Tavattomuuden lähteillä

Voi hyvä tavaton!

Päivän hesari puuttui maassamme ilmenevään huonotapaisuuteen ja asiantuntija, professori Laura Kolbe aiheellisesti muistutti asian selittämiseksi luokkayhteiskunnan murtumisen olevan meillä vielä tuoretta historiaa.

Toki myös kansainväliset vertailut ovat aina kiinnostavia. Äskettäin lukemassani Jac. Ahrenbergin muistelmassa W.C. von Daehnista kerrotaan, että kenraali oli joskus -yhdessä arkkitehdin kanssa- yöpynyt Lappeenrannassa, jossa paikallinen herrasväki parhaillaan vietti juhlia.

Koska v. Daehnin isä oli ollut alkoholisti, oli poika alkanut tuntea suorastaan fyysistä inhoa kaikkea juopottelua kohtaan. Lappeenrantalaista menoa kuunneltuaan hän päivitteli, miten raakaa pohjoisen väki olikaan, keskiluokka mukaan luettuna.

Kaukasiassa gruusialaisilla, armenialaisilla ja turkkilaisilla oli ihailtavan hyvät tavat: niihin verrattuna olemme täynnä raakuutta ja vihaa olevia barbaareja (äro vi vildar, fulla av råhet och ondska).

Tuon vihan/vihaisuuden mainitseminen on mielenkiintoista ja luultavasti sattuvaa. Hyvään käytökseen kuuluu tietty perushyvänsuopaisuus jokaista kohtaan, aivan riippumatta hänen asemastaan tai henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.

Jotkut muodolliset säännöt ovat tuon perusasian rinnalla pelkkää katinkultaa ja vielä pahempaa, mikäli niihin hirttäydytään, kun ei asioita paremmin ymmärretä.

Kaikille tuttu lienee tarina siitä, miten kylän akat naureskelivat, kun joku heistä Mannerheimin läsnä ollessa ryysti kahvia lautaselta. Hihittely loppui, kun Mannerheim, asian huomattuaan, teki saman.

Hänellä toki oli siihen varaa ja tuskinpa mieleen saattoi edes juolahtaa, että hänen arvonsa olisi asian takia saattanut vaarantua, vaikka hän suuresti nauttikin muodollisuuksista noin yleensä.

Von Daehn ei ruvennut kuvatussa kohtauksessa vertaamaan suomalaisia venäläisiin. Sen tekivät kuitenkin lukuisat samoihin aikoihin toimineet kirjeenvaihtajat eli matkustavaiset, jotka lähettelivät juttujaan suomalaisiin lehtiin. Vuoteen 1890 saakka nuo artikkelit on helppo löytää kansalliskirjaston digitalisoiduista sanomalehdistä, koska ne aikoinaan koottiin artikkelikortistoksi (Matkakuvauksia eri maista, Pietarista, yli 700 juttua).

Kirjoitin aiheesta joskus pienen tutkielman ja tyhmää kyllä, tein sen suoraan venäjäksi, koska se myös sillä kielellä julkaistiin. Nyt kun se pitäisi kääntää suomeksi, se edellyttää suomenkielisten sitaattien kaivamista taas esille. Laiskuus on toistaiseksi estänyt tätä tekemästä, mutta kyllä tässä vielä ryhdistäydytään.

Aineistosta löytyy useitakin kuvauksia venäläisten juhlimisesta ja ryyppäämisestä, joissa samalla on vertaus suomalaisiin tai ruotsalaisiin.

Yleisenä havaintona voidaan todeta, etteivät venäläiset tule ryyppäämisestä vihaisiksi, vaan päinvastoin, tahtovat silloin syleillä koko maailmaa.

Saattaa toki sattua, että ryyppykaverit tapella nutustavat, mutta pian taas leppyvät ja suutelevat toisiaan kuin veljet armaat.

Missään ei ole havaittavissa sellaista raakaa räyhäämistä kuin meillä. Sivumennen sanoen, venäjässä räyhäämistä kuvataan ranskalaisella sanalla debauche (дебош), mikä tietenkin vie ajatukset siihen, mahdettiinko koko asia oppiakin sieltä. Sitä en kyllä hevin usko.

Mutta mitä käyttäytymiseen tulee, on alkoholin vaikutuksen alaisena käyttäytyminen sentään vain yksi osa asiaa. Lehdistömateriaalini osoitti myös, että suomalainen ihmetteli suuresti sitä, ettei Venäjällä tunnettu sitä suurta säätyerotusta, joka meillä näkyy joka paikassa. Jokin eversti saattoi ravintolassa laskea leikkiä tarjoilijan kanssa kuin vertaisensa ikään. Ei kyllä meillä…

Kaikkein ihmeellisintä toki oli, että pääsiäisenä kaikki suutelivat toisiaan, säädystä ja sukupuolesta riippumatta. Se oli jo suoranaista eksotiikkaa, kuten oli myös laskiaisviikon rieha, jossa juhlittiin kokonainen viikko. Joki kirjoittaja vertasi sitä tuhannen ja yhden yön satuihin monenlaisine huvittelulaitteineen, balagaaneineen ja musikantteineen.

Mutta myös venäläisessä kodissa osattiin elää samaan aikaan hienostuneesti ja vapaasti. Ruotsalainen kirjoittaja ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten kaikkien turhien muodollisuuksien unohtaminen teki yhdessäolosta unohtumattoman elämyksen. Oltiin vapaasti ja kuitenkin samalla comme il faut.

Venäläisethän tunnetusti ja syystäkin ylpeilevät noilla henkisillä (duševnyje) keskusteluillaan, joissa puhutaan syvällisistä asioista, ”sielu sielulle”. Kyseessä on aivan eri asia kuin ranskalainen henkevyys (ésprit), joka rajoittuu tyhjänpäiväiseen nokkeluuteen.

Englannissahan syvällisyyksien puhumista pidetään huonotapaisuutena ja ruotsalaisista lienee sanottava samaa.

Mutta aika oudoltahan tuo kirjeenvaihtajien antama kuva sentään tuntuu. Suomessahan sitä vasta tasa-arvoisia oltiin. Meillä oli talonpoikakin itsenäinen ja jopa pelkkä itsellinen saattoi olla itsetietoinen, henkirahan se hänkin edestään maksoi ja saattoi vaikka haastaa herran oikeuteen.

Erään kuvauksen mukaan jostakusta venäläisestä näyttivät Helsingin ajuritkin kuvernööreiltä ja viipurilaista poliisia kuvattiin habitukseltaan kerrassaan Juppiterin kaltaiseksi majesteetiksi.

Tämä perusnäkemys toistuu myös noiden artikkelien joukosta löytyvässä venäläisessä materiaalissa. Alempienkin kansanluokkien piirissä löytyi suomalaisista ylpeyttä ja itsetietoisuutta, mutta ei sillä mitään tekemistä tasa-arvoisuuden kanssa ollut. Herra se on pienkin herra.

Muuan suomalainen kuului sanoneen venäläiselle, että häntä oli turha komennella, sillä Suomessa olivat kaikki herroja. Tästä asenteesta löytyy lisääkin materiaalia.

Mutta ei näillä eväillä syntynyt hyvää käytöstä, sellaista kanssakäymisen sulavuutta, jossa eivät kompleksit paina ja jossa muistetaan aina olennainen: ihmisen arvokkuus.

Havaittu venäläinen välittömyys saattaa selittyä osin uskonnolliselta pohjalta: Jumalan edessä me kaikki olemme samoja syntisiä, mikä todistetaan pääsiäisen veljestymisrituaaleissa. Toisaalta hierarkiat ovat myös Jumalalta ja luonnostaan lankeavia.

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa maaorjuus oli vielä eilispäivää, yläluokalla oli taipumus suhtautua kansaan kuin omiin lapsiinsa. Sehän ei toki aina ollut kovin hellää sekään.

Suomessa taas, kukaties, käsitys omasta arvosta syntyi loukkaantumisesta ja kantoi sitä aina mukanaan. Ja sun aateluutes sitten: sen päälle tehköön pienen konstin minun yksisilmäinen kukkoni…!

Näinhän haastoi Jukolan Juhani Viertolan herran, vaikka hän itsepä siinä oli tuhotyön tehnyt ja ansaitsi kuranssausta.

Taitaapa meissä yhä olla sitä samaa pahansisuisuutta (ven. zloba), joka ehkä kumpuaa alemmuuskompleksista. Harva meistä on aivan yhtä kunnioitettu kuin haluaisi olla ja katsoo ansaitsevansa ja jos lähdemme siitä, etteivät meitä alemmat (eivätkä ylemmät) mitään kunnioitusta kaipakaan, päästään suoraan barbariaan.