Verellä ostamisesta

 

Veren hinta ja rauha

 

Katselin tässä netistä ukrainalaisten haastatteluja aiheesta, millaiset rajojen pitäisi olla sodan jälkeen. Haastattelu oli venäjäksi, jota ukrainalaiset yleensä osaavat yhtä moitteettomasti kuin irlantilaiset osaavat englantia.

Nuo mummot ja vaarit ja muut kadunmiehet eivät näyttäneet olevan ainakaan stereotyyppisiä fasistisia banderalaisia tai edes benderiläisiä (ks. Bender, Ostap, Turkin alamainen), joista on niin paljon puhuttu. Tavallisia pieneläjiä ne kaiketi olivat, sitä lajia, joka haluaa elää rauhassa, kasvattaa lapsia ja säilöä syksyisin marjoja ja sieniä.

Mielipiteet tuosta raja-asiasta olivat heillä yleensä aika selvät: rajat on palautettava täsmälleen sellaisiksi, kuin ne olivat ennen sotaa. Myös Krim kuuluu Ukrainalle. Meidän pojat ovat niin paljon verta vuodattaneet, että muunlainen ratkaisu on mahdoton hyväksyä.

Tämä verenvuodatukseen ja rauhanehtoihin liittyvä kysymys on tietenkin ikivanha ja ikituore. Talvisodassa suomalaiset saivat tapettua sellaisen määrän puna-armeijalaisia, että heidän käsityksensä mukaan siitä olisi pitänyt jo koitua jonkinlainen palkintokin.

Omia poikia meni myös viisinumeroinen luku ja ajatus siitä, että nuo uhrit olivat lunastaneet maan, oli voimakkaasti esillä. Muistettakoon talvisodan romaanikilpailun voittaja: Viljo Sarajan Lunastettu maa. Se oli viritykseltään hyvin uskonnollinen ja paatoksellinen kirja, jossa lienee melko lailla välittynyt ajankohdan henki.

Mannerheimkin puhui miekkavalassaan heimomme veren kastelemasta, pyhästä Karjalan maasta. Tuo veri antoi oikeuden tuohon maahan.

Mitä venäläisiin tulee, autonomian ajan lopulla ns. Suomi-syöjät puhuivat myös siitä, että koko suuriruhtinaskunta on venäläisellä verellä ostettua maata. Oli suurta vääryyttä, että suomalaiset olivat tosiasiassa perustaneet siellä oman hallintonsa ja tuskin edes sietivät venäläisiä vierainaan. Niinpä Suomi oli valloitettava takaisin.

Koko ajatus siitä, että maata ostettaisiin verellä, on outo. Oman maan, synnyinseudun puolustaminen aseellisesti on toki ehdottoman normaali asia, mutta imperiumin rakentaminen väkivalloin ei tule yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi siitä, että siinä menetetään myös omia sotilaita. Myös puolustaja menettää niitä. Kumman uhria siis voitaisiin pitää arvokkaampana? Riippuuko asia kuolleiden määrästä?

Asialla on joka tapauksessa ollut käytännön merkitystä ja on yhä. Imperialistisen valtion on hyvin vaikea luopua sellaisesta ryöstösaaliista, jonka saamiseksi on tapatettu huomattavan suuri määrä miehiä.

Ajatelkaamme talvisotaa. Heti sen alussahan solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen hallituksen välinen sopimus, jossa Suomi luovutti kannakselta suunnilleen sen alueen, joka oli ollut tarkoitus liittää emämaahan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä ei ollut yhtään kaupunkia mukana.

Vastineeksi Suomi sai valtavat alueet Itä-Karjalasta, ei suinkaan sitä kaksi kertaa suurempaa aluetta, josta oli puhuttu neuvotteluissa, vaan kymmeniä kertoja suuremman alueen, johon kuuluivat, kuten sanottiin, Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunus ja Uhtua siinä luvussa.

Toteutettiin siis Suur-Suomi ja muistettakoon, että sopimus astui heti voimaan eikä ollut siis mikään propagandalupaus. Sen ratifiointi piti suoritettaman mahdollisimman pian Helsingissä, mutta odottaa yhä tekemistään ja koko sopimus lieneekin katsottava rauenneeksi, kun toinen osapuolikin menetti jo aikoinaan tunnustuksensa.

Sen sijaan, että urhoollisesti taistellut Suomi olisi saanut lisää alueita, siltä riistettiin suuri määrä entisiäkin. Talvisodan päättymisen johdosta pitämässään puheessa Molotov motivoi asiaa sillä, että niin paljon verta oli vuotanut ilman meidän syytämme.

Tämähän kuulosti pilkanteolta, mutta luultavasti Molotov oli omalla tavallaan oikeassa: eihän sitä Moskovassa ollut ajateltu, että puna-armeija joutuisi oikeasti taistelemaan, tarkoitus oli suorittaa parin päivän erikoisoperaatio, jonka lopputuloksesta oli jo sovittu.

Rauhanehtoja Molotov kuvasi erityisen jalomielisiksi muun muassa siksi, että Suomi sai pitää Petsamon. Hänen mielestään ne antaisivat hyvän pohjan ystävällisten naapurisuhteiden kehittymiselle.

Suomalaisten korvissa koko puhe oli pilkantekoa ja vielä pahempaakin. Siinähän myös väitettiin suomalaisten soveltaneen epäinhimillisiä taistelutapoja ja koko puheen ilmeinen tarkoitus oli sumutus: haluttiin kaikkien unohtavan, mitä oli joulukuussa tullut sovittua ja puhuttua. Syypää oli Suomi ja sai nyt ansaitun rangaistuksensa.

Kun Ukrainaan nyt jossakin vaiheessa tulee rauha, olisi tärkeää, että se olisi oikeudenmukainen ja voisi tyydyttää kaikkien osapuolten kohtuullisia ja perusteltuja vaatimuksia. Se, että paljon verta on vuotanut, ei voi kummallekaan osapuolelle olla se kaikkein pätevin ja vihoviimeinen argumentti väkivaltaisen rauhan puolesta. Rajanmuutokset ovat todennäköisesti tarpeen, elleivät osapuolet tyydy autonomian tapaisiin takuisiin vähemmistöille.

Uusien rajojen määrittelemiseksi ja niiden kollektiiviseksi siunaamiseksi olisi tarpeen uusi ETYK, kuten olen aina silloin tällöin yrittänyt sanoa. Mikäli esimerkiksi Venäjä vetää ne yksipuolisesti ja siunaa ne sitten itse järjestämällään kansanäänestyksellä, jonka puolueettomiksi tarkkailijoiksi kutsutaan joitakin puolihulluja putinoideja, on ainekset seuraavaa sotaa varten jo valmistettu.

Suuret miestappiot ja tuhotyöt katkeroittavat takuuvarmasti mieliä ja vaativat ihmisten mielissä kostoa. On selvää, ettei hyökkääjänkään puolella ymmärretä tappioiden olevan itse asiassa itse aiheutettuja, vaan uskotaan mieluummin oman TV:n levittämiä houreita.

Epäoikeudenmukaisiksi koetut kostorauhat ovat joka tapauksessa myrkkyä kansainvälisille suhteille. Ukraina on osoittanut suurta yksimielisyyttä ja urhoollisuutta, ja enimmät vastapuolen propagandistiset puheet ovat jo pelkästään sen ansiosta menettäneet uskottavuutensa.

Ei kuitenkaan ole realistista odottaa, että rauhasta voisi tulla Ukrainan sanelema. Myöskään venäläisten häpeämättömät vaatimukset Ukrainan valtion aseistariisunnasta ja sen sisäisten asioiden sanelusta tuskin menevät läpi missään neuvotteluissa. Nehän ovat luonteeltaan pikemmin sellaisia ultimaatumeita, joihin myöntymisen niiden esittäjä itsekin tietää mahdottomaksi.

Venäjä on nyt menettänyt kasvonsa eikä niitä enää takaisin saa. Suostuuko se sellaiseen rauhaan, joka merkitsee luopumista Ukrainan herruuden tavoittelusta, jää nähtäväksi. Sellaisilla ehdoilla rauha saattaisi joka tapauksessa olla myös Ukrainan kannalta hyväksyttävä. Veriuhrit ovat tosiasia kummallakin puolella ja vaativat tulla muistetuiksi.

Putin on erikisoperaationsa joka tapauksessa hävinnyt: Ukraina ei tule mukaan Venäjä-johtoiseen Euraasian liittoon, eikä sinne halua enää kukaan muukaan. Mikäli sellaista yhteisöä halutaan rakentaa ja ylläpitää pistimillä, siitä vi tulla vain kansainvälisen yhteisön irvikuva, joka on kaikkien vihan ja pilkan kohteena.