Toisinajattelijana oikeaan aikaan

Väärään aikaan oikeassa?

Vanha kysymys Paavolaisen Synkän yksinpuhelun autenttisuudesta ratkaistiin heti sen ilmestyttyä ja jopa aiemmin. Osa tekstiä oli autenttista, osa falskia. Kirjoittajan sota-aikana tunteneet osasivat tietenkin täydellä varmuudella sanoa, että kokonaiskuva oli epäaito. Autenttisen aineksen mukanaolo ei tee retusoidusta aitoa.

H.K. Riikonen on Panu Rajalan mukaan todennut, että Synkkää yksinpuhelua on syytä arvioida taideteoksena eikä päiväkirjana. Valitettavasti näkökulma on turhan helppo. Kirja on ollut niin tavattoman tärkeä lähde totuutta etsiville, ettei käy laatuun kuitata sitä vain runoiluksi. Aivan olennaistahan siinä on se aines, jossa kirjoittaja nousee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Se tietenkin tapahtuu von oben herab ja näkökulma on sodanjälkeinen. Muutamassa tapauksessa anakronistisuus suorastaan lyö silmille, kuten Rajala osoittaa. Ja mikä groteskeinta, ylhäiseksi tuomariksi asettuu mies, joka asustaa mukavasti kaukana linjojen takana silloin, kun ne miehet, jotka pelastavat Suomen, panevat kaikkensa peliin.

Koko Suomen taisteleva armeija osoittautuu liian vähäpätöiseksi ja hengeltään latteaksi ollakseen todellisen eurooppalaisen intellektuellin arvoinen. Sen opimme yksinpuhelun avainkohdista, jotka vaikuttavat oudon irrallisilta koko tekstin massassa. Ilomantsin voitot eivät kirjoittajaa liikuta eikä liioin se armeijan henki, jota Tuntematon sotilas pian sodan jälkeen kuvasi. Päämajassa oli aikaa askarrella toisenlaisten asioiden parissa.

Synkän yksinpuhelun siteeratuimpiin kohtiin kuuluu Paavolaisen puuskahdus siitä, mitä voi odottaa tapahtuvan, kun sotaa käydään Jumalan, Runebergin ja Fanni Luukkosen voimin. Rajala on melkoinen kelmi asettamaan vastakysymyksiä, jotka ovat yhtä oikeutettuja kuin oleellisia.

Suomen armeijaan pesiytynyt uskonnollisuus oli kovin epämodernia, mutta ehkä sillä sentään oli osansa siinä, ettei sodasta meidän osaltamme tullut niin tavattoman brutaalia, kuin tapahtui siellä, missä eurooppalaisen sivistyksen kärkijoukoksi itsensä julistaneet ”vaaleat elukat” toteuttivat ideologiaansa.

Luukkosen paimentamat lotat olivat aivan ilmeisesti korkean moraalimuurin takana, mitä yksittäiset hairahdukset eivät muuksi muuta. On aivan ymmärrettävää, että Paavolaiselta ei tälle asialle riittänyt ymmärtämystä. Se saattoi olla raivostuttavaa, mutta se kuului tuon ajan provinsiaaliseen suomalaisuuteen, muuta meillä ei ollut.

Ja suomalaiset vihasivat vihollista. Tämä oli yleensä ikävä totuus, mutta miksi juuri heidän olisi pitänyt suhtautua viholliseen aivan toisin kuin kaikki muut kansat, kysyy Rajala. Miksi, tosiaan? Luulivatko suomalaiset olevansa toisenlaisia kuin kaikki muut kansat? Tai kenties he olivatkin?

Tietenkin kategorinen imperatiivi on voimassa riippumatta siitä, mitä tämän maailman lapset tekevät, vaikka heitä olisi enemmänkin. Kysymys voi tässä kuitenkin juontaa juurensa uskontoon, joka meillä oli arvossaan jopa äärioikeiston piirissä ja siellä erityisesti. Paavolainen ei tainnut ymmärtää, missä liikuttiin silloin, kun kysymys ei ollut pintailmiöistä.

Minusta tuntuu siltä, että meillä ei enää oteta kyllin vakavasti sitä merkitystä, joka aikanaan oli ajatuksella suomalaisista Jumalan valittuna kansana. Tietenkin oikeat intellektuellit pilkkasivat sitä, mutta rintamalla olivatkin eri miehet.

Ja miksi muuten Yrjö Jylhän tapaiset humanistit eivät lainkaan kiinnostaneet tuota päämajan eurooppalaista? Ehkä Jylhän tyylikkyys kuului väärään kategoriaan. Sitä hänen runoissaan joka tapauksessa oli. Ehkä ne olivat tasoltaan ja voimaltaan liian ylivoimaisia diletantille, jonka oli mahdotonta yrittää kilpailla, etenkään selustasta käsin. Tämä on vain oma helppohintainen arvaukseni.

Sodan jälkeen Synkkä yksinpuhelu sai myös kiittäviä arvosteluja, mutta sen teilasivat ne, joille Suomi ja sen pelastaminen olivat olleet elämää suurempi asia. Sodan aikana Paavolainen puuskahteli, että Saksan olisi miehitettävä Suomi, ilmeisesti siksi, että se aidosti eurooppalaistuisi. Näyttää siltä, ettei hän pitänyt tätä maata äitinään, vaan rakastajattarenaan.

Suomi pelastui eikä edes menettänyt mainettaan. Paavolainen sen sijaan menetti ja ansaitusti. Mutta olihan niitä rakastajattaria. Yksityiskirjeessä hän kirjoitti tuon tärkeän sanan muodossa mettresse...