Saksassako jo heräillään?

Netzwerkdurchsetzungsgesetz ja muuta roskaa

Der Spiegelin viime numerossa puhutaan niinkin hullunkurisesta aiheesta kuin puhuttavuuden rajoista, eli siitä, mistä sopii ylipäätään puhua. Siis Grenzen des Sagbaren. Wittgensteinia ei muuten mainita.

Kuten Amerikassa, myös Saksassa ”valveutuneet” would-be nerot ovat yliopistoissa yrittäneet estää sellaisten opettajien toiminnan, joilla on heidän mielestään vääriä mielipiteitä. Näin esimerkiksi Hampurin yliopistossa, jossa yritettiin estää AfD-kytekentöjä omaavan professorin makrotalouteen liittyvä luento…

Myös entisen sisäministerin, Thomas de Maizièren luento esitettiin Göttingenissä.

Tunnettu stalinismin tutkija Jörg Baberowski on puolestaan leimattu äärioikeistolaiseksi, kun hän rohkeni kritisoida Merkelin siirtolaispolitiikkaa. Itse asiassa hänen uusi maineensa perustunee siihen, että hän on rohjennut verrata stalinismia Hitlerin systeemiin.

Tällaisen rikoksen nimi on Saksassa Relativisierung. Sikäläiset nerot ilmeisesti ymmärtävät parhaiten maansa historiaa vertaamatta sitä mihinkään. Joskus tuntuu oudolta ajatella, että tällaiset ihmiset sitten kuluttavat aikaansa yliopistoissa, vaikka osaavat jo opettajilleenkin kertoa totuuden.

Muuten, vielä jokunen vuosi sitten oli ehdottoman muodikasta olla lainkaan lausumatta mitään arvoarvostelmia mistään asiasta.  Nyt moinen relativismi tuntuu haihtuneen jonkinlaisen uuden valaistumisen tieltä.

Erinäisten tutkimusten mukaan saksalaisten suuri enemmistö katsoo, ettei joistakin asioista sovi julkisesti lausua mielipidettään. Yli puolet on myös sitä mieltä, ettei hallitus kerro kansalle totuutta. Ammattikirjoittajista kolme neljäsosaa on huolestunut mielipiteen ilmaisemisen vapaudesta Saksassa.

Tyhmintä neljäsosaa tilanne ei siis huoleta, voisi tästä päätellä ja yleisen elämänkokemuksen mukaan on syytä epäillä, että kyseessä ovat ne ainekset, jotka innokkaimmin ovat ajamassa maahan sensuuria sen eri muodoissa.

 Yksi niistä on juuri otsikossa mainittu nettivihan vastaisia toimia määräävä laki, jonka on katsottu ulkoistavan sensuurin amatööreille. Se tie on äärimmäisen arveluttava ja tuo mieleen ne poikkeustilanteet, joissa valtio on käynyt kykenemättömäksi hoitamaan tehtäviään, aina väkivaltamonopolia myöten ja kansalaiset ovat sitten nousseet tekemään, mitä tahtovat.

Saksan tilannetta vertaa muuan tarkkailija painekattilaan, jossa ei ole varaventtiiliä. Ihmiset eivät enää uskalla julkisesti sanoa mitä ajattelevat, mutta tämä ei tietenkään ole mikään ratkaisu mihinkään. ”Vihapuheen” vainoaminen saattaa lyhytnäköisistä typeryksistä kuulostaa kovin mainiolta asialta, mutta normaalin demokraattisen yhteiskunnan normaalin toiminnan kannalta se on äärimmäisen arveluttava tie.

Tämä on toki suunnilleen yhtä hätkähdyttävä tieto kuin se, että vesi on märkää. Sen sanominen Saksassa julkisesti on kuitenkin kiinnostava asia todeta, sillä meidän ns. laatulehdissämme asia ei näytä olevan kenellekään mikään ongelma.

Itä-Euroopan murroksen maineikas kronikoitsija ja historioitsija Timothy Garton Ash on esittänyt oman näkemyksensä tästä uudesta ilmiöstä, jota ei vielä hiljattain olisi voinut todeksi uskoa.

Maailmasta ei olekaan tullut kylä, toteaa Asha, kuten jokunen aika sitten ajateltiin, vaan sen sijaan suurkaupunki, kosmopolis.

Kylät ovat pieniä ja homogeenisiä, mutta suurkaupungeissa on monia, keskenään aivan erilaisia ryhmiä, jotka jäävät toisilleen vieraiksi ja saavat jäädäkin. Muun vaatiminen olisi hullua.

Tämä pysyvä erilaisuus edellyttää toimiakseen suvaitsevaisuutta, mutta se ei tosiaankaan tarkoita sitä patenttisuvaitsevaisuutta, jota nyt oikeaoppisena saarnataan.

Uudessa tilanteessa ihmisten on nimenomaan opittava sietämään erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä eikä yritettävä tunkea kaikkia jonkin tietyn poliittisen korrektiuden kaavaan.

Kuten Der Spiegel kertoo, Ash haluaa jopa poistaa niin sanotun vihapuheen rangaistavuuden. Ihmiset ja ihmisryhmät saattavat aina joskus loukkaantua monista muiden ihmisten mielipiteistä, mutta entäs sitten? Sen sijaan, että yritettäisiin ryhtyä yhä sensitiivisemmiksi ja etsittäisiin toinen toistaan hullumpia loukkaantumisen syitä, meidän ja kaikkien muiden on syytä kasvattaa yhä paksumpi nahka.

Kaikkia loukkaantumisen aiheita ei sitä paitsi kukaan pakota läpi lukemaan, saati sana sanalta nuuskimaan, sanoo jo terve järki. En käytä tässä Ashin enkä Spiegelinkään sanoja verbatim, mutta tällainen on mielestäni asian kova ydin.

Mieleen tulee myös, että siihen aikaan, kun kyläyhteisö vielä oli voimissaan, olivat kunnianloukkausjutut yleisin käräjöimisen aihe. Täysin mitättömästä -ainakin meidän urbaanin näkemyksemme mukaan- syystä istuttiin päiväkausia käräjillä ja kulutettiin hyvää työaikaa ja rahaa jonninjoutavaan.

On todellista historian ironiaa, mikäli ”maailmankylässä” palataan taas samaan mielettömyyteen, jota jo aikalaiset syystä moittivat.

Samassa numerossa Spiegel haastattelee Springer-kustantamon johtajaa Mathias Döpfneriä. Tämän mielestä ”poliittinen korrektius” on pelkkää pelkuruutta ja sille alistuminen tuottaa tilanteen, jossa sanat ja teot alkavat erota toisistaan. Juuri tämä falskius viime kädessä ruokkii ksenofobiaa, rasismia ja vastaavaa.

Ei ole tervettä, mikäli median mielipide poikkeaa liiaksi kansan mielipiteistä. Sitä kuitenkin edesauttaa myös toimittajien poikkeava poliittinen tausta: se on yleensä punavihreä.

Döpfner toteaa, että medialla on nykyään taipumus ymmärtää muiden puheita väärin ja tulkita niitä ilkeämielisesti. Herkkyyttä pitäisi kasvattaa nimenomaan siihen suuntaan, että ymmärrettäisiin vastapuolen tarkoitukset oikein.

Tähän voisin vielä kommentoida, että yritykset tulkita väärin ihmisten sanomisia ovat yleensä aina enemmän tai vähemmän läpinäkyviä. Mikäli laadullaan briljeeraavat mediat alentuvat moiseen, menettävät ne pian koko olemassaolon oikeutensa asiakkaiden silmissä.

Luulenpa, että Döpfnerillä olisi yhtä ja toista opetettavaa myös meidän mediallemme: asiat on syytä esittää mahdollisimman mehukkaasti ja aidosti, poliittisesta korrektiudesta välittämättä. Kirjoituksista on kuitenkin tietysti myös vastattava ja se tarkoittaa omalla nimellä kirjoittamista.

Näinä aikoina, kun media on kovilla internetin tutua sen kilpailijaksi, se tarvitsee pelastuakseen entistä tasokkaampaa journalismia, joka toki voi ilmestyä netissäkin. Sitä paitsi ihan jokainen ei pysty nettiä käyttämään.

Vai miten kääntäisitte arvoisa lukija, tuon hupaisan lauseen:  Nicht jeder kann ins Internet hineinpinkeln…