Virtaa vastaan

Outoja performansseja

Tapio Puolimatka, Saanko luvan sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe. Perussanoma 2020, 194 s.

Nykyään kuulee yhä uudelleen sanaparin ”uusi normaali”. Asiaan tietenkin sisältyy myös uusi epänormaali. Joitakin asioita on pikkuhiljaa tai jopa aivan yhtäkkiä alettu pitää lähtökohtaisesti tavallisina ja tehty niistä normeja, mittapuita muullekin. Siinä samalla vanhoja arvoja ja asenteita on haluttu esittää kartettavina, väärinä ja jopa rikollisina. Niitä on jopa lakattu edes suvaitsemasta ja yritetty suorastaan demonisoida.

Asialla ovat tietenkin alun perin olleet erilaiset ääriliikkeet, mutta niiden sanoma on hämmästyttävän ketterästi omaksuttu myös valtamediassa ja sen tukemana se on saattanut ulottaa vaikutuksensa jopa valtiotasolle, aina oikeuslaitosta myöten.

Muutos on yllättävän nopeaa. Mediat, jotka ovat omaksuneet kutsumuksekseen tiedonvälityksen sijasta maailman muuttamisen, pyrkivät joka päivä sangen aktiivisesti vyöryttämään yhä uudenaikaisemmaksi ja edistyksellisemmäksi viritettyä asenteellisuuttaan. Uusia normaaleja saavutetaan ja ohitetaan vuodesta toiseen. Kulttuurin muutosta ei enää tarvitse kuvata kymmenvuosittain. Jo toissavuotiset näkemykset saattavat nyt olla kovin vanhanaikaisia, ainakin siis hupakoiden silmissä.

Kulttuurin muutos on tietenkin väistämätön asia, jota on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian. Yleensä sen takana ovat yhteisön elinolosuhteiden muuttuminen ja muualta saadut vaikutteet. Osa muutoksesta on pelkkää muotia, osa perustuu syvempään muutokseen. Liian nopea muutos voi irrottaa etujoukon tehokkaasti koko todellisuudesta.

Muutosta voi tarkkailla viestimistä. Kuten tunnettua, vanha media on nyt henkitoreissaan ja näyttää kuumeisesti etsivän uusia keinoja oman itsensä oikeuttamiseksi. Yksi keino on ollut rummuttaa omaa erinomaisuuttaan luotettavuuden kannalta, mutta tuo niin sanottu faktantarkistus on käytännössä osoittautunut niin avuttomaksi yritykseksi verhota radikaali ideologia, ettei sitä ole voinut ottaa vakavasti.

Faktoja ei sitä paitsi ole viitsitty tarkistaa, kun on tarjoutunut tilaisuus keittää kokoon jonkinlaisia mehukkaita sensaatioita. Niin sanottu hihamerkkijuttu oli lajinsa malliesimerkki eikä suinkaan ainoa. Tehokasta katumusta tai edes yleensä katumusta ei ole koskaan kuulunut. Myöskään vastineita ei useinkaan ole suostuttu julkaisemaan edes silloin, kun raportoitu asia on kerrottu aivan väärin.

Tapio Puolimatka kertoo kirjassaan esimerkkejä sekä ulkomaisista että kotimaisista tapauksista, joissa uuteen normaaliin ripustautunut suvaitsemattomuus on ilmennyt rehellisten alansa asiantuntijoiden ahdisteluna ja töistään erottamisina. Jopa itse Roger Scruton onnistuttiin erottamaan, vaikka jouduttiin sitten ottamaan takaisin paikalleen. Asialla ovat aina olleet ääriliikkeet ja niitä mielistelevä lehdistö, jota totuus on kiinnostanut vähemmän kuin maailman muuttaminen.

Suomesta Puolimatka nostaa esille lähinnä kaksi juttua, itseensä ja Päivi Räsäseen kohdistuneet ajojahdit.

Edellinen oli klassinen esimerkki performanssista, jossa joku opiskeleva poliittinen hurmahenki teki tikusta asiaa ja kertoi tunteneensa olonsa peräti turvattomaksi Puolimatkan luennolla. Joskus häntä oli ruvennut oikein itkettämään, vaikkei kantelija mitenkään voinut muistaa, mitä asia oikein koski.

Tässä kannattanee nostaa esille amerikkalaista radical chiciä edustava käsite turvallinen tila, jollaisia on perustettu yliopistoille. Olen itsekin joutunut näkemään sitä julistavia tauluja.

Itse asiassa kyseessä on anti-intellektualismin avoin hyökkäys yliopistoinstituution perinteistä vapautta vastaan. Jälkimmäinen taas on aidon akateemisen työskentelyn välttämätön ehto, joten kyseessä on vähimmillään pilkanteko ja pahimmillaan koko henkisen vapauden perustuksien nakertaminen.

Puolimatka joutui nimenomaan anti-intellektuaalisen poliittisen hyökkäyksen kohteeksi. Kyseinen mielensäpahoittaja oli triggeröitynyt  professorin blogikirjoituksen vuoksi, jossa tämä pohdiskeli muun muassa sitä, oliko pedofilian hyväksyminen ja laillistaminen mahdollisesti tekemässä läntisessä maailmassa nyt tuloaan.

Koska siihen viittaavat merkit liittyivät myös homoseksualismiin, väitti homo tulleensa loukatuksi ja häväistyksi ja professorin blogia alettiin ruotia akateemisena artikkelina, jossa väitettiin käytetyn muun muassa vanhentuneita lähteitä, aina Kinseytä myöten…

Kysymyksen lähteiden vanhenemisesta ja muusta roskasta, jota blogin päälle vyörytettiin voi jättää omaan arvoonsa. Hälyttävää sen sijaan oli, että yliopiston rehtori reagoi heti voimallisesti kverulantin valitukseen turvattomuudestaan oppimistilanteessa ja lehdet riemuitsivat jo siitä, että professorin työ oli nyt vaakalaudalla.

Asiassa sentään ymmärrettiin ajoissa perääntyä, mutta tapaus osoitti, miten helppo oli saada koko edistykselliseksi leimautuva väki tyhjästä tekaistun syytteen taakse. Todennäköisesti monet olivat jättäneet koko jutun lukematta ja uskoivat ns. laatumediaa. Jopa useat kollegat ja oma ammattiliitto(!) kiiruhtivat osoittamaan edistyksellisyyttään ja tuomitsivat syntipukin. Joku lehti sentään osoitti rohkeutta sanoa, miten asiat oikeastaan olivat.

Tämä juttu ansaitsee jäädä historiaan, on se sen verran räikeä esimerkki siitä uudesta normaalista, jota monet ovat innokkaasti hyväksymässä, tuskin edes ymmärtäen, mitä se oikein tarkoittaa. Jotakin suvaitsevaista ja vihreää siinä kai ollaan näkevinään.

Jos mahdollista, vielä karmivampi esimerkki on Päivi Räsäsen tapaus. Kun hänen raamattua siteeraavista puheenvuoroistaan kanneltiin poliisille, todettiin sieltä yksityiskohtaisesti perustellen, ettei syytekynnys tällaisessa tapauksessa ylity.

Valtakunnansyyttäjä sen sijaan oli toista mieltä ja asia on tälläkin hetkellä jatkokäsittelyä odottamassa. Kun asialla nyt on maan korkein syyttäjäviranomainen, on koko valtion arvovalta jo vaakalaudalla. Ollaanko tässä maassa nyt suvaitsevaisuuden nimissä kieltämässä oman uskontomme pyhien kirjojen siteeraaminen? Parodia ei ole enää mahdollista.

Puolimatkan mielestä kaiken taustalla on uusi kansainvälinen ideologia, jota paremman puutteessa nimitän queer-ideologiaksi. Sillä on omat dogminsa ja pyhät lehmänsä, joita se ehdottomasti kieltää arvostelemasta ja pyrkii käyttämään kaikkia mahdillisia keinoja tähän tarkoitukseen.

Vanhanaikainen ydinperhe on keskeisenä maalitauluna ja kärsivänä osapuolena ovat lapset, joiden oikeus molempiin vanhempiinsa kiistetään.

Keskeisiin dogmeihin kuuluu myös ajatus siitä, että sukupuoli on tahdon asia ja sen voi tarvittaessa vaihtaa. Terveen järjen mukaan tämä ei ole mahdollista ainakaan niin kauan kuin sukupuolielimiä ei ole siirretty.

Sen sijaan, että hyväksyttäisiin yksinkertaisesti sukupuolten sisällä vallitsevat suuret erilaisuudet, uskotaan siiten, että ihminen voi syntyä väärään sukupuoleen, jonka korjaaminen sitten muka onnistuu leikkauksilla ja hormonihoidolla.

Joskus 1950-luvulla muistan erään mainoslauseen väännetyn muotoon ”Telex-tekomunat teidänkin tenaville”. Silloin kyseessä oli vain härskinpuoleinen vitsi. Nyt vitsit ovat vähissä.

Kun tällainen sukupuolielinten tuhoaminen voidaan aloittaa jo 12-vuotiaana, on kyse jo lapsen oikeuksien loukkaamisesta. Lapset tarvitsevat suojeluikää, vaikka asia näyttääkin sotivan erinäisten suvaitsevaisuudellaan ratsastavien seloottien mielipiteitä vastaan.

Puolimatkan puheenvuoro on täysin asiallinen vastine ideologialle, joka yrittää heppoisin perustein haastaa kulttuurimme vanhat perusinstituutiot. Rationaalisesti ajatteleville se on selvää tekstiä, mutta ongelma taitaa olla se, etteivät nuo rationaalisesti ajattelevat suinkaan hakeudukaan minkään queer-ideologian kelkkaan. Jälkimmäiset taas eivät ajattele ensi sijassa aivoillaan.