Ukrainan kriisi syntyi siitä, että tämän liiton vastustajat olivat niukasti voitolla sen kannattajiin nähden ja hakeutuivat kohti EU:ta.

EU:lle Ukraina alkaa merkitä taloudellista katastrofia ja Ukrainan kansalle pyrkimys EU:hun ei suinkaan ole merkinnyt askelta pois korruptiosta ja kohti hyvinvointia, päinvastoin.

Ukrainan kriisin ratkaiseminen sotilaallisesti olisi absurdia. Sen sijaan koko EU-Ukraina-Euraasian liitto-kuvio kannattaisi ottaa uudelleen esille koko laajuudessaan.

Siinä ovat kaikkien asianosaisten kannalta kyseessä sen verran suuret arvot ja pitkän tähtäimen päämäärät, että selväpäisten poliitikkojen pitäisi kyetä näkemään tie ratkaisuun, joka kunnioittaisi kaikkien osapuolten intressejä.

Vain maaniset izborskilaiset friikit voivat nähdä tulevaisuutta sellaisella Euroopalla, jossa pyssymiehet ryömivät pitkin ojia liejussa ja ammuskelevat sokeasti linjan vastapuolella olevia kollegoitaan.

Onhan se tapa ylläpitää ja kärjistää Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuutta, mutta koko tuo vastakohtaisuus on lopultakin tarpeeton ja kurja vaihtoehto normaalille, hyvinvoivalle elämälle.

 

Kun vääryys vallan saa

 

Totuuden hetki

 

Tässä on nyt jo muutaman vuoden ajan saatu kuulla ja lukea asiantuntijoiden ja muidenkin povaajien kertomuksia siitä, miten tuossa Ukrainan sodassa ehdottomasti käy.

Iltapäivälehtien tietojen mukaan Putin on ollut kuolemaisillaan jo useamman vuoden ja tutkijat ovat hyvin vakuuttavasti todistelleet, ettei Venäjä voi enää montaa viikkoa kestää.

Tuota katsellessa on tullut  mieleen vanha vitsi, jonka mukaan Neuvostoliiton virallinen uskonto on ”zavtrabuddismi” (завтрабудизм, vrt. zavtra budet -huomenna se tulee, tapahtuu).

Huomautan, että talvisodankin menestykset nostattivat aikoinaan optimisin, joka tarttui jopa J.K. Paasikiveen. Väinö Tannerin mukaan ”tuo varonainen mies” yhtyi jo hänkin siihen laajalti levinneeseen ajatukseen, jonka mukaan Suomen aseellinen toiminta saattaisi olla se maailmanhistoriallinen tekijä, katalysaattori, joka romahduttaisi koko savijalkaisen jättiläisen, Neuvostoliiton.

Niinhän ei toki tapahtunut, mutta tätä taustaa vasten kai ymmärrämme paremmin sen, miksi koko Suomi niin katkerasti itki ja suruliputti, kun Moskovan rauhan ehdot julkaistiin.

Eihän siinä näin pitänyt käydä. Koko Karjalan riistäminen Suomelta oli ilmiselvä vääryys ja sen kohtuuttomuutta alleviivasi se, ettei vihollinen ollut edes päässyt niille rajoille, joita se vaati. Sitä paitsi verta oli vuodatettu tavattomasti. Eikö se ollut jo syy saada aikaan kohtuullinen lopputulos?

Molotovin virallisen lausunnon mukaan veren vuodattaminen oli nimenomaan syy saada paljon enemmän alueita, kuin ennen sotaa oli vaadittu. Veri oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä, kertoi neuvostohallituksen päämies ja tarkoitti sillä, ettei Moskovassa ollut lainkaan varauduttu sellaiseen vastarintaan ja jättitappioihin, kuin sitten saatiin kokea. Jonkin oli siitä maksettava.

Jokainen kai ymmärtää, ettei enempää Stalin vuonna 1939 uin Putin vuonna 2022 halunnut mitään sotaa, vaan käski suorittamaan sotilaallisen pikaisen ja tyylikkään operaation, jollaiselle oli pätevät geopoliittiset syyt ainakin omasta mielestä.

Sitten taas kävi niinkin kävi. Tässä sitä ollaan ja kuusinumeroinen määrä sotilaita on tapettu molemmin puolin. On yhä uudelleen maksettu paljolla verellä, vaikka ei tiedetä, mitä sillä voi saada. Tietenkin haluttaisiin kaikki mahdollinen.

Euroopassa sotaa seuraava lehteriyleisö ja erityisesti nenäliinojaan huiskuttavat naiset ovat lähes hysteerisesti vaatineet, ettei hyökkääjälle saa antaa mitään siitähän se vain innostuu eikä oikeutta enää sitten maailmassa ole.

Kannattaisi kuitenkin muistaa, että se rajakiista, josta sota sitten kehkeytyi, syntyi todellisen ongelman ympärille. Niin vakavat ongelmat, jotka synnyttävät aseellista toimintaa, on ratkaistava kestävällä tavalla. Yleensä tosiaan tarvitaan muutoksia eikä pelkkiä julistuksia.

Venäjä meni tässäkin asiassa koheltamaan voittamattomuuteensa luottaen ja maalasi itsensä nurkkaan, mistä seurasi kansainvälinen eristyminen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tuota ongelmaa olisi syytä ratkaista.

Yleensä toimiva ratkaisu syntyy vain sellaisessa ilmapiirissä, jossa asioista voidaan keskustella järkevästi. Versailles’n rauhaa solmittaessa ilmapiiri oli pahasti tulehtunut. Sitä se on nytkin.

On outoa havaita, että jopa Suomessa järkevä keskustelu tästä aiheesta on jo kauan ollut mahdotonta. Mitään vaihtoehtoja ei ole pidetty mahdollisina, lukuun ottamatta koko Venäjän pilkkomista halukkaiden saataville. Ongelmana kuitenkin on, ettei se halua, eivätkä muut pysty pakottamaan.

On tarvittu kolmas voima, jolla on muutakin kuin iskulauseita takanaan. Se on nyt tullut, mutta kun Trump ja Putin esittävät oman varianttinsa verenvuodatuksen lopettamisen ehdoksi, se torjutaan suuresti kauhistuneina. Sotaan ei kuitenkaan ole voimaa sekaantua, vaikka haluakin olisi. Eurooppa on tässä pelissä pelkkä eunukki, jonka kimeä ääni herättää korkeintaan hilpeyttä, jos sitä korotetaan.

Moraalista närkästystä on ilma sakeanaan, minkä voi ymmärtää, Oudompaa on, että se kohdistuu myös ukrainalaisiin nuoriin miehiin: miksi he eivät halua kuolla maansa puolesta? Eurooppalaisuus edellyttäisi sitä, ainakin Tyrtaioksen ”Ateenalaisten laulun” perusteella arvioiden.

Onhan tässä tosiaan verta vuodatettu sammioittain. Onko se syy vuodattaa aina vain lisääkin, vai olisiko mahdollista ajatella, että nyt riittää jo tätä sorttia, jota on jo kokeiltu? Älkää kysykö naisilta, jos haluatte jälkimmäisen vaihtoehdon.

Mutta kun on rahat loppu, niin ne ovat loppu, vaikka kuinka olisi ison talon poika, sanoo vanha sanaparsi.

Ehkä Venäjän voisi kukistaa jo huomenna, mutta ehkä se venyisikin ylihuomiseen ja ehkäpä sitäkin kauemmas. Ehkä konflikti jäätyisi ikuiseksi, muistuttamaan Koreoiden välisiä suhteita? Minkä ongelman se ratkaisisi ja kuka siitä hyötyisi?

Kaikilla varianteilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Talvisodan rauha oli tavattoman raskas ja aivan ansaitsematon pakkorauha, mutta siihen suostuttiin ja se kestettiin. Ehkäpä Ukrainassa voitaisiin tehdä samoin?

Tässä vielä pari pohdintaa asiasta silloin, kun tapettuja vielä oli suhteellisen vähän:

 

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Verellä ostamisesta

 

Veren hinta ja rauha

 

Katselin tässä netistä ukrainalaisten haastatteluja aiheesta, millaiset rajojen pitäisi olla sodan jälkeen. Haastattelu oli venäjäksi, jota ukrainalaiset yleensä osaavat yhtä moitteettomasti kuin irlantilaiset osaavat englantia.

Nuo mummot ja vaarit ja muut kadunmiehet eivät näyttäneet olevan ainakaan stereotyyppisiä fasistisia banderalaisia tai edes benderiläisiä (ks. Bender, Ostap, Turkin alamainen), joista on niin paljon puhuttu. Tavallisia pieneläjiä ne kaiketi olivat, sitä lajia, joka haluaa elää rauhassa, kasvattaa lapsia ja säilöä syksyisin marjoja ja sieniä.

Mielipiteet tuosta raja-asiasta olivat heillä yleensä aika selvät: rajat on palautettava täsmälleen sellaisiksi, kuin ne olivat ennen sotaa. Myös Krim kuuluu Ukrainalle. Meidän pojat ovat niin paljon verta vuodattaneet, että muunlainen ratkaisu on mahdoton hyväksyä.

Tämä verenvuodatukseen ja rauhanehtoihin liittyvä kysymys on tietenkin ikivanha ja ikituore. Talvisodassa suomalaiset saivat tapettua sellaisen määrän puna-armeijalaisia, että heidän käsityksensä mukaan siitä olisi pitänyt jo koitua jonkinlainen palkintokin.

Omia poikia meni myös viisinumeroinen luku ja ajatus siitä, että nuo uhrit olivat ”lunastaneet maan”(?), oli voimakkaasti esillä. Muistettakoon talvisodan romaanikilpailun voittaja: Viljo Sarajan Lunastettu maa. Se oli viritykseltään hyvin uskonnollinen ja paatoksellinen kirja, jossa lienee melko lailla välittynyt ajankohdan henki.

Mannerheimkin puhui aikoinaan miekkavalassaan heimomme veren kastelemasta, pyhästä Karjalan maasta. Tuo veri antoi oikeuden tuohon maahan.

Mitä venäläisiin tulee, autonomian ajan lopulla ns. Suomi-syöjät puhuivat myös siitä, että koko suuriruhtinaskunta on venäläisellä verellä ostettua maata. Oli suurta vääryyttä, että suomalaiset olivat tosiasiassa perustaneet siellä oman hallintonsa ja tuskin edes sietivät venäläisiä vierainaan. Niinpä Suomi oli valloitettava takaisin.

Koko ajatus siitä, että maata ostettaisiin verellä, on outo. Oman maan, synnyinseudun puolustaminen aseellisesti on toki ehdottoman normaali asia, mutta imperiumin rakentaminen väkivalloin ei tule yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi siitä, että siinä menetetään myös omia sotilaita.

Myös puolustaja menettää niitä. Kumman uhria siis voitaisiin pitää arvokkaampana? Riippuuko asia kuolleiden määrästä?

Asialla on joka tapauksessa ollut käytännön merkitystä ja on yhä. Imperialistisen valtion on hyvin vaikea luopua sellaisesta ryöstösaaliista, jonka saamiseksi on tapatettu huomattavan suuri määrä miehiä.

Ajatelkaamme talvisotaa. Heti sen alussahan solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen hallituksen välinen sopimus, jossa Suomi luovutti kannakselta suunnilleen sen alueen, joka oli ollut tarkoitus liittää emämaahan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä ei ollut yhtään kaupunkia mukana.

Vastineeksi Suomi sai valtavat alueet Itä-Karjalasta, ei suinkaan sitä kaksi kertaa suurempaa aluetta, josta oli puhuttu neuvotteluissa, vaan kymmeniä kertoja suuremman alueen, johon kuuluivat, kuten sanottiin, Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunus ja Uhtua siinä luvussa.

Toteutettiin siis Suur-Suomi ja muistettakoon, että sopimus astui heti voimaan eikä ollut siis mikään propagandalupaus. Sen ratifiointi piti suoritettaman mahdollisimman pian Helsingissä, mutta odottaa yhä tekemistään ja koko sopimus lieneekin katsottava rauenneeksi, kun toinen osapuolikin menetti jo aikoinaan tunnustuksensa.

Sen sijaan, että urhoollisesti taistellut Suomi olisi saanut lisää alueita, siltä riistettiin suuri määrä entisiäkin. Talvisodan päättymisen johdosta pitämässään puheessa Molotov motivoi asiaa sillä, että niin paljon verta oli vuotanut ilman meidän syytämme.

Tämähän kuulosti pilkanteolta, mutta luultavasti Molotov oli omalla tavallaan oikeassa: eihän sitä Moskovassa ollut ajateltu, että puna-armeija joutuisi oikeasti taistelemaan, tarkoitus oli suorittaa parin päivän erikoisoperaatio, jonka lopputuloksesta oli jo sovittu.

Rauhanehtoja Molotov kuvasi erityisen jalomielisiksi muun muassa siksi, että Suomi sai pitää Petsamon. Hänen mielestään ne antaisivat hyvän pohjan ystävällisten naapurisuhteiden kehittymiselle.

Suomalaisten korvissa koko puhe oli pilkantekoa ja vielä pahempaakin. Siinähän myös väitettiin suomalaisten soveltaneen epäinhimillisiä taistelutapoja ja koko puheen ilmeinen tarkoitus oli sumutus: haluttiin kaikkien unohtavan, mitä oli joulukuussa tullut sovittua ja puhuttua. Syypää oli Suomi ja sai nyt ansaitun rangaistuksensa.

Kun Ukrainaan nyt jossakin vaiheessa tulee rauha, olisi tärkeää, että se olisi oikeudenmukainen ja voisi tyydyttää kaikkien osapuolten kohtuullisia ja perusteltuja vaatimuksia. Se, että paljon verta on vuotanut, ei voi kummallekaan osapuolelle olla se kaikkein pätevin ja vihoviimeinen argumentti väkivaltaisen rauhan puolesta. Rajanmuutokset ovat todennäköisesti tarpeen, elleivät osapuolet tyydy autonomian tapaisiin takuisiin vähemmistöille.

Uusien rajojen määrittelemiseksi ja niiden kollektiiviseksi siunaamiseksi olisi tarpeen uusi ETYK, kuten olen aina silloin tällöin yrittänyt sanoa. Mikäli esimerkiksi Venäjä vetää ne yksipuolisesti ja siunaa ne sitten itse järjestämällään kansanäänestyksellä, jonka puolueettomiksi tarkkailijoiksi kutsutaan joitakin puolihulluja putinoideja, on ainekset seuraavaa sotaa varten jo valmistettu.

Suuret miestappiot ja tuhotyöt katkeroittavat takuuvarmasti mieliä ja vaativat ihmisten mielissä kostoa. On selvää, ettei hyökkääjänkään puolella ymmärretä tappioiden olevan itse asiassa itse aiheutettuja, vaan uskotaan mieluummin oman TV:n levittämiä houreita.

Epäoikeudenmukaisiksi koetut kostorauhat ovat joka tapauksessa myrkkyä kansainvälisille suhteille. Ukraina on osoittanut suurta yksimielisyyttä ja urhoollisuutta, ja enimmät vastapuolen propagandistiset puheet ovat jo pelkästään sen ansiosta menettäneet uskottavuutensa.

Ei kuitenkaan ole realistista odottaa, että rauhasta voisi tulla Ukrainan sanelema. Myöskään venäläisten häpeämättömät vaatimukset Ukrainan valtion aseistariisunnasta ja sen sisäisten asioiden sanelusta tuskin menevät läpi missään neuvotteluissa. Nehän ovat luonteeltaan pikemmin sellaisia ultimaatumeita, joihin myöntymisen niiden esittäjä itsekin tietää mahdottomaksi.

Venäjä on nyt menettänyt kasvonsa eikä niitä enää takaisin saa. Suostuuko se sellaiseen rauhaan, joka merkitsee luopumista Ukrainan herruuden tavoittelusta, jää nähtäväksi. Sellaisilla ehdoilla rauha saattaisi joka tapauksessa olla myös Ukrainan kannalta hyväksyttävä. Veriuhrit ovat tosiasia kummallakin puolella ja vaativat tulla muistetuiksi.

Putin on erikoisoperaationsa joka tapauksessa hävinnyt: Ukraina ei tule mukaan Venäjä-johtoiseen Euraasian liittoon, eikä sinne halua enää kukaan muukaan. Mikäli sellaista yhteisöä halutaan rakentaa ja ylläpitää pistimillä, siitä voi tulla vain kansainvälisen yhteisön irvikuva, joka on kaikkien vihan ja pilkan kohteena.

 

Verellä ostamisesta

 

Veren hinta ja rauha

 

Katselin tässä netistä ukrainalaisten haastatteluja aiheesta, millaiset rajojen pitäisi olla sodan jälkeen. Haastattelu oli venäjäksi, jota ukrainalaiset yleensä osaavat yhtä moitteettomasti kuin irlantilaiset osaavat englantia.

Nuo mummot ja vaarit ja muut kadunmiehet eivät näyttäneet olevan ainakaan stereotyyppisiä fasistisia banderalaisia tai edes benderiläisiä (ks. Bender, Ostap, Turkin alamainen), joista on niin paljon puhuttu. Tavallisia pieneläjiä ne kaiketi olivat, sitä lajia, joka haluaa elää rauhassa, kasvattaa lapsia ja säilöä syksyisin marjoja ja sieniä.

Mielipiteet tuosta raja-asiasta olivat heillä yleensä aika selvät: rajat on palautettava täsmälleen sellaisiksi, kuin ne olivat ennen sotaa. Myös Krim kuuluu Ukrainalle. Meidän pojat ovat niin paljon verta vuodattaneet, että muunlainen ratkaisu on mahdoton hyväksyä.

Tämä verenvuodatukseen ja rauhanehtoihin liittyvä kysymys on tietenkin ikivanha ja ikituore. Talvisodassa suomalaiset saivat tapettua sellaisen määrän puna-armeijalaisia, että heidän käsityksensä mukaan siitä olisi pitänyt jo koitua jonkinlainen palkintokin.

Omia poikia meni myös viisinumeroinen luku ja ajatus siitä, että nuo uhrit olivat lunastaneet maan, oli voimakkaasti esillä. Muistettakoon talvisodan romaanikilpailun voittaja: Viljo Sarajan Lunastettu maa. Se oli viritykseltään hyvin uskonnollinen ja paatoksellinen kirja, jossa lienee melko lailla välittynyt ajankohdan henki.

Mannerheimkin puhui miekkavalassaan heimomme veren kastelemasta, pyhästä Karjalan maasta. Tuo veri antoi oikeuden tuohon maahan.

Mitä venäläisiin tulee, autonomian ajan lopulla ns. Suomi-syöjät puhuivat myös siitä, että koko suuriruhtinaskunta on venäläisellä verellä ostettua maata. Oli suurta vääryyttä, että suomalaiset olivat tosiasiassa perustaneet siellä oman hallintonsa ja tuskin edes sietivät venäläisiä vierainaan. Niinpä Suomi oli valloitettava takaisin.

Koko ajatus siitä, että maata ostettaisiin verellä, on outo. Oman maan, synnyinseudun puolustaminen aseellisesti on toki ehdottoman normaali asia, mutta imperiumin rakentaminen väkivalloin ei tule yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi siitä, että siinä menetetään myös omia sotilaita. Myös puolustaja menettää niitä. Kumman uhria siis voitaisiin pitää arvokkaampana? Riippuuko asia kuolleiden määrästä?

Asialla on joka tapauksessa ollut käytännön merkitystä ja on yhä. Imperialistisen valtion on hyvin vaikea luopua sellaisesta ryöstösaaliista, jonka saamiseksi on tapatettu huomattavan suuri määrä miehiä.

Ajatelkaamme talvisotaa. Heti sen alussahan solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen hallituksen välinen sopimus, jossa Suomi luovutti kannakselta suunnilleen sen alueen, joka oli ollut tarkoitus liittää emämaahan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä ei ollut yhtään kaupunkia mukana.

Vastineeksi Suomi sai valtavat alueet Itä-Karjalasta, ei suinkaan sitä kaksi kertaa suurempaa aluetta, josta oli puhuttu neuvotteluissa, vaan kymmeniä kertoja suuremman alueen, johon kuuluivat, kuten sanottiin, Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunus ja Uhtua siinä luvussa.

Toteutettiin siis Suur-Suomi ja muistettakoon, että sopimus astui heti voimaan eikä ollut siis mikään propagandalupaus. Sen ratifiointi piti suoritettaman mahdollisimman pian Helsingissä, mutta odottaa yhä tekemistään ja koko sopimus lieneekin katsottava rauenneeksi, kun toinen osapuolikin menetti jo aikoinaan tunnustuksensa.

Sen sijaan, että urhoollisesti taistellut Suomi olisi saanut lisää alueita, siltä riistettiin suuri määrä entisiäkin. Talvisodan päättymisen johdosta pitämässään puheessa Molotov motivoi asiaa sillä, että niin paljon verta oli vuotanut ilman meidän syytämme.

Tämähän kuulosti pilkanteolta, mutta luultavasti Molotov oli omalla tavallaan oikeassa: eihän sitä Moskovassa ollut ajateltu, että puna-armeija joutuisi oikeasti taistelemaan, tarkoitus oli suorittaa parin päivän erikoisoperaatio, jonka lopputuloksesta oli jo sovittu.

Rauhanehtoja Molotov kuvasi erityisen jalomielisiksi muun muassa siksi, että Suomi sai pitää Petsamon. Hänen mielestään ne antaisivat hyvän pohjan ystävällisten naapurisuhteiden kehittymiselle.

Suomalaisten korvissa koko puhe oli pilkantekoa ja vielä pahempaakin. Siinähän myös väitettiin suomalaisten soveltaneen epäinhimillisiä taistelutapoja ja koko puheen ilmeinen tarkoitus oli sumutus: haluttiin kaikkien unohtavan, mitä oli joulukuussa tullut sovittua ja puhuttua. Syypää oli Suomi ja sai nyt ansaitun rangaistuksensa.

Kun Ukrainaan nyt jossakin vaiheessa tulee rauha, olisi tärkeää, että se olisi oikeudenmukainen ja voisi tyydyttää kaikkien osapuolten kohtuullisia ja perusteltuja vaatimuksia. Se, että paljon verta on vuotanut, ei voi kummallekaan osapuolelle olla se kaikkein pätevin ja vihoviimeinen argumentti väkivaltaisen rauhan puolesta. Rajanmuutokset ovat todennäköisesti tarpeen, elleivät osapuolet tyydy autonomian tapaisiin takuisiin vähemmistöille.

Uusien rajojen määrittelemiseksi ja niiden kollektiiviseksi siunaamiseksi olisi tarpeen uusi ETYK, kuten olen aina silloin tällöin yrittänyt sanoa. Mikäli esimerkiksi Venäjä vetää ne yksipuolisesti ja siunaa ne sitten itse järjestämällään kansanäänestyksellä, jonka puolueettomiksi tarkkailijoiksi kutsutaan joitakin puolihulluja putinoideja, on ainekset seuraavaa sotaa varten jo valmistettu.

Suuret miestappiot ja tuhotyöt katkeroittavat takuuvarmasti mieliä ja vaativat ihmisten mielissä kostoa. On selvää, ettei hyökkääjänkään puolella ymmärretä tappioiden olevan itse asiassa itse aiheutettuja, vaan uskotaan mieluummin oman TV:n levittämiä houreita.

Epäoikeudenmukaisiksi koetut kostorauhat ovat joka tapauksessa myrkkyä kansainvälisille suhteille. Ukraina on osoittanut suurta yksimielisyyttä ja urhoollisuutta, ja enimmät vastapuolen propagandistiset puheet ovat jo pelkästään sen ansiosta menettäneet uskottavuutensa.

Ei kuitenkaan ole realistista odottaa, että rauhasta voisi tulla Ukrainan sanelema. Myöskään venäläisten häpeämättömät vaatimukset Ukrainan valtion aseistariisunnasta ja sen sisäisten asioiden sanelusta tuskin menevät läpi missään neuvotteluissa. Nehän ovat luonteeltaan pikemmin sellaisia ultimaatumeita, joihin myöntymisen niiden esittäjä itsekin tietää mahdottomaksi.

Venäjä on nyt menettänyt kasvonsa eikä niitä enää takaisin saa. Suostuuko se sellaiseen rauhaan, joka merkitsee luopumista Ukrainan herruuden tavoittelusta, jää nähtäväksi. Sellaisilla ehdoilla rauha saattaisi joka tapauksessa olla myös Ukrainan kannalta hyväksyttävä. Veriuhrit ovat tosiasia kummallakin puolella ja vaativat tulla muistetuiksi.

Putin on erikisoperaationsa joka tapauksessa hävinnyt: Ukraina ei tule mukaan Venäjä-johtoiseen Euraasian liittoon, eikä sinne halua enää kukaan muukaan. Mikäli sellaista yhteisöä halutaan rakentaa ja ylläpitää pistimillä, siitä vi tulla vain kansainvälisen yhteisön irvikuva, joka on kaikkien vihan ja pilkan kohteena.

Se suuri Zeitenwende

 

Missio Moskovassa ja aikakausien murros

 

Antti Helanterä, Muistiinmerkintöjä Moskovasta. Siltala 2026 320 s.

 

Suurlähettiläs Antti Helanterän kertomus kaudestaan Moskovassa vuosina 2020-2024 on erittäin arvokas kirja ja lajissaan ylittämätön, tekee  mieli sanoa.

   Sitä voisi verrata vaikkapa Paasikiven hyvin kiinnostavaan kirjaan ”Toimintani Moskovassa ja Suomessa  1939-1941”.

   Vertailu koituu Helanterän eduksi ainakin sikäli, että hänen tietonsa toimintaympäristöstään ja jatkuvat kontaktinsa sekä kollegoihin, että monen tason venäläisiin tahoihin, presidentinhallinnosta poliitikkoihin, tutkijoihin ja toimittajiin olivat aivan eri luokkaa.

   Paasikivi oli erittäin intelligentti poliitikko ja myös suhteellisen hyvin Venäjää tunteva. Helanterä on nimenomaan diplomaatti ja hänen Venäjän-tuntemuksensa on aivan toisella tasolla, mikä kuvastaa sekä olojen erilaisuutta, että näiden kahden Suomea edustaneen miehen työuran erilaisuutta. Itse asiassa Paasikivellä oli aika hämmästyttäviäkin aukkoja tiedoissaan.

   Molemmat kirjat ovat tärkeitä ja erinomaisia ja on hienoa, että Paasikiven tämäkin teos on nyt käännetty myös venäjäksi. Aikoinaan muuten käännätin hänen jatkosodan päiväkirjansa. Helanterän kirja ansaitsee saman ja kansainvälisestä Venäjän tuntemuksen poppamiesten kirjavasta tuotannosta se eroaa olennaisesti sekä informaatioarvonsa että analyysiensä ansiosta.

   Verrattuna noihin mainittuihin Venäjän politiikan patenttiselityksiin, Helanterän teoksen arvo on suunnilleen samaa luokkaa kuin testatun ja toimivan lääkeaineen arvo verrattuna erilaisiin käärmeöljyihin, joiden väitetään parantavan kaikki taudit.

   Asia perustuu siihen, että suurlähettiläs Helanterällä oli päivittäin, myös sodan aikana erittäin laaja kosketuspinta sekä Venäjän virallisiin elimiin, että kansalaisyhteiskuntaan.

    Hänellä oli myös sama hyvä tapa kuin presidentti Relanderilla tehdä muistiinpanot keskusteluistaan ja analysoida niiden anti heti tuoreeltaan eikä päivien, saati viikkojen kuluttua. On syytä uskoa, että ne suorat otteet muistiinpanoista ja raporteista, joita hän esittää, ovat autenttisia.

   Tämä antaa mahdollisuuden suhtautua keskeiseen osaan kirjan aineistoa myös aikalaisdokumentteina, joiden arvo esimerkiksi muistelmin verrattuna on toista luokkaa. Vain nimiä kirjoittaja on muuttanut, mikä onkin välttämätöntä lähdesuojan takia. Hän näyttää saaneen vieraansa puhumaan hyvinkin suoraan, mitä ei tietenkään ollut tarkoitettu julkisuuteen.

   Helanterän suureksi ongelmaksi hahmottuvat sellaiset kysymykset kuin syyt Ukrainan sodan syntyyn ja sotaan luisuminen, vallan ja kansan suhde ja suhtautuminen sotaan ja Venäjän resilienssi, eli sen kyky kestää sodan tuomia rasituksia yhteiskunnan eri tasoilla. Muutosten havainnointi on tärkeä osa analyysejä.

   Venäjän eliitin käsitysten ja mielialojen yhdistäminen tutkijoiden saamiin tuloksiin kansanjoukkojen käsityksistä ja mielialoista antaa parasta mahdollista aineistoa asioiden ja tapahtuneiden muutosten ymmärtämiselle. Suuria teemoja ovat myös suhtautuminen Suomeen ja sen Nato-ratkaisun aiheuttamat arviot erilaisten tahojen silmin.

   Hyvin tärkeää on nähdä noina vuosina tapahtunut kehitys ja tilanteen muuttuminen, joka itse asiassa on lähes koko ajan tapahtunut sotaa suosivaan suuntaan. Sodan päättäminen valtavien ihmisuhrien jälkeen on aina yhä vaikeampaa. Ajatus siitä, että syylliset on yksinkertaisesti vietävä oikeuteen tuomittaviksi ja vahingonkorvaukset maksettava on absurdi (vrt. myös Vihavainen: Haun veren hinta tulokset ).

   Sodan syttyminen yllätti kaikki, tai ainakin lähes kaikki, myös hallitusta lähellä olevissa piireissä. On syytä olettaa, että ratkaisun teki lopultakin yksin Johtaja, kevytmielisesti ja väärien olettamusten pohjalta, kuten niin usein historiassa on tapahtunut.

   Sota sai alusta pitäen massojen hämmästyttävän suuren kannatuksen. Sen muodostuessa yhä selvemmin niin sanotusti isänmaalliseksi, se sai taakseen myös liberaalien taholta lojaalia suhtautumista. Lännen naiivi ”non possumus”-politiikka, joka on lähtenyt siitä, ettei Ukrainalta voi vaatia myönnytyksiä, on ollut epärealistista ja tuskin voi johtaa mihinkään järjelliseen ratkaisuun.

   Suomen Nato-päätöstä on ihmetelty ja yhä uudelleen venäläiset ovat todenneet, että Suomellehan sen erityissuhde Venäjään oli koko ajan edullinen, miksi se siis ehdoin tahdoin luopui siitä?

   Neuvostoajan malliin vallitsee moskovalaisissa piireissä yleisesti luja usko siihen, että vain suurvallat ratkaisevat pientenkin valtojen politiikan ja jälkimmäisten liikkumavara on vain näennäinen. Vaikka asiassa on perää, ei se tietenkään sellaisenaan pidä paikkaansa. Itse me Natoon menimme.

   Suomea kohtaan on ollut paljon sympatioita ja moni kuvittelee, että sodan jälkeen kaikki olisi helppoa taas aloittaa uudestaan ja ”lihasmuistissa” oleva hyvä naapuruussuhde herätettäisiin taas nopeasti henkiin.

   Tätähän sopii toivoa. Helanterä pitää asiaa epätodennäköisenä. Epäluottamus Venäjään on sen itse ansaitsemaa eikä sitä noin vain poisteta. Venäjä petti Suomen, katsomme me ja naapurin korskean tulkinnan mukaan Suomi petti Venäjän. Asioiden ymmärtäminen toisen osapuolen kannalta ei ole helppoa, vaikka ei mahdotontakaan.

   Venäläiset suhtautuivat usein Nato-päätökseen aivan rauhallisesti ja totesivat, että se on Suomen oma asia. Suuri merkitys on kuitenkin sillä, millainen Natomaa Suomesta tulee. Norjan tapainen rooli ei suuresti tasapainoa horjuttaisi.

   Helanterä saattoi rauhoittaa keskustelukumppaneitaan viittaamalla Suomen ydinenergialakiin, joka kieltää ydinaseiden tuomisen maamme alueelle. Lyhytnäköiset ja ilmeisen doktrinääriset poliitikkomme näyttävät kuitenkin yllättäen olevankin nyt tästä asiasta toista mieltä.

   Luulen, että heille tekisi hyvää lukea kunnolla läpi Helanterän kirja ja tuijottaa vähemmän siihen, mitä jotkut Nato-kenraalit keksivät Suomelta pyytää ja toivoa. Venäläisten käsitykset voivat meistä olla absurdeja ja vainoharhaisia, mutta niiden takana on maan historiallinen kokemus ja ne ovat todellisia.

   Sodasta huolimatta Venäjä on pärjännyt yleisesti ottaen hyvin niin sotilaallisesti, taloudellisesti kuin osittain myös poliittisesti. Pahimmat skenaariot esimerkiksi talouden pettämisestä eivät ole toteutuneet. Suuntaus Aasiaan on monelle venäläiselle kiusallinen ja typerä ajatus, mutta sota on osaltaan siihen suuressa määrin pakottanut.

   Toki suuntausta sinänsä oli jo valmisteltu kauan, mutta länsisuhteiden katkeaminen oli sokki ja lännen politiikka täynnä odottamattomia yllätyksiä ja normaalista liberaalisesta politiikasta poikkeavia siirtoja aiheutti pettymyksen ja tiivisti venäläisten rivejä.

   Joka tapauksessa kulutusjuhla Moskovassa jatkuu ja alueilla uljas isänmaallinen tehtävä ”natsismin vastaisessa” taistelussa nauttii suosiota. Maan johdon epäsuosio ja sen poliittisen linjan muuttuminen ovat epätodennäköisiä skenaarioita. Ei Venäjällä näin hyvää aikaa olekaan sen historiassa paljoa ollut enempää aineellisesti kuin ”moraalisesti”.

   Helanterän kirjasta on vaikea tehdä sellaista yhteenvetoa, joka sisältäisi kaiken olennaisen ja tärkeän. Se on hieman samanlainen tehtävä kuin olisi summeerata vaikkapa kymmenkunta mappia Moskovan suurlähetystön dokumentteja.

   Kirjoittaja on tässä nähdäkseni tehnyt erinomaista työtä selostaessaan ja analysoidessaan niin Venäjän luisumista sotaan ja sitä seuraavaa olosuhteiden muutosta kuin Suomen ja Venäjän suhteiden kohtalokasta ajanjaksoa monipuolisesti ja analyyttisesti ja täytyy vain toivoa, että mahdollisimman moni vastuunalaisilla paikoilla palveleva henkilö lukisi sen.

   Ja se venäjänkielinen versio tästä kirjasta on välttämätön. Luulen, että suurlähettiläs Kuznetsov on virkakäyttöön sellaisen tehnytkin, mutta se olisi syytä saada myös laajempien piirien ulottuville. Englanniksihan kaiken tietysti kuuluukin olla satavilla, mutta eihän se riitä. Saksankieliselle versiolle minulla olisi jo nimiehdotuskin: ”Meine Moskauer Mission 2020-2024”.

Kaikella on hintansa

 

Voittomania

 

Venäläisessä facebookissa on nyttemmin näkynyt uudissana pobedobesije (победобесие). Se itse asiassa merkitsee voittoon assosioituvaa raivohulluutta. Sanahan viittaa riivaajaa tarkoittavaan sanaan bes (бес). bešenyj tarkoittaa raivohullua.

Voiton päivä eli Puna-armeijan ja neuvostokansan natsi-Saksasta Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941-1945 saavutetun voiton juhla (праздник победы Красной армии и советского народа над нацистской Германией в Великой Отечественной войне 1941—1945 годов) on nykyään Venäjän ylivoimaisesti suurin kansallinen juhlapäivä.

Sitä on vietetty yhtäjaksoisesti vapaapäivänä vuodesta 1965 lähtien. Siihen on liittynyt suuri, Punaisella torilla pidetty paraati, jota Neuvostoliiton romahdettua pidetyn tauon jälkeen alettiin taas viettää vuodesta 1995 lähtien.

Juhlinta on käynyt sittemmin vuosi vuodelta yhä mahtavammaksi ja alkanut jo saada todella sairaita muotoja, joita alussa mainittu termi hyvin sopii kuvaamaan.

Olen muutaman kerran seurannut juhlintaa Moskovassa ja Pietarissa ja aiemmin juhla oli varsin arvokas ja siinä saattoi tuntea aidon surujuhlan tunnelman, kuten vastaavina suomalaisinakin sodan muistopäivinä.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi niin sanotun kuolemattoman rykmentin esiintyminen. Siinähän ihmiset kantoivat sodassa olleiden sukulaistensa kuvia. Samoihin aikoihin näin mukana ensimmäiset sotilaiksi puetut pikkulapset.

Eräälläkin imeväisellä oli armeijan väreihin maalatut rattaat, johon oli kiinnitetty parikin tykinputkia esittävää tötteröä. Kaikki sen nähneet nauroivat herttaisesti, mutta se oli vasta alkua.

Nyt voi netistä löytää videoita, joissa esikouluikäiset marssivat univormuissa ja leikkiaseiden kanssa. Tädit ovat samaan muotiin pukeutuneita ja esittävät touhukkaasti sotilaita. Tietojeni mukaan tämä muoti on levinnyt jo kaikkialle ja aikuiset ovat siihen aivan yhtä innostuneita kuin ymmärtämättömät lapsetkin.

Vertausten tekeminen totalitaarisiin maihin on tarpeetonta. Jos jokin ääntelee kuin ankka, vaappuu kuin ankka ja näyttää ankalta, on syytä olettaa, että se on nimenomaan ankka. Sitä paitsi se haiseekin siltä.

Tässä takavuosina tuli aina joskus venäläisten kanssa puheeksi voiton päivän merkitys. Ymmärsin, että se merkitsi symbolisesti ennen muuta Venäjän ja muidenkin Neuvostoliiton kansojen pelastumista natsibarbarialta ja samalla suuren surun päivää, niiden kaikkien (lähes 27 miljoonan) ihmisen muiston kunnioittamista, jotka menehtyivät tuon sodan aikana. Noin puolet heistä oli sotilaita.

Sodan valtavan hävityksen ja veriuhrien jälkeen kaikki sen kokeneet poikkeuksetta vannoivat: ei koskaan enää. Jengeni Jevtušenkon pateettinen runo Haluavatko venäläiset sotaa? kajahti ilman muuta aidolta. Eihän kukaan voinut sellaista haluta, ainakaan sen kokeneet.

Mutta ajan mittaan ilmaantui myös tämän kuluneeksi käyneen laulun parodioita: kun pateettinen baritoni laulaa kertosäkeen hotjat li russkije, hotjat li russkije -vojny…? kertoo kuoro, että kyllä ne haluavat: hotjat, hotjat, hotjat!

Niin on ääni kellossa muuttunut. Ilmeisesti nuoret huligaaniainekset olivat aloitteen tekijöinä, kun kulovalkean tavoin alkoi levitä uusi iskulause: voidaan ottaa uusiksi! (možem povtorit).

Aivan ilmeisesti tämä porukka oli loputtomasta venäläisestä sotaa koskevasta kirjallisuudesta pystynyt omimaan vain yhden asian: mutta mepä voitettiin! 26 miljoonaa: no, sehän on vain luku…

Olihan se voitto sekin, täysin mielettömillä uhreilla hankittu. Suurimmat miesten tapattajat, raakalaismaiset ja lahjattomat johtajat kuten marsalkka Žukov, nousivat palvotuiksi sankareiksi -eivät suinkaan ne mosurit, jotka koko verisen työn tekivät ja kaiken kärsivät.

 Rintamamiehet, jotka aikalaistodistajien mukaan olivat uskoneet, että sodan jälkeen olotkin sitten vapautuvat ja kolhoosit puretaan, saivat huomata, että sodan jälkeen ruuvia sen kuin kiristettiin. Voittaja oli pikemmin Stalin ja hänen hirmuvaltansa kuin Venäjän kansa, joka näki nälkää vielä vuosia tuon voiton jälkeen.

Ihmisen aivot, kaikessa etevyydessään, ovat lopultakin hyvin taipuvaiset aivan primitiivisiin asioihin. Alkeellisinta tasoa edustaa se emotionaalinen palkinto, joka saadaan pelkän ”oman” tunnuksen näkemisestä. Somessahan tällaisia tunnuksia ovat emojit, natseilla sellainen oli hakaristi. Venäjällä se on nyt Z.

Tämä Z viittaa juuri nyt rikolliseen hyökkäyssotaan, jota käydään veljeskansaa vastaan. Huolimatta tuon sodan tragikoomisesta epäonnistumisesta se ainakin viittaa omiin, ”meikäläisiin”, jotka käyvät viholliseksi valittua kansaa vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Olennaista tällaisessa taistelussa on se, että siinä syntyy omia uhreja, joiden tietenkin julistetaan olevan vapaaehtoisesti annettuja, oman kansan pelastamiseksi välttämättömiä, jotta muut säästyisivät, pelastuisivat. Makaaberin voittomanian ilmapiirissä tällainen menee perille kuin häkä päähän.

Venäläisessä historiatietoisuudessa on usein esiintynyt käsite ”venäläisellä verellä ostettu”. Tällainen venäläisellä verellä ostettu alue oli myös hurraapatrioottien ajattelussa autonomian ajan lopulla Suomi, jonka saamia etuoikeuksia ja ”separatismia” ei väsytty paheksumasta juuri siksi, että uljaiden venäläisten sankarien uhri oli mukamas siten häpäisty, annettu turhaan.

Samaan aikaan kun lietsotaan makaaberia vainajakulttia, leviää taas somessa ja jopa korkeilla virkapaikoillakin mieletön väite, jonka mukaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt minnekään. Se on aina vain puolustautunut ja siinä samalla sitten laajentanutkin alueitaan, jotenkin hyvin luonnollisesti ja ikään kuin rauhanomaisesti.

Olen huomannut, että tämä idiotismi on löytänyt kannattajia jopa Suomesta. Toki jokainen myöntää, että ainakin talvisodan aloittivat venäläiset, mutta tosi uskovainen muistaa aina, että sota oli ihan legitiimi, kun Suomi ei antanut periksi naapurin geopoliittisille tarpeille.

En viitsi tässä puhua Suuren Pohjan sodan tai Suomen sodan ”valapattoisesta” alkamisesta, saati aiemmista konflikteista. Riittää kun toteaa, että tuollaiset väitteet osoittavat, miten surullisen helposti isänmaallisilla iskulauseilla voidaan ajaa alkeellisimmankin perustiedonkin yli ainakin Venäjällä. Vastaavia tapauksia voi löytää muualtakin, mutta sehän ei asiaa paranna.

Tosiasia on, että Venäjä on nyt käymässä imperialistista rosvosotaa Ukrainaa vastaan ja näyttää päättäneen omien ja vihollisten sotilaiden ja siviilien veren hinnalla ostaa itselleen lisää maata.

Pidän selvänä, että vuodatetun veren määrä huomioidaan rauhaa solmittaessa. Suomi puolustautui odottamattoman menestyksellisesti talvisodassa ja tuotti viholliselle valtavat tappiot. Loistava, voittamaton puna-armeija, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ei koskaan päässyt edes niille rajoille, jotka Suomen oli hyväksyttävä väkivallan edessä.

Mutta pakkohan ne oli hyväksyä. Molotov puheessaan sodan päätyttyä selitti valloitusten suuruutta sillä, ettei ennen sotaa esitettyihin vaatimuksiin (saati nyt sodan aikana tehtyyn lahjoitukseen) voinut enää tyytyä, kun paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä…

Paljon verta on nytkin vuotanut, mutta venäläisten typerin osa, joka aktiivisesti kannattaa sotaa (sen määräksi jotkut arvioivat vain noin 15 prosenttia) sen kuin hurraa sodalle, jossa menehtyy paitsi tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä, myös paljon täysin sivullisia siviileitä.

Koko kansaa ei suinkaan kannata leimata sotahulluiksi ja koetan lohduttautua sillä ajatuksella, että näissä oloissa, joissa ihminen voidaan tuomita vankilaan mielivaltaiseksi ajaksi pelkästä sodan sanomisesta sodaksi, ovat mielipidetutkimusten antamat valtavat sodan kannatusluvut vailla todellista katetta.

Venäjän kansan järkensä säilyttäneissä piireissä on sekä Venäjä että meidän muidenkin toivo. Sodan jälkeen täytyy uusien kasvojen tulla korvaamaan ne vähämieliset tyrannit, jotka ovat tahallisesti ja vakain tuumin syösseet oman maansa ja pian koko maailmankin onnettomuuteen.

Saavatko suuret tappiot voittomaniasta kärsivän kansan järkiinsä? Vaikea sanoa. Yli kymmenen prosentin ihmismenetykset, jotka Neuvostoliitto koki toisessa maailmansodassa, eivät riittäneet antamaan pitkäaikaista rokotusta sotahulluutta vastaan. Mikä määrä voisi riittää nyt?

On pelättävissä, että kun ihminen petomaistuu (venäjän kielessä on mainio tätä merkitsevä sana ozveret), vaatii vuodatettu veri vain lisää verta. Haluaako kansa koko Novorossijan? Koko Ukrainan? Sen lisäksi enkä myös Moldavian? Montako ruumista saavutettua pinta-alayksikköä kohti voidaan hyväksyä? Entäs kun vihollinen maksaakin samalla mitalla ja Moskovassa ja Pietarissa alkaa paukkua oikein kunnolla?

Hinta on kova, mutta senhän maksavat ne, joilla on onni päästä sankareiksi ja perinteisesti ne eivät saakaan valittaa, hymy huulillaan ne aina ovat kuolleet, sikäli kuin nyt hiiltyneistä ilmeistä saa selvää. Mummotkin ovat internetin klipeissä kiihtyneet hengeltään kovin sankarillisiksi. Henki hengestä ja kaksi parhaasta.

Voitonmania, johon teki aluksi mieli suhtautua ymmärtäväisesti, tuntuu nykyiselle asteelle kehityttyään olevan hyvin pahanlaatuinen tauti, jonka parannuskeinoa ei vielä tunneta. Se voi olla kova kuuri.