Monumenttia katsellessa

Klingen monumentti hahmottuu

Matti Klinge, Upsalasta Pariisiin. Siltala, Helsinki 2014.

Exegi monumentum,

 aere perennius…

(Horatius)

Horatius Flaccus on niitä harvoja, jotka saattoivat kehaista rakentaneensa itselleen vaskeakin ikuisemman monumentin. Vaski kestää vuosituhansia, joten tuollaisten kirjallisten tuotteiden täytyy olla sellaisia, että ne aikakaudesta toiseen siirtyvät kiinnostuneiden lukijoiden toimesta yhä uusille alustoille.

Ehkä Suomen historiasta ei edes tule tuhatvuotista tai jos tulee, saattavat tuhannen vuoden kuluttua täällä asuvia sukupolvia kiinnostaa aivan toiset asiat kuin nykyään. Kuitenkin sopii odottaa, että joku aina tulee tutkimaan myös menneen Suomen historiaa, ainakin jossakin tarkoituksessa.

On todennäköistä, että 20. ja 21. vuosisadan kohdalla tutkija silloin törmää Matti Klingen tuotantoon, joka ei ole merkittävää vain määrällisesti. Klinge nimittäin onnistui valitsemaan tutkittavakseen aiheen, jossa kiteytyi parin vuosisadan ajalta koko Suomen intellektuaalinen kulttuuri ja jossa sen eliitti kohtasi ja verkostoitui. Se oli avain melkein kaikkeen.

Suomen yliopisto 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin oli tällainen paikka. Se oli sopivan pieni yhden tutkijan hallittavaksi ja riittävän tärkeä koko maan kannalta. Suomessa herrasväen lasten, tulevien virkamiesten kuului käydä yliopisto, sillä muita vaihtoehtoja ei juuri ollut, puhumatta siitä, että maan älyllinen elämä keskittyi huomattavasti yliopistoon ja jopa sen opiskelijoihin.

Kun Suomi keksittiin ja toteutettiin, olivat ylioppilaat ja muu akateeminen väki avainasemissa. Siellä myös hahmottuivat näkemykset Suomen paikasta maailmassa, sen suhteesta Venäjään ja niin edelleen. Ainakin yli sadan vuoden ajan Suomen yliopisto oli maan napa. Vasta sitten tilanne muuttui. Se muuttui pian sen jälkeen kun Klinge saapui sinne, mikä lisää asetelman dramatiikkaa.

 Klinge on tehnyt valtavan työn tutkiessaan perinpohjaisesti ylioppilaskunnan historian ja myöhemmin yliopiston historian sekä paljon muutakin maan ja kansakunnan kannalta keskeistä, joka aina tavalla tai toisella liittyi tuohon instituutioon. Jos tämä työ otettaisiin historiasta pois, jäisi aukko, joka tietenkin täyttyisi jollakin, emme vain tiedä millä.

Ei ole ihme, että tekijä itse myös jaksaa alleviivata työnsä tärkeyttä ja niitä uraauurtavia johtopäätöksiä, jotka hän oli tehnyt. Ikävä kyllä, ne näyttävät jääneen monilta huomaamatta tähän päivään saakka, mutta näinhän tutkijalle usein käy.

Sanassa sanotaan, ettei kynttilää ole pantava vakan alle, eikä Klinge tähän syntiin lankeakaan. Ilmeisen aiheesta saadut runsaat kehut tulevat tarkoin kirjatuiksi ja myös suotta unohdetut ansiot nostetaan esille.

Tämä on normaalia muistelmien antia. Sitä on myös uran ongelmakohtien ja vaihtoehtojen esittäminen sekä vastustajien ja tukijoiden toiminnan kuvailu. Sellainen tosin saattaa kiinnostaa enemmän kirjoittajaa kuin lukijaa, mutta on myös muistettava, että yhden tärkeissä asemissa vaikuttaneen ihmisen henkilöhistoria nousee myös yleisemmän tason tiedoksi. On kiintoisaa tietää, että silloin toimittiin noin ja tuollaisilla perusteilla.

Minusta Klingen teos on kiintoisin aikansa kuvana. Toki on kutkuttavaa saada lukea vanhojen opettajiensa arvosteluja toisistaan ja muutenkin lukea yksittäisten henkilöiden kohtaloista. Kirjoittajan kiinnostavuus on kuitenkin minun näkökulmastani siinä, että hän saapuu yliopistomaailmaan juuri silloin, kun se joutuu perusteellisen mullistuksen kohteeksi ja nopeasti menettää elitistisen luonteensa.

Ancien régimen ihana maailma joutuu massayliopiston jalkoihin, eikä se koskaan palaa, vaikka liekkiä koetetaan pitää hengissä promootioissa ja muissa rituaaleissa. Massayliopisto yliopistopedagogiikkoineen ja kustannuslaskelmineen on vanhan akateemisen kulttuurin näkökulmasta profanaatiota, mutta se ei ole voittanut vain meillä. Minäkin valitan tämän kehityksen ääri-ilmiöitä, vaikka ei se tähän kuulu.

Itse asiassa Klingestä taisi tulla jonkinlainen väliinputoaja, kahden maailman kansalainen. Hänen uransa tuli tapahtumaan sekä vanhan akateemisen tradition että uuden massayliopiston piirissä. Uudessa maailmassa hän pyrki toimimaan vanhan maailman tavoilla.

Kuvaukset ajan politiikasta jäävät oudon valjuiksi. VAL saa kirjassa yksinkertaisesti polttomerkin luonteen. Vapauden vaaliminen rinnastetaan milloin fasismiin, milloin muuten vain äärioikeistolaisuuteen. Lukijalle jää merkillinen vaikutelma siitä, että tärkeää ei ollutkaan vapaus, vaan symbolinen käyttäytyminen. Ei saanut vastustaa Kekkosta eikä Neuvostoliittoa ollakseen todellinen liberaali. Sen sijaan piti vastustaa Vietnamin sotaa ja muutenkin amerikkalaisuutta, jonka vulgaarius tunkeutui yhä enemmän Eurooppaan.

Valvojan ryhmän esikuvallista henkeä kirjassa ylistetään ja Kanava saa madonluvut osakseen. Vaikka kirjoittaja luki Encounteria, ei hän voinut hyväksyä Kanavan tuohon aikaan edustamaa mitä merkittävintä  ja lähes ainoaa henkireikää Suomen julkisen sanan hampaattomassa neuvostomyötäilyssä. Mikä sopi Englannissa, ei sopinut täällä. Epäselväksi jää, millaisia periaatteellisia näkemyseroja noissa asioissa todella oli.

Merkillistä kyllä V.V. Pohljobkinin surullisen kuuluisa pamfletti ”Suomi vihollisena ja ystävänä” saa kirjassa yhäkin hyvin myötäsukaisen luonnehdinnan. Sen, että se aikoinaan oli merkittävä impulssi ja ärsyke, ymmärrän hyvin, mutta jo silloin Osmo Jussilan ja A.S. Kanin tapaiset kriittiset tutkijat asettivat sen sinne, minne se kuuluikin. Se oli suurvenäläistä politiikkaa eikä historiaa.

Elämäkerran kuvaus vapaa-ajan vietosta on huomionarvoinen. Toisin kuin usein kuvitellaan, Klinge ei ole ollut pelkkä urbaani flanööri ja keikari. Hän harrasti nuorena ulkoilmaelämää retkeilystä purjehdukseen ja autoturismiin. Jälkimmäinen oli aikakauden suuria uutuuksia ja itsekin kiertelin silloin autolla Pariisit ja Moskovat. Se oli melko halpaa ja hyvin avartavaa.

Intellektuaalisen kehityksen merkkipylväät, kirjat, tuttavuudet ja seminaarit tulevat ansaitusti esille, mutta niiden merkityksestä olisi ollut hyvä kuulla enemmänkin. Mitä taustaa vasten niiden uutuus hahmottui? Mitkä asiat ovat kestäneet vuosikymmenten halki? Mikä osoittautui harhaksi ja humpuukiksi?

Suomen provinsiaalisuus vielä 1960-luvulla oli huomattavan suurta, kuten tästäkin teoksesta ilmenee. Vain harva oli edes nähnyt neekerin ja oleskelu ulkomailla Ruotsia kauempana oli täyttä eksotiikkaa. Tosin Ruotsi tuohon aikaan oli vielä Eurooppaa, eikä Amerikka vielä ollut tuhonnut muutakaan vanhan mantereen omaa kulttuuria.

Tuolloin ei Suomessa ylipäätään ollut helppo löytää maailman johtavia kulttuurilehtiä. Niitä oli joko etsittävä kirjastoista tai tilattava kotiin. Klinge kertoo muutamia tilanneensa, mutta valikoima ei ole kovinkaan imponoiva. Sen kyllä ymmärtää, sillä nuorella perheenisällä ja uutteralla tutkijalla riitti työtä muutenkin.

Ulkomaanlehtorin eli professorin virka Sorbonnessa oli tuolloin mitä ilmeisimmin suuri asia sekä kirjoittajan itsensä että muidenkin aikalaisten silmissä. Sen merkitystä en vähättelekään. Kuitenkin lukija jää tämän vaiheen kuvauksen luettuaan aprikoimaan sitä, että ennen paljon parjattua englannin riemukulkua olivat kontaktit Eurooppaan sentään kovin ohuita. Sivistyneistö –joka vielä 1960-luvulla oli hyvin harvalukuinen- kommunikoi kussakin maassa sen omalla kielellä, mutta kontaktipinta oli kovin vähäinen. Ruotsi oli meillä yhä tärkein avain maailmankulttuuriin. Klinge hallitsi sen, mikä oli ilmeisen välttämätöntä.

Koska kiusaaja kehottaa työntämään tähän oman mielipiteeni, totea, etten minäkään pidä siitä, että kaikki ja kaikkialla puhuvat vain ja ainoastaan englantia eivätkä muuta edes osaa. Kuitenkin englanti lingua francana on sentään siitä hyvä, että useimmat nykyään osaavat sitä, mutta eivät puhu sitä äidinkielenään. Silloin kommunikaatio voi tapahtua tasa-arvoisemmin, kun itse kukin on tuon kielen joutunut työllä ja vaivalla opiskelemaan. Maailman englantilaistumisen ansiosta nykyinen eurooppalainen Suomi on verrattomasti kansainvälisempi kuin tuo vasta äsken mailleen mennyt aikakausi saattoi kuvitellakaan.  Vähempikin voisi riittää.

Kun kirjoittaja on aatehistorian ammattilainen, olisi ehkä odottanut enemmän analyysiä siitä, miten hän koki aikakauden muotivirtaukset ja niiden alta kenties paljastuvan, mutta aikalaiselle näkymättömän suuren muutoksen. Suomalaisen älymystön piirissä alettiin silloin kiinnostua Marxista, tänne saapuivat niin feminismin uusi aalto kuin summerhilliläisyys ja kaikenlainen muu vähäisempi, mutta tärkeäksi nostettu uusvasemmistolainen kuohunta. Ranskassa opiskelijaliikkeen tolkuttomuus pilasi normaalin työnteon ja Suomessa yhden juhlan, mutta kirjoittajan maailmassa vanhat traditiot jatkuivat. Taistolaisuuden muotokuvaa ei ilmeisesti kirjaan tarvittukaan.

Kirjoittaja suhtautui ilmeisesti ajan virtauksiin ns. suvaitsevaisesti eikä halunnut leimautua ”edistyksellisyyden” vastustajaksi, se käy kirjasta hyvin ilmi. Hieman epäselvemmäksi jää, miksi porvarillinen näkemys ja tulkinta sellaisena kuin se ilmeni vaikkapa Pentti Renvallilla, sai niin tylyn tuomion. Miten eliittien tutkija ja elitisti oikeastaan suhtautui siihen egalitarismiin, joka Maon Kiinasta säteili niin Ranskaan kuin Suomeen? Radikalismihan pyrki kaiken tradition katkaisemiseen.

Kirjasta tietenkin käy selville, että egalitarismia tekijä piti suurena virheenä. Castiglionen Hovimies, renessanssin uomo universale, joka ilmeisesti oli Nenno Suolahdelta peritty ihanne, näyttää säilyneen kirjoittajalle ihmisen mittana. Sitä ei kyennyt täyttämään pelkillä kyvyillä, vaan tarvittiin myös sosiaaliset valmiudet, joita vanha akateeminen elämä antoi. Siinä juhlien tärkeys.

Opiskelijamaailman uusi henki torjui aluksi koko ajatuksen eksklusiivisista juhlista, mutta kirjoittajan sankarillinen vastarinta näyttää onnistuneen ainakin omassa osakunnassa säilyttämään vanhasta jotakin. Vaikka eräät muutkin Helsingin yliopistossa osallistuivat rituaalien rippeiden pelastamiseen, mutta vanhassa merkityksessään ne ovat enää marginaalisesti olemassa. Poltettujen lakkien tilalle on hankittu uudet.

Klingen kirjoittamalla luotu vaskea lujempi patsas näyttäisi nyt olevan ehkä jo rakentamisen puolivälissä. Päähenkilön formatiiviset vuodet kuuluvat sentään nuoreen aikuisikään ja loppuelämän saavutukset kai liittyvät tavalla tai toisella niihin. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Suomessa ja muuallakin on ainutlaatuista kirjoittaa noin laaja omaelämäkerta, mutta Klingen kohdalla asian jotenkin ymmärtää. Hänen tavattoman laaja tuotantonsa on oikeasti varsin merkittävä ja päähenkilön seikkailujen lukeminen antaa tietoa paljon muustakin kuin kirjoittajasta. Seuraavassa niteessä luultavasti lähestytään sitten jo sitä kautta, jota on kuvattu myös suuressa päiväkirjojen sarjassa.

On helppo jo ennustaa, että muutenkin kuin paperin painolla mitaten tämä monumentti tulee olemaan maassamme ainutlaatuinen. Kirjoittaja on riittävän särmikäs herättääkseen lähes kaikilla tahoilla muutakin kuin myötämieltä. Siksi hän onkin lukemisen arvoinen.