Paavolainen

Narsistin elämä

Panu Rajala: Olavi Paavolainen. Tulisoihtu pimeään. WSOY 2014. 624 s.

Olavi Paavolaisesta on tehty jo neljä elämäkertaaja yksi väitöskirja, toinen toistaan paksumpia. Voin kuvitella tekijän hengen olevan asiasta mielissään, mikäli sillä tajuntaa on.

Muuan venäläinen, Suomea tunteva ystäväni oli aidosti hämmästynyt Paavolaisen tavattomasta suosiosta jälkipolvien keskuudessa. Mikä mies hän oikeastaan oli? Millä tavalla merkittävä, noin loppujen lopuksi?

Kysymys on aiheellinen. Paavolaisen tuotanto käsittää jonkun hyvän matkakirjan, tendenssipitoisesti manipuloidun päiväkirjan, hieman keskinkertaista runoutta ja jonkun jonninjoutavan pamfletin. Ei niillä eväillä tulla Väinö Linnaksi tai Aleksis Kiveksi, ei edes Matti Klingeksi.

Paavolaisen oppineisuus oli heiveröinen. Koti oli kyllä opettanut sujuvan ruotsin ja saksan, mutta jo ranska ja englanti olivat alkeellisia, puhumatta venäjästä ja espanjasta, joita hän olisi kyllä tarvinnut pystyäkseen syvällisemmin ymmärtämään sitä, mitä näki ja mistä kirjoitti.

Muut opinnot olivat jääneet kesken tai oikeastaan eivät olleet ehtineet alkaakaan. Mutta tämä ei haitannut hänen ihailijoitaan. Paavolainen oli briljantti, loistava. Hänen tuttavuuteensa tai peräti piiriinsä kuuluminen oli suuri kunnia, sillä hänen valtava egonsa onnistui vakuuttamaan sekä hänet itsensä että muut tästä asiasta. Niin oli, koska siltä näytti.

Kuten yleensäkin, rajaton itsevarmuus teki suuren vaikutuksen naisiin, jotka kaatuivat ilman pienintäkään vaivaa saati vastarintaa. Päähenkilön ilmeinen viriiliys ja rakkaus lemmen taiteeseen sai myös naiset koukkuun, josta irtoaminen oli kova pala, kohtelipa adonis nymfejään miten yliolkaisesti tahansa.

Kuten tarun Narkissos, myös Paavolainen oli rakastunut omaan kuvaansa; tuskin niinkään omaan itseensä kuin juuri kuvaansa. Kaiken piti olla kaunista ja tyylikästä, muuten Narkissos ei ollut se, mitä hänen piti olla. Myös rakastajattaren piti pitkän eron jälkeenkin käydä ensin laitattamassa tukkansa ”itsesi tähden”, ennen kuin ylkä halusi ryhtyä häneen. Naiset saivat mitä tilasivat ja olivat siihen tyytyväisiä.

Kovin hienoa ja kaunista miestä epäiltiin tietenkin myös homoksi, mutta siitä synnistä Paavolainen taisi olla varsin vapaa. Naiset riittivät täyttämään palvontatarpeen. Eipähän ainakaan seksiseuralainen ollut samassa kategoriassa mahdollinen kilpailija.

Narsistit saattavat silmittömästi raivostua, jos heitä satutetaan arkaan paikkaan ja se onnistui joskus myös rakastajattarille. Itse Paavolainen puolestaan ei lainkaan tajunnut voivansa loukata naisiaan sillä, että harrasti samaan aikaan myös muita feminiinejä. Kaikkihan olivat tyytyväisiä ja oikeastaan kiitollisuudenvelassa.

Poliittisesti Paavolainen hurmaantui komeista puheista, visuaalisesti vaikuttavista lavasteista ja mahtipontisuudesta. Ei ihme, että hänen oli vaikea päättää, kumpi oli parempi, natsismi vai kommunismi. Selvää joka tapauksessa oli, että Suomen nukkavieru isänmaallisuus ja sen älyllisesti ja esteettisesti vajaamittainen armeija eivät riittäneet häntä tyydyttämään.

Suomalainen kirkonkylä koko koomisessa yksinkertaisuudessaan oli juuri sitä antikulttuuria, poroporvarillisuutta, joka herätti Kivennavan keikarissa ylenkatseen. Maalta hän itsekin oli, mutta henkisesti muualta. Pariisi jäi hänelle avautumatta samoin kuin Moskova ja Leningrad, mutta ehkäpä Berliini sittenkin saattoi olla hänen arvoisensa henkinen koti? Mein Kampfin mahtaileva sanahelinä taisi mennä perille.

Mutta Paavolainen ei viime kädessä ollut minkään puolueen vangittavissa. Ehkä hän oli siihen liian itserakas? Joka tapauksessa hänessä oli sitä todellisen intellektuellin ominaisuutta, että hän ei suin päin syöksynyt puolustamaan valitsemaansa aatetta, vaan punnitsi argumentteja puolesta ja vastaan ja saattoi jopa jättää asian auki ja aatteet keskenään kilpailemaan.

Kirjailija oli joka tapauksessa uskomattoman huonosti perillä isäntämaansa realiteeteista vieraillessaan Neuvostoliitossa vuonna 1939. Että hän saattoi pyytää pääsyä suomalaiselle klubille lähes kaksi vuotta sen jälkeen, kun suomenkielen käyttö tuossa maassa oli kokonaan kielletty, kertoo jo paljon. Paavolainen tietenkin tiesi teloituksista. Niistähän kerrottiin lehdissä avoimesti. Hän ei tietystikään tiennyt niiden laajuudesta, mutta mikäli hän olisi pyytänyt tapaamista kenen tahansa merkittävän suomalaisen kanssa, hän olisi saanut huomata, ettei pyynnön täyttäminen tässä maailmassa ollut mahdollista.

Ilmeisesti Paavolainen kuului enemmän tai vähemmän siihen joukkoon, josta niin sanotut pyhiinvaeltajat tulivat. Hän halveksi riittävästi poroporvarillisuutta ihaillakseen kaikkea sellaista, joka oli sen vastakohta tai vaihtoehto. Myös sellaiset tekniikat kuin egon hieronta, naisellinen viehätysvoima ja ylenpalttinen tarjoilu toimivat kuten tavallista.

30-luvun lopulla Komintern järjesti ns. kulttuuririntamaa, johon kaikkien maiden edistysvoimat kiiruhtivat liittymään vastustaakseen fasismia. Samaan aikaan suoritettiin Neuvostoliitossa joukkoteurastus, jollaisesta fasistit eivät vielä olleet edes unia nähneet. Mutta punaisen totalitarismin harjoittama häpeämätön valehtelu, yhtyneenä sen häikäilemättömään politiikkaan, tehosivat kaikkiin sovinnaisuutta halveksiviin älykköihin.

Jo kollektivisoinnin aikana Maksim Gorki oli julistanut, että hän saarnasi vihaa ja että ”vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan”. Tällainen tolkuttomuus veti hyvin vertoja myöhempien aikojen radikaalien neronleimauksille, joiden mukaan oli ”realistista vaatia mahdottomia” tai että pariisilaiset opiskelijat olivat hyvin verrattavissa Saksan juutalaisiin Hitlerin aikana.

Vaatelias järjettömyys ja alaston röyhkeys on aina vetävämpää kuin tasapaksu porvarillisuus, joka osaa puhua vain proosaa ja kursailla epävarmuudessaan. Paavolainen tunsi ilmeisesti olevansa siinä määrin muiden yläpuolella, ettei hänelle tuottanut vaikeuksia omaksua aina sitä kantaa, joka oli sopivan sokeeraava sovinnaisten henkien epateeraamiseksi.

Kukaan ei liene vielä väittänyt Paavolaista syvälliseksi ajattelijaksi tai kulttuurien tulkiksi. Hänet joskus tunteneet sen sijaan kyllä varsin yksimielisesti kertovat karismasta ja kyvystä saada muutkin uskomaan sankarin persoonan mielenkiintoisuuteen ja merkittävyyteen.

Kuka hän nyt sitten oikein oli tullakseen niin monen elämäkerturin tutkimaksi ja kuvailemaksi? Ainakin hän oli aikansa kuvaaja ja heijastaja, mutta samalla sen kuvan vääristäjä. Mikäli lukija haluaa löytää jatkosodan tai Nϋrnbergin puoluepäivien tunnot, hänen tuskin kannattaa kovin paljon uskoa Paavolaista. Hänen särmistään aikakauden valo taittui toisella tavoin, kuin keskivertosuomalaisen. Juuri siksi hän tavallaan on myös kiinnostava, mutta tuota kiinnostavuutta tuskin kannattaa liioitella.